Ilkka Remeksen syntymäpäivänä

Kehittyykö kirjailija? Pitäisikö?

Torstaina, 13. joulukuuta vuonna 2012 Petri Pykälä täyttää 50 vuotta.

     Onneksi olkoon!

     Jos Petri Pykälä kuulostaa tuntemattomalta mieheltä, hänen kirjailijahahmonsa ja brandinsä Ilkka Remes on sitäkin tunnetumpi. Suomalaisena bestsellerkirjailijana Ilkka Remes on perinyt Kalle Päätalon aseman. Remeksen jokavuotista kirjaa odotetaan. Remeksiä ostetaan.

     Tavallaan otsikkoni on väärässä. Tänään vuosia täyttää Petri Pykälä, mutta Ilkka Remes ”syntyi” vasta 1997 kun esikoisteos Pääkallokehrääjä julkaistiin. Sittemmin tahti on ollut uskomaton: kuusitoista aikuisten ja kahdeksan nuorten jännäriä. Eikä Ilkka Remes kirjoita ohuita romaaneja, ei ainakaan sivumäärällä mitattuna.

     Tarkoitukseni ei ole tämänkertaisessa pakinassa käsitellä sen enempää Ilkka Remeksen tuotantoa, koska pikapuolin Ruumiin kulttuuri -lehdessä ilmestyy laajahko esseeni aiheesta. Pidetään jännitystä yllä. Ruumiin kulttuurin ja Suomen dekkariseuran kotisivulle pääset tästä.

     Mutta ilmiönä, brandinä Ilkka Remes tietysti on kiinnostava tapaus. Niinpä Petri Pykälää kannattaa onnitella myös brandin luojana.

Olen usein ihmetellyt miksi kansainväliset menestyskirjailijat julkaisevat joka vuosi uuden romaanin.

     Miksi esimerkiksi Lee Child kirjoittaa samaa tarinaa vuodesta toiseen? Toki taitavasti ja viihdyttävästi, mutta kun pankkitilillä on jo miljoonia, eikö joskus kannattaisi keskittyä hieman kauemmin uuteen teokseen ja luoda suurenmoisempi ja loistavampi romaani?

     Sitten kun kysymys ei enää ole rahan ansaitsemisesta, niin mistä on kysymys? Pitkästymisestä? Pitkästyykö Lee Child kotona arkipäivässään ja siksi kirjoittaa joka vuosi uuden romaanin?

     En tiedä.

     Pari päivää sitten BBC:n saitilla oli juttu 79-vuotiaasta menestyskirjailijasta Wilbur Smithistä. Hänen romaanejaan on myyty yli 122 miljoonaa kappaletta. Muutamasta minäkin olen pitänyt. Nyt Smith on tehnyt kustannussopimuksen kuudesta uudesta kirjasta ja saa niistä 15 miljoonaa puntaa. Jutun pointti on siinä, että Smith ei itse kirjoita romaaneja, vaan hahmottelee tarinat ja antaa apukirjailijoiden tehdä varsinaisen kirjoitustyön.

     Yhdysvalloissa James Patterson tienasi viime vuonna melkein sata miljoonaa dollaria ja julkaisi Patterson-brandin nimellä kahden vuoden aikana 14 uutta romaania. Pattersonilla on palkkalistoilla joukko kirjoittajia, jotka toteuttavat ”mestarin” laatimista synopseista valmiita romaaneja.

     Mikä potkii näitä kirjailijoita eteenpäin? Ahneusko? Vaikea uskoa että pelkästään ahneus. BBC:n jutussa joku toteaa, että lukijoille riittää kirjailijan brandi, ihmisestä brandin takana viis!

      BBC:n jutussa kerrotaan, että Kolmen muskettisoturin kirjoittaja Alexander Dumas käytti aikanaan samanlaista kirjoittajatiimiä kuin Patterson, joten mikään ei ole uutta taivaan alla.

Palatakseni Ilkka Remekseen - piakkoin julkaistavassa esseessäni väitän, että kirjoittajana Remes ei ole kehittynyt kuudentoista vuoden aikana juuri lainkaan, vaikka hän on kirjoittanut hemmetin paljon. Voit lukea esikoisteoksen Pääkallokehrääjän tai tänä vuonna ilmestyneen Ylösnousemuksen etkä huomaa eroa miehen tavassa kirjoittaa. Lauseet kolisevat yhtä lailla kliseistä.

     Mutta onko kohtuutonta vaatia että joku kirjailija ”kehittyy”?

     Mitä se oikeastaan tarkoittaisi? Missä hänen pitäisi kehittyä?

     Kun odotamme koko ajan suurempia telkkareita, terävämpää kuvaa ja parempaa ääntä, tuon kehityksen vaatimuksen ymmärtää ja sen täyttämistä voi insinööreiltä odottaa. Samoin digipokkarin pikseleiden määrän kasvattamista, zoomin kertoimen lisäämistä - älä laiskottele, insinööri!

     Mutta kirjailija: miten minä lukijana uskallan tai kehtaan vaatia häntä kehittymään? Vai onko kysymys omasta tympääntymisestäni? Paljon kirjoja lukeneena ja lauseita kahlanneena haluan koko ajan jotakin jännittävämpää, viihdyttävämpää, raflaavampaa ja tietysti kauniimmilla ja värikkäämmillä lauseilla kuvattuna.

     Kun elämä on klisee, kirjallisuuden pitää olla jotakin enemmän.

     Niinkö?

     Minähän tässä taidan olla kyltymätön, epäoikeudenmukainen, jopa ahne. Minäkö, lukija, muka vedän kirjailijan jokavuotista kehityskeskustelua?

     Jos Remes tai Remes-brandi ei kirjoittajana, ei lauseiden sorvaajana kehitykään, niin kyllähän hänen jännäriensä aiheet ja paikat muuttuvat (kehittyvät) koko ajan, hän on kuin utelias journalisti joka löytää aina uusia asioita kerrottavaksi ja paljastettavaksi. 

     Journalistisen kirjailijan aiheet muuttuvat maailman muuttuessa.

     Tästä voikin päätyä ajattelemaan, että on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta: psykologista ja journalistista. Ns. vakava kaunokirjallisuus on useimmiten edellistä, jännityskirjallisuus jälkimmäistä.

     Ja edelleen, psykologisia romaaneja kirjoittavat kirjailijat kehittyvät lauseiden sorvaajana, koska heillä on vain yksi aihe: ihminen, kirjailija itse. Journalistinen kirjallisuus taas kehittyy paljastaessaan maailmasta, ympäristöstä, ihmisten tavoista (politiikasta, taloudesta, uskonnoista jne) ja kohtaloista jatkuvasti uusia asioita. Journalisti haistaa muutoksen tuoksun.

     Tylsän sovinnaisesti sanon tänään joulukuisena torstaina, että maailma tarvitsee sekä psykologista että journalistista kaunokirjallisuutta.