[vanhoja murheita]
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Mennyt heijastuu veteen Nasriidien palatsissa Alhambrassa Granadassa. Näkeekö siitä tulevaisuuden? |
Ainoa mahdollisesti pahempi asia
kuin olla näkemättä metsää puilta
on olla näkemättä puita metsän takia.
- Motto David Baldaccin romaanissa Kuudes nero, 2011.
Auringonnousun aikaan kaksi haikaraa lentää eukalyptuslehdon yli rannasta sisämaahan. Ne toistavat lentonsa joka aamu; ainakin niinä aamuina kun juon aamukahvia parvekkeella auringonnousun aikaan. Täällä Välimerellä aurinko nousee kahdeksan jälkeen.
Haikarat pitävät huolen omista asioistaan. Niin myös lehtopöllö joka kailottaa läheisellä rinteellä joka yö, vaikka on loppukesä, melkein syksy. Mitä se hakee?
Minäkin pidän huolen omista asioistani. Mutta voiko ihminen kollektiivin jäsenenä sanoa noin? Samaan aikaan kun ”maailma” tuntuu taas särkyvän, kun vihan ja aggression muureja pystytetään, kun pommit putoilevat viattomien päälle, kun pakolaiset rantautuvat El Hierron satamaan päivästä toiseen, kun maailman johtajat kokoontuvat sanomaan toisilleen ei-mitään.
Onko viattomia olemassakaan, kyynikko kysyy. Pessimisti painaa korvansa maata vasten ja kuulee pahaenteisiä tärähdyksiä sivistyksen geologisista kerrostumista.
Noin kymmenvuotiaana näin Kotkassa saksalaisen sotaelokuvan Hävittäjälentäjä (Der Stern von Afrika, 1957), jonka muutamat kohtaukset muistan yhä. Elokuva meni pikkupojan ihon alle.
Hävittäjälentäjän ohjasi Alfred Weidenmann ja kirjoitti Herbert Reinecker. Molemmat tulivat tutuiksi sittemmin saksalaisten poliisisarjojen tekijöinä. Mutta molemmilla oli myös toisenlainen historia Kolmannessa valtakunnassa elokuvamiehinä.
Hävittäjälentäjä kuvasi kaiketi oikeasti elänneen saksalaisen lentäjä-ässän lyhyttä elämää joka päättyi Afrikassa. Mutta se mikä filmistä säilyy verkkokalvolla, on tunnelmat ennen toista maailmansotaa. Elokuvan nuoret (tulevat sotilaat) viettävät aikaa purjehtien idyllisellä järvellä, istuvat kahviloissa ja juttelevat sitä sun tätä aivan kuin maailma pysyisi aina yhtä idyllisenä ja turvallisena.
Järkytys tulee rajuna.
Elokuvan hienoa tunnussäveltä Der Stern von Afrika soitetaan silloin tällöin Ylen Muistojen bulevardilla ja elokuvamusiikin toiveilloissa. Jake Nyman tietää mikä iskee sydämeen nostalgian moukarilla.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Arkipäivä 1: Hääjuhla Esteponassa. |
Viime viikolla eurooppalaiset johtajat pitivät kokousta Välimeren rannikolta ”kivenheiton” päässä sijaitsevassa Granadassa muslimiajalta peräisin olevassa Alhambran palatsissa. Puitteet olivat suurenmoiset, kokouksen anti vähänlainen.
Eurooppa - EU - lipuu hiljakseen eripuraan, on kohta järistyksen kourissa, saattaa joku sanoa pelästyneenä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan, pitkittyvä sota, Hamasin hyökkäys Israeliin, loputon maahanmuuttovirta Afrikasta ja suomalaisiakin koskettava kaasuputken tuho koettelevat EU-johtajien samanmielisyyttä, jota ei kai ole ollut olemassakaan.
Naamioita riisutaan.
Puola, Unkari ja Slovakia eivät hyväksy yhteisiä ratkaisuja, entiset Neuvostoliiton satelliitit änkyröivät ja pelaavat omaa peliään. Mutta onko tuo oikeastaan ihme sillä eihän ns. Itäblokin maissa ole milloinkaan eletty demokraattisen hallintovallan piirissä. Yhdestä autoritaarisesta johtomuodosta siirrytään kätevästi toiseen. Alistutaan.
Sosiologian professori Risto Heiskala kuitenkin kannusti Helsingin Sanomissa EU:ta laajentumaan eikä supistumaan, änkyrämaiden huonosta esimerkistä huolimatta.
”EU-KOMISSION puheenjohtaja Ursula von der Leyen esitti tämänvuotisessa unionin tila - puheessaan EU:n laajentamista yli 30 jäsenmaan unioniksi”, Heiskala kirjoitti HS:n pääkirjoitussivun Vieraskynä-kolumnissa 6.10.2023. ”Ehdotus tuntuu ensikuulemalta oudolta: voisi kuvitella, että EU:n laajentaminen vaikeuttaisi yhteisen sävelen löytämistä entuudestaan eripuraisessa unionissa. On kuitenkin parempi, että meillä on teltan sisällä joku, joka viskoo kiviä ulospäin, sen sijaan, että kyseinen valtio olisi unionin ulkopuolella ja paiskoisi kiviä sisäänpäin.”
Optimismia Euroopan järkkyessä?
Ja ”kunnollisillakin” valtioilla on sisäiset, demokratiaan liittyvät ongelmansa. Tänään torstaina vietetään täällä Espanjassa kansallispäivää. Parlamenttivaalien jälkeistä pattitilannetta (ei sosialistit eivätkä porvarit voittaneet enemmistöä) yritetään ratkaista lakeja kalibroimalla. Edelleen hallitusta johtava sosialisti Pedro Sánchez tarvitsee kaikki äärilaitojen pienpuolueet tuekseen jatkaakseen pääministerinä. Niinpä hän käy neuvotteluja Brysseliin ”kapinarikostaan” paenneen Katalonian ”kapinakenraalin” Carles Puigdemontin puolueen kanssa: pelissä kaiketi on Puigdemontin armahtaminen jotta Sánchez saa parlamentissa enemmistön. Oikeusvaltiossakin oikeudellakin on konformismin sovinnaisuussäännöt.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Arkipäivä 2: Ystävyyden ja rakkauden ikuiset lukot Salzburgissa. |
Maailman jakautuessa, vihan ja aggresion muurien noustessa vähän joka puolelle, on kiinnostavaa lukea englantilaisen kirjailijamestarin John le Carrén kirje vuodelta 1966 neuvostoliittolaisen kulttuurilehden Literaturnaja gazetan päätoimittajalle le Carrén läpimurtomaanista Mies kylmästä vastanotosta tai paremminkin siitä ettei sitä julkaistu Neuvostoliitossa.
Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold, 1963. Suomeksi 1964.) toi, niin väitän, kylmän sodan pelikentät suuren yleisön tietoisuuteen; siitä eteenpäin kylmä sota oli yhä uudestaan vakoilukirjojen ja jännärien aiheena. Kylmä sota ryntäsi le Carrén romaanilla viihteeseen, mutta ei kovinkaan viihdyttävästi vaan ennemmin traagisena ja ihmiskunnan kohtalokasta erehdystä kritisoivana teoksena. le Carré kertoo kirjoittaneensa romaanin pikaisesti nähtyään Berliinin muurin omin silmin.
Kirjeessä neuvostolehden päätoimittajalle toukokuussa 1966 le Carré ihmetteli, miksi hän romaanistaan oli kirjoitettu Neuvostoliitossa todella kielteisesti, vaikka kansalaiset eivät siellä pysty lukemaan itse romaania. Romaania ei liioin julkaistu muissakaan Itä-Euroopan kommunistimaissa. Nykyiset EU:n änkyrävaltiot kieltäytyivät tuolloinkin läntisen Euroopan yhteydestä.
Yhdysvalloissa monet pitivät Mies kylmästä -romaania kommunisteille myönteisenä. Siksi le Carré kummasteli miksi sitä ei julkaistu rautaesiripun takana. Hän kertoi kuinka hänen romaanissaan sekä kommunistien että länsimaiden tiedustelupalvelut toimivat samalla tavalla, petoksien avulla ja että nämä tiedustelupalvelut ymmärtävät toisiaan paremmin kuin omia kansalaisiaan.
Näin le Carré piti romaaniaan hyvin kriittisenä Englantilaista ja koko läntistä kylmän sodan hallintoa kohtaan. Hän kauhistui, että vakoilupelissä läntinen tiedustelupalvelu, jonka kuuluisi puolustaa yksilön vapautta kollektiivista komentoa vastaan, uhraa yksilön voittaakseen kylmän sodan. Tuota kirjailija piti länsimaisena tekopyhyytenä. (Tekopyhyys ei ole kaikonnut!)
John le Carrén mielestä lännessä ei oikeastaan taisteltu tulevaisuuden puolesta vaan menneisyyden: ”Kylmän sodan ongelma on, kuten Auden kirjoitti, että meidän tyyssijamme on raunioitunut vuosisata.”
Myöhemmissä romaaneissa le Carré toi edellä esitetyn lännen tekopyhyyden – kylmä sota voitetaan tekemällä yhtä pahoja tekoja kuin kommunistit tekivät - ja suhtaui entistä kriittisemmin ja kyynisemmin läntisiin arvoihin tai paremminkin siihen että käytännön poliitikka suhtautui noihin arvoihin opporotnisesti. Berliinin muurin kaaduttua kaikki näytti toiselta, pahat teot unohtuivat, tulevaisuus oli edessä mittaamattoman ihanana ja runsaana.
Mitä tänään, lokakuussa 2023, tästä tulevaisuudesta pitäisi ajatella?
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Arkipäivä 3: Joutenoloa Fuengirolassa. |
Mutta!
Onko meillä muuta mahdollisuutta kuin elää elämäämme?
Eurooppaa kiertäessä elämän kohtaa turvallisesti, mukavasti, lämpimästi. Arkipäivässä, pinnalta katsoen kaikki sujuu leppoisasti ja joutuisasti. Vihan ja aggression muurit piiloutuvat, vaikka lehtien ja telkkarin uutisista niiden olemassaolon tajuaa.
Ihmiset juhlivat häitä ja hääpäiviä, vannovat rakkauden ja ystävyyden ikuisuutta ja asettuvat rannalle viettämään lepopäivää tai kulkevat kaduilla ja toreilla etsimässä kokemuksia, käyvät töissä, ovat terveitä tai sairaita, tuossa jossakin lähellä, monessa paikassa. Ihmiset ovat samanlaisia erilaisuudessaan ja ylisummaan ymmärtävät mitä eurooppalaisuus on, vaikka eivät sitä sen enempää ajattelisikaan. Niinpä turvallisuuden kehän murtuminen tulee yllättäen - jos niin tapahtuu.
Haikarat lentävät eukalyptuslehdon yli. Ne pitävät huolen omista asioistaan.
Mistä meidän ihmisten tulisi huolestua?
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Kylmän sodan vihan muuria on säilytetty Berliinissä ikään kuin museona. Eivät graffitit sen kauheutta pois pyyhi. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. John le Carrén (1931-2020) kirjekokoelma ilmestyi viime vuonna hänen poikansa toimittamana. |
Olet siis tullut Euroopan selvittelyssäsi siihen johtopäätökseen, että Eurooppa on turvallisuutta, joka on alkanut yllättävien ulkoisten uhkien lisäksi säröillä sisältäpäin, mutta niitä säröjä koitetaan pitää aisoissa.
VastaaPoistaKuvaamassasi Hävittäjälentäjä-elokuvassa tapahtuva äkillinen muutos tuo mieleeni italialaisen Roberto Benignin ohjaaman keskitysleikomedian ( ! ) Kaunis elämä (La vita è bella), jonka alkuosa on kuin kuin pastellisävyistä satua, kunnes äkkiä tyyli muuttuu ja idylli särkyy.
Ei voi olla olematta huolissaan, vaikka muuta ei voi kuin elää elämäänsä. Päättäjät keskustelevat ilman konkreettista tulosta, pitävät puheita, kokoavat lausuntoja ja ilmaisevat epäluottamusta väkivallan tekijöitä kohtaan. Sanat vastaan aseet, tehotonta.
Ja me yritämme sanoilla selvitellä näkemäämme ja kuulemaamme, niin että pystymme elämään huolinemme.
Sinä saat vielä kokea Välimeren ihanaa valoa ja lämpöä. Minä jo palasin ja koetan tottua parikymmentä astetta kylmempään.
En oikeastaan tiedä pitääkö huolestua (ja jos pitää, niin mitä siitä seuraa), mutta jotenkin tulee mieleen kuvitella, että jos pahin yhtäkkiä tapahtuu ja koko Eurooppa on liekeissä ja me, missä olemmekin, olemme taas samalla tavalla vangittuina johonkin paikkaan, niin kuin olimme koronaepidemian aikana (kun se alkoi, olin täällä Espanjassa ja hätilan julistuksen jälkeen ei saanut edes ulos mennä kävelemään).
PoistaTodennäköisyys pahaan on tietysti pieni. Eikä ihminen, yksilö kai voi sellaisen pienen todennäköisyyden takia muuttaa elämänsä polkua eikä kannata muuttaa.
Joo, täällä paistaa mutta muutaman päivän päästä lähdetään ajelemaan kohti pohjoista, ei toki suorinta reittiä.
Kiitos hyvistä, ajatuksia herättävistä fundeerauksistasi!
VastaaPoistaTuo Baldaccin motto on oiva, rivimääräänsä ylittävä ja kiteyttää hyvin avauksesi kiintoisia pohdintoja.
Dilemma (”Dilemma eli pulma on ongelma, johon on kaksi mahdollista ratkaisua, mutta kumpikin ratkaisu on huono. Dilemman voi yrittää ratkaista niin, että keksii vielä kolmannen keinon, jonka avulla voi välttää huonot ratkaisut.” ) on eittämättä kolmannesta huolimatta olemassa ...
Mistä meidän ihmisten tulisi huolestua? Kaikesta ei voi. Ehkä siitä, ettemme kaiken tämän keskellä lakkaisi elämästä omaa ainutkertaista elämäämme, ja kaivautuisi poteroihimme kuten koronan alkuaikoina liki kävi ja sen vaarana oli jäädä pysyväksi tilaksi... Siihen ei ole suostuminen, sillä sen verran mielenkiintoinen mainen matkamme haasteineen on:)
Kiitos! Olen taipuvainen ajattelemaan niin kuin sanot ja "opastat". Todennköisyyksiä kaikenlaiseen on monia, elämää ihmisellä on vain yksi josta kiinni pitää.
PoistaMaailma voi tulla hulluksi, jos hullut johtajat niin haluavat. Se ei kuitenkaan tarkoita että meidän muiden kannattaa hulluksi ryhtyä.
Joinain aikoina pystyy olemaan huolettomampi kuin toisina. Enemmän meitä rauhanoloissa eläviä yleensä häiritsevät henkilökohtaiset asiat kuin maailmanlaajuiset uhat. Se on tietysti psyyken ja älyn suojelukeino, ohitamme sellaisen mihin emme pysty eläytymään ja minkä pariin ei ole järkevää jäädä masentumatta. Tällä tarkoitan sitä, että me emme oikeastaan voi valita miten suhtaudumme asioihin, jos emme ole niitä kokeneet.
VastaaPoistaItse en pidä pahana eristäytymistä, kuten te Kyösti ja Takkutukka (olen varmaan niin epäsosiaalinen), jos se tarkoittaa suojaa. Suojattomuus on eri juttu, sellainen mitä ihmiset kokevat Lähi-Idässä ja Ukrainassa. Sielläkin eletään arkipäivää, mutta aivan varmasti stressi on ihmisillä kova ja elämän arvaamattomuus usein mielessä.
Joo, ilman muuta ihmisen/yksilön henkinen tasapaino edellyttää että ei huolestu koko ajan kaikesta mitä maailmassa tapahtuu ja mitä saattaisi tapahtua. Armeijassa oli lentävänä lauseena "älä ota prikaatin murheita " (koska olet sotamies etkä prikaatin komentaja). Tuota voi toki käyttää väärinkin mutta tietty idea siinä on.
VastaaPoistaOlla yksin ja eristäytyneenä ei ole paha asia silloin kun sen itse vapaaehtoisesti valitsee. Mutta jos ihminen eristetään yhteiskunnan määräyksestä, sitä on mahdoton hyväksyä. Vapauden mahdollisuuskin on oleellisesti vapautta, vaikka pysyttelisi kaikesta erossa eikä juuri poistuisi kotoaan mihinkään.
Pandemian aikana oli järkevää välttää kontakteja, mutta siinä mentiin jossain kohtaa älyttömyyksiin. Minua silloin pänni sekin, että hallituksen 35 vuotiaat naiset komensivat yli 70-vuotiaat pois yhteisön silmistä. Sillä, niin kuin jossain kirjoitin: 35 vuotiaalle parinkin vuoden eristäytyminen olisi ollut paljon helpompi ja tasa-arvoisempi malli kuin vanhukselle, jolla oli ehkä elinaikaa kaikkiaan jäljellä 4 vuotta.
Kyllä siinä vanhusten eristämisessä oli ideaa. Tilastothan näyttivät aivan eri kuolinprosentteja vanhemmille ikäluokille alkaen jo 50 vuodesta.
PoistaLaitosvanhuksia olisi pitänyt päästä katsomaan, ja joissakin paikoin kyllä ehdittiin jo järjestää jotain erityistiloja tapaamiseen. Jos vierastelu olisi tapahtunut entiseen tapaan, niin nuoret vierailijat olisivat saattaneet sairastuttaa vanhuksia ja hoitajia.
Ruotsissa ei ollut eristystä, mistä seurasi paljon heikkojen vanhusten koronakuolemia. Voi tietysti kysyä, oliko se sen huonompi kuolema kuin vähän viivytetympi menehtyminen, jos on jo petipotilaana.
Väestörikkaammissa maissahan eristys koski kaikkia, minkä silloin Espanjassa jouduit kokemaan.
Pääkaupunkiseudulla oli myös varmaan vaikeampaa kuin harvemmin asutuilla seuduilla. Me tilasimme muutaman kerran ruuat, ja poikakin olisi niitä kuskannnut, mutta aloimme sitten käydä normaalisti kaupassa.
Moni vanhempi ihminen oli tyytyväinen siihen, että isovanhemman toimimiseen flunssaisen lapsen hoitajana puututtiin. Se tehtävä on ennen ollut normi, ja vanhat ihmiset ovat sairastaneet päiväkotiflunssia, rankemmin vain kuin nuorempana.
Eikös nuoretkin eristäytyneet niin paljon kuin mahdollista? Meidän tyypit ainakin tekivät etätöitä ja ohjasivat siinä sivussa etäkoulua käyviä lapsiaan. Vanhimmat lapsenlapset aloittivat yliopisto-opiskelun, ja se oli minusta todella suuri menetys, että hekin joutuivat opiskelemaan vieraalla paikkakunnalla etänä tapaamatta kurssikavereita. Nuorille ryhmässä olo on tärkeää.
Oletko Kyösti sairastanut koronan? Entä Takkutukka?
Minä sairastin sen Pohjois-Kor... siis Pohjois-Kyproksen ryhmämatkalla, huokaus, ei kiva. Se oli kuitenkin vasta siinä vaiheessa. kun virus oli jo laimentunut, alkuun väkevänä se tappoi Alpeilta laskettelemasta tulevia nuoria ihmisiäkin. Minä olin vain uupunut, ei mitään muita oireita.
Tietysti pandemia vaikutti kaikkiin ihmisiin, nuoriin ja vanhoihin ja siltä väliltä. Mutta en siitä kommentoinut vaan hallituksen (ja kai joidenkin virkamiesten) asenteesta: voivoteltiin että nuoret menettävät yhden kouluvuoden, kun jokaiselle nuorella oli (on ) elettävänään ainakin 60 vuotta, kun taas silmää räpäyttämättä oltiin valmiit puolittamaan vanhuksien jäljellä oleva elinaika.
PoistaKyllä kai monet oikeusoppineetkin ovat todenneet ettei kaikki mennyt ihan pykälien mukaan. Itse kirjoitin, taisi olla Soininvaaran blogiin tuon edellä sanotun tasa-arvo-ongelman, mutta eipä sitä moni noteerannut.
Menikö Ruotsissa huonommin kuin Suomessa, siitä ei kai vielä ole faktaa. Jos meni, pahempi heille, jos ei, pahempi meille.
Olen tietoisesti sairastanut tuon kerran (tänä kesänä) ja tietämättäni ilmeisesti vodenvaihteessa 2020-21 jolloin korona hautautui kovien lääkkeiden aiheuttamaan pahoinvointiin - sen jäljet näkyvät keuhkoissa.
Mutta mutta, en pakinassa pohtinut mitä esim sodasta seuraa vaan sitä että tapahtuuko koko ajan pahan kehitystä, jota emme huomaa ennen kuin se on tapahtunut. Olemmeko kohta kuumemmassa kylmässä sodassa kuin mistä esim. le Carré kirjoitti.
Tätähän nyt muutamat muutkin kirjoittajat ovat pohtineet.
Varmaan tapahtuu sellaista, mitä emme vielä huomaa, mutta hyvin paljon tapahtuu sellaista minkä huomaamme, mutta emme vain voi silmiemme edessä tapahtuvalle mitään.
PoistaNyt viimeistään saisi loppua se marina, että miksi saksalaiset antoivat natsien tuhota ihmisryhmiä tekemättä mitään. Koko maailma tietää, mitä Ukrainassa tapahtuu. Kuljetetaanko meitäkin kenties joskus katsomassa kidutettuja ruumiita ja häpeämässä koska emme tehneet mitään.
Koronan hoidossa oli varmaan ylilyöntejäkin, mutta minusta ylilyönti turvallisuuden ollessa kyseessä on parempi kuin alireagointi. Kun rokotukset saatiin (ihailtavan nopeasti kaiken lisäksi), kaikki saattoivat huokaista helpotuksesta.
Suo anteeksi Kyösti, että olen eri mieltä tästä sukupolviasiasta koronan hoidossa. (Varmuudeksi sanon näin, koska jotkut potkivat pois blogistaan jos on eri mieltä.)
Selitän. Me emme voi tietää, millainen tämän hetken nuorten elämä on tulevaisuudessa, mitä kaikkia vaikeuksia heillä tulee olemaan, ehkä uusia pandemioita, ehkä jopa sodan keskellä elämistä ja pakolaisuutta. Me olemme saaneet elää sodan jälkeistä toivon täyttämää elpymisen kautta, kukin tietysti omine vaikeuksinemme.
Mieleeni nousee Saarikosken runosta säe "Tästä lähtien täällä on jokaisella / tämänsä josta hän pitää kiinni." Jos 'jokaisella'-sanan tilalle vaihtaa 'joka sukupolvella', niin se pitää sittenkin paikkansa.
Niitä taukoja elämään osuu eri syistä eri aikoina - jokaisella on tämänsä.
Minäkin muuten saatoin sairastaa koronan jo aiemmin, hoidettiin keuhkokuumeena ottamatta testiä, koska niitä testejä käytettiiin säästellen silloin. Kaiken kaikkiaan olen onnekas, että selvisin arpikeuhkoisena näin hyvin.
Niinpä - eikä huomaaminen riitä, kun viisaat asiantuntijatkaan eivät osaa nähdä mitä tulee tapahtumaan, kun ja jos... eivät edes Venäjän hyökkäystä Ukrainaan vielä muutama viikko ennen kuin se tapahtui.
PoistaSitten koko Euroopan tai laajempien alueiden tapahtuminen ymmärtäminen on vielä vaikeampaa, ellei mahdotonta koska ns. parametreja on niin paljon.
Joo, eihän keskustelussa ole mitään järkeä jos eri mieltä olevat häädetään pois. (Sitä kai tapahtuu aika lailla, somessa. Tai enpä tiedä kun siellä liiku.)
Ironisesti voi sanoa että edellisen hallituksen toimia ei "saa" kritisoida kun siellä oli niin paljon "naisenergiaa" kun taas Orpoa saa vetää kölin alta teki tmä mitä tahansa, onhan Otpo näitä setämiehiä.
Sellaistahan keskustelu on... aina välillä.
Useita kiehtovia aspekteja, joista kylmä sota ansainnee ristivalotuksen. Lähimenneisyydessä opittua: oli todella lähellä, ettei siitä tullut kuuma sota. Kuuba on keskeinen kollektiivisessa mielikuvassa, mutta jo Berliinissä tilanne oli aiemmin niin kärjistynyt, jotta Kennedyn hallinto teki arvion kolmannesta maailmansodasta. Tulos: käydään, jos tarvitaan. Ilmavoimien komentaja Curtis LeMay ennusti: sota kestää 2-3 viikkoa, jonka jäljiltä Neuvostoliitto on kytevä raunio. Huom.: sotaministeri Robert McNamara palveli (toistaiseksi viimeisessä) maailmansodassa pommituslennoston analyytikkona. Jos heiltä olisi pyydetty itsereflektiota adjektiivein, niin ehkäpä: rationaalinen, pragmaattinen, teknokraattinen.
VastaaPoistaMyös Britannia varustautui määrätietoisesti maailmanpaloon jo 1950-luvulla; labour oli yhtä sitoutunut sotapuolue kuin torytkin. Julkisista menoista asevarusteluun taisi mennä n. neljännes? David Edgerton on kirjoittanut vaikuttavan maan 1900-luvun historian yleisesityksen. Sen 1950-luvusta kertova luku sai lapidaarisen otsikon: A new Sparta.
Toivon toki itsekin, jotta todennäköisyys seuraavalle suurelle maailmanpalolle on pieni. Mutta pelkään pahoin sen mahdollisuuden olevan suuri. Kerrotut esimerkit ovat hyödyllistä ajateltavaa, näin toivon. Jatkanen.
Kiitos Lauri valaisevista esimerkeistä.
PoistaRauhaa - vai pitääkö se alkaa kirjoittaa lainausmerkkeihin - on kestänyt (tai kesti) Euroopassa noin 75 vuotta. Oppivatko eurooppalaiset ihmiset sisäistämään rauhantilan vai haaveiliko osa koko ajan entisestä autoritaarisesta menosta ja osa sellaisen palauttamisesta?
Kirjoittelen tätä kommentia Cartagenassa, Murciassa, Espanjan itärannikolla. Cartagena oli "Uusi Karthago". Muistamme kouluajoilta historiatunnilta kuinka opimme että roomalainen Cato päätti jokaisen puheensa lauseeseen: Muuten olen sitä mieltä että Karthago on hävitettävä.
Roomalaiset sen hävittivät, mutta Uusi Karthago (Cartagena) oli tärkeä satama ja tärkeän Via Augustan varrella, roomalaisella tiellä Välimereltä Atlantille.
Roomalainen valta kesti Espanjassa satoja vuosia, samoin kuin muslimien hallinto myöhemmin. Sadoissa vuosissa ihmiset oppivat elämään uusien valtiaiden kanssa, uudet valtiaat oppivat entisen yhteiskunnan jäseniksi. Mutta milloinja missä ajassa eurooppalaiset oppivat rauhaan ja demokratiaan - kuinka monta sataa vuotta siihen menee?
Eka maailmansota ei syntynyt Sarajevosssa eikä toinen Puolan valloituksessa vaan molemmat aikaisemmin ja monien vaiheiden yhteissummana tai funktiona. Tällaisen funktion rakentumista me emme nyt huomaa, meillä ei ole sille kaavaa eikä yksiselitteistä lopputulosta, edes likiarviota.
Historiaan voi katsoa, pitää katsoa mutta... uusi voi yllättää.
Kyllä käännekohdat ja paradigman muutokset ovat täysin mahdollisia. Saksassa tehtiin 1950-luvulla kyselyjä arvoista ja arvostuksista. Kovin harva piti Weimarin tasavaltaa suuressa arvossa, moni suhtautui kansallissosialismin aikaan sangen suopeasti. Tämä muuttui radikaalisti n. 1955-56, jolloin talouskasvu pääsi kunnolla vauhtiin. Sitten ylivoimainen enemmistö piti juuri nykyhetkeä parhaana aikana Saksan historiassa. Liberalismin ja totalitarismin välinen raja lienee siirtynyt viimeisen 30 vuoden aikana Narvajoelle ja Valko-Venäjän rajalle. Näiden rajojen itäpuolella on eurooppalaisten arvojen reseptio ollut jo vuosisatoja omintakeinen, mutta kuitenkin jollain tavoin ennakoitavissa.
VastaaPoistaKulttuuripoiminta. David Edgertonilla oli hyvin yllättävä suositus arvioitaessa 1950-luvun mentaliteettia: belgialaisen E.P. Jacobsin scifi-sarjakuva Blake ja Mortimer. Siinä tiedemies ja MI6:n upseeri johtavat sivilisaation taistelua despootin johtaman idän imperiumin kukistamiseksi. Esikuvia reaalimaailmasta oli ja on helppo löytää. Sarja oli jäänyt itselleni aina etäiseksi. Suomalaiset kustantajat julkaisivat sitä vasta 1990-luvulta alkaen. Nykylukijan silmin kiehtova esitys, jossa militarismia ja tekniikkaa ihaillaan ja estetisoidaan modernismin hengessä. Sitävastoin mainitsemasi John LeCarre antaa varmasti enemmän ajateltavaa yksilön ja yhteisön eettisistä ongelmista.
Haastavasti haastelet, Lauri. Heikommilla tiedoilla ei voi olla erimieltä.
PoistaTuo tiivistys, että liberalismin ja totalitarismin raja on siirtynyt itään, tuntui pätevältä muutama vuosi sitten, niinhän Fukuyamakin ajatteli, mutta onkohan tilanne tänään samanmoinen?
Jokunen vuosi sitten telkkarista tuli norjalainen (tai ruotsalainen) kriittinen ohjelma, jossa "todistettiin" että Ruotsi on siirtynyt kohti totalitarismia.
Oliko, onko - en osaa sanoa.
Romaanissani 2112 - joka ei tietenkään ole mestariteos - esitän dystopian, että uusi totalitrismi tulee ihan arvaamattomasta suunnasta: luonnonsuojelijoiden dogmi lopettaa Suomesta ja maaimalta demokratian ja yksilönvapaudet, koska kansalaiset eivät omin voimin pysty muuttamaan elintapojaan. Valtion väkivaltakone hoitaa asian "kuntoon".
Olen nyt sitä mieltä, että romaanin kirjoittamisen (v 2012) jälkeen dystopiani on himpun verran lähempänä.
Sitäkin mieltä olen (enkä yksin), että ihmisyhteisön mittavin tavoite on vapauttaa yksilö kaikenlaisista kahleista. (Tämä oli myös Marxin ajatus, vaikka moni ei sitä tiedä tai ei hyväksy.)
Joku tutkija voisi tehdä testin: kuinka moni poliitikko tai yhteiskunta-asiantuntija tai politiikkaan krittisesti suhtautuva toimittajaja on kertaakaan viimeisen kymmenen vuoden aikana puhunut yksilön vapauden lisäämisen tarpeesta? Hypoteesiksi esitän: ei kukaan, ei kertaakaan, puolueista ja mediasta riippumatta!
Jännittävää että todellisuutta voi tutkia myös sarjakuvan kautta. Mutta me jotka olemme väittäneet, että viihdekirjallisuus on ajastaan tietoisempaa kuin ns. vakava kirjallisuus, ymmärtävät ajatuksen, hyväksyen. Olen kyllä viime aikoina alkanut epäillä tokko esim. jännärit enää poikkevat edukseeen tässä suhteessa vakavasta kaunosta. Tässäkin olisi nuorille kirjallisuusihmisille tutkittavaa.
Kyntämätön aihealue tutkittavaksi olisi myös le Carréa journalistisempien vakoilukirjailijoiden suhde todellisuuteen. Löytyykö esim Frederick Forsythin romaaneista hyviä selityksiä Venäjän nykyiselle politiikalle?
(Salou, Espanja.)
Kiitän kohteliaista sanoista, mutta ainahan sitä oppii jotain uutta lukiessaan. Aina viime päiviin saakka. Tekijä- ja teosvihjeitä tekstissä.
PoistaKiinnostavaa: ajattelin myös Forsythia; keksinkö hänestä ja hänen teoksistaan jotain mielekästä sanottavaa. Lopulta en. Hänellä oli muuten jonkin verran sotilastaustaa, RAF:n hävittäjälentäjä, toki rauhan aikana. Vrt. saksalaiset jännitysviihteen veteraanit: heistä moni palveli sodassa, mutta siitä ei ole ollut soveliasta ammentaa ajanvietettä. Mutta ensimmäinen julkaisukanava oli varmasti lukemistosarjat (saks. Trivialliteratur). Tästä on sitten pätevöidytty poliisisarjojen kirjoittajaksi. - Saksassa tämä genre oli muuten selvästi suositumpi kuin meillä, jossa sitä tavataan ylenkatsoa. Ennakkoluuloton kulttuurientusiasti voisi tehdä niistä löytöjä? No, ainakin Jerry Cottoniin suhtaudutaan suopeasti. Vrt. myös Juri Nummelinin tuotanto. Sarjakuvat on jo rehabilitoitu, ne tunnetaan tätänykyä kohtuullisen hyvin. Asiantuntevia tutkimuksia ja esittelyjä löytyy sekä verkosta että kirjoina.
Lukemistot olivat ennen meilläkin suosittuja mutta ovat kai hiipuneet - jostakin syystä. Onkohan niillä merkitystä enää missään kun telkkari ja suoratoistoviihde vievät ihmisten mielenkiiinnon?
PoistaForsyth kirjoitti natsien salaisista porukoista silloin kun useimmat lukijat pitivät sitä mielikuvitusfiktiona. Kuitenkin kirjoitus perustui tosiasioihin joita ei julkisuudessa tiedetty. Joskus 70-luvulla yhden Forsythin romaanin pointti ja kiihkeän kansainvälisen kilpailun kohde oli autojen katalysaattorissa tarvittava raaka-aine. Siihen aikaan juuri kukaan suomalainen ei edes tajunnut mikä on auton katalysaattori. 80-luvulla Forsyth kirjoitti pari kirjaa Neuvostoliitosta joiden mielikuvituksellinen sisältö tuntuu nyt faktiselta historiankirjoitukselta. USA:ssa Tom Clancy kirjoitti aseteknologiasta paksuja jännäreitä (= mekein luentoja), joita eräs suomalainen maanpuolustuksen asiantuntija kertoi Kanavassa lukevansa pysyäkseen aseteknologian kehityksestä ajan tasalla. Jne.
No, toinen asia on - ja se liittyy keskusteluumme - että maailmassa on paljon kirjoituksia ja puheita, joista voisi tehdä oikeita johtopäätöksiä lähitulevaisuudesta, mutta samaan aikaan on yhtä paljon tai enemmän kirjoituksia ja puheita, jotka eksyttävät ajattelemaan vääriä asioita ja arvoja.
Ilkeästi voisi kysyä kumpaa kannattaa kuunnella lähitulevaisuuden skenaariosta, Ilkka Remestä vai Sauli Niinistöä, mutta sekin kysymys on turha vaikka Remes on välillä ollut kuin tieteellinen ennustaja (mutta välillä ei ole nähnyt oleellista).