Kun runoilija kirjoittaa

 [ketä minä luen?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee.

- Po Chü-i

Lainaan pakinan motoksi rivin kiinalaisen Po Chü-in runosta. Siinä runoilija lukee Laotsea.

    Oikeastaan Po lainaa Laotsen ajatusta ja miettii sen merkitystä. Kun luen nyt lainaamani rivin Pon runosta, ketä oikeastaan luen?

    Po kysyy, miksi Laotse kirjoitti 5000 sanan kirjan, jos hän oli niitä jotka tietävät.

    Pon huumori on terävän leppoisaa.

Mutta ketä minä luen kun luen?

    Yrjö Varpio nostaa näytille mainiossa Alex Matson -elämäkerrassaan Elää, kokea, ymmärtää (SKS, 2023) Matsonin ajatuksia romaanin ”oikeasta” lukemistavasta. Matson kirjoitti selkeitä lauseita romaanin muodosta - niin selkeitä ettei niitä lopulta ymmärrä.

    Matson kysyi pitääkö kirjallisuuden lukijan nauttia lukemisestaan.

    ”Kun hän korosti huolellisen lukemisen merkitystä”, Varpio analysoi, ”hän painotti sitä, että nautinnokseen lukeva löytää kirjasta ennen kaikkea oman itsensä: lukemisen nautinto merkitsee hänelle vain sitä, mistä hän kykenee juuri sillä hetkellä nauttimaan. Hän ei itse asiassa ole valmistautunutkaan kuuntelemaan, mitä kirjailija haluaa sanoa. Hän luulee syventyvänsä kirjailijan teokseen, vaikka syventyy todellisuudessa omaan itseensä. Matsonin mielestä romaani antaa lukijalleen eniten, kun sen parissa näkee ymmärtämisen vaivan.”

    Luenko siis itseäni, kun luen Po Chü-in runoa, semminkin kun tunnun ymmärtäväni vaivatta mitä runoilija sanoo ja tarkoittaa? Pilaako lukemisen nautinto runon syvällisen ymmärtämisen? Jääkö oleellinen huomaamatta? Luenko ajatuksella vain ne rivit, jotka tangeeraavat omien ajatuksieni kanssa?

    Olen ymmällä.

Mutta eihän me olla veljeksiä, Po ja minä, vaikka hallintomiehiä oltiinkin ja eräänlaisia kirjoittajia molemmat.

    Eräänlaisia kirjoittajia, hehheh.

    Po Chü-i (772-846) työskenteli monissa korkeissa viroissa kirjastonjohtajasta käskynhaltijaksi. Hän kirjoitti selkeitä, konstailemattomia runoja milloin vallan huipulta, milloin karkotettuna vallasta etäälle. Tuntuu, että Po on jatkuvasti muualla kuin haluaisi olla, mutta ottaa aina paikasta ja hetkestä irti mahdollisimman paljon, vivahteita myöten.

    Vaikka luen yli tuhat vuotta sitten kirjoitettuja runoja, on kuin Po puhuisi minulle tuossa vieressä, äänen kantaman päässä. Ketä siis luen kun luen 1000 vuotta vanhan runon rivejä?

    Yhtä kaikki, olinhan minäkin valtion ”hallintomiehiä” tai paremminkin teknokraatti, joka osallistui tietokonesovelluksien tekemiseen julkisen hallinnon tueksi. Mutta kun minä kirjoitan lauseen, sen sanat ja ajatukset katoavat historian pölyyn ennen kuin sanojeni muste kuivuu paperilla - tuoretta kielikuvaa käyttääkseni.

    Lauseillani ei ole tuhavuotista tulevaisuutta.

Philip Roth tai Graham Greene tuskaili sitä, että jokainen lukija ”toimittaa” kirjan uudestaan oman mielensä mukaiseksi eikä kirjailijalla ole nokan koputtamista millaisia "uusia kirjoja" hänen alkuteoksestaan syntyy. Onkohan tässä itse asiassa samaa ajatusta kuin Matsonilla? Matson väitti, että on olemassa romaanin universaali muoto, ja sen kokeminen yhdellä tavalla.

    Muuttuvatko Po Chü-in tuhatvuotiset runot 2020-luvun tajunnaksi ja ajatuksiksi niitä lukiessani? Ymmärränkö Pota väärin? Tulkitsenko 1000 vuotta vanhan lauseen toisella tavalla kuin mitä runoilija tarkoitti?

    En tiedä, koska osaan lukea Pota vain sillä tavalla kuin luen, tässä ja nyt.

    Sekin täytyy ottaa lukuun, että lukiessani Po Chü-in runokokoelmaa Korotan ääneni ja laulan (Otava, 1975) luen Pertti Niemisen suomentamia runoja, joissa olen kuulevinani runoilijan alkuperäisen äänen, ja joissa suomentajan kieli on koruttoman ilmaisevaa niin, että sanojen väliin jää tilaa ajatuksille.

     Mutta kuitenkin: lukiessani pakinani mottoa, luen neljän miehen tulkinnan ”jostakin” ajatuksesta. Luen siis Laotsea, Po Chü-ita, Pertti Niemistä ja itseäni. Aikamoinen kielisoppa, eikö vaan? Laotse siis kertoi ajatuksen jonka Po lainasi runoonsa jonka Nieminen suomensi minulle.

    Kummasta suunnasta runon rivejä tulisi perata - menneisyydestä nykyhetkeen vai nykyhetkestä runon kirjoittamisen hetkeen? Ja sitten: tunteella vai järjellä?

Kyösti Salovaara, 2023.

Niinpä luen Po Chü-ita.

    Esimerkiksi näin: Po on usein yksin ja tuntee olevansa yksinäinen. Hän on poissa kotoa, kaipaa takaisin, ja rakkaansa luokse. Kun Po samalla kirjaa vanhemisen tunteen, niin kuvaako sekin poissaoloa, matkaa johonkin mistä ei ole paluuta?

    Melkein jokaisessa runossa Po rinnastaa yksityisen kokemuksensa läheiseen miljööseen, mutta en silti pidä häntä luontolyyrikkona vaan pikemmin yhteisön runoilijana, vaikka ajatus saattaa tuntua kummalliselta.

    Runossa Myöhään syysyönä Po rinnastaa tunteet syksyn saapumiseen:

    Naapurin kukko kiekuu myöhään. Yöt ovat jo pitkät.

    Kun tunteet ovat jähmettyneet,

                      ei puhu turhaan siitä, jota ajattelee.

    Tuuli tuo tullessaan kirkasta kastetta,

                      ohuissa vaatteissa ei tarkene enää.

    Sitten keväällä elämä tuntuu yhtä lailla saavuttamattomalta runossa Kevätiltana kirjoitettu kirje Yuan Chenille:

    Päärynänkukat ovat jo kypsyneet hedelmiksi,

    pääskysen munat muuttuneet poikasiksi.

    Näihin aikoihin on siis jälleen päästy.

    Miten osaisin kertoa

                         miltä minusta taas tuntuu.

    Näen vain päivien ja kuukausien kiireen.

    Älä huokaa taakse jääneitä vuosia!

    Koko tämä kelluva elämä on unta.

    Mitä eroa siis on vanhuudella ja nuoruudella?

      …

Luulen lukevani Po Chü-ita myös hienovaraisena poliittisena kommentoijana, kaikenlaista viroissaan nähneenä tarkkailijana. Tämä saattaa olla ylitulkintaa, johon tuhatvuotinen kuilu minut suistaa. 

    Joka tapauksessa Po piilottaa mahdollisen poliittisen sanomansa konkreettisiin miljöökuviin. Nehän saattavat olla runoilijan tarkoitus, pelkästään se eikä mikään piilotettu, mutta otan vapauksia lukiessani ja tulkitsen sanoja haluamallani tavalla. 

    Runossa Kaadan puita Po kuvaa kuinka hänen istuttamansa puut ajan mittaan estävät näkemästä kauas ja kuinka runoilija ikään kuin vangitaan luomaansa sakeaan miniatyyriympäristöön. Puhuuko Po tässä yhteiskunnan vai yksilön visioista, sitä on vaikea sanoa, mutta runoa lukiessa mieleen herää monenlaisia rinnastuksia sekä meidän yksilöiden että poliittisten toimijoiden itsensä ympärille kasvattamista tiedottomuuden metsistä, jotka estävät näkemästä ja ahdistavat meidän omaan mitättömyyteemme.

    Aikoinaan istutin kuistin eteen puita,

    jotka sitten kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä,

    mutta puut peittivät vuoret taakseen.

    Yhtenä aamuna otin kirveen

     ja kaadoin puut omin käsin.

    Kymmenentuhatta lehteä varisi päälleni,

    mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

     …

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Jokaisella on monia haluja

    mutta kaikkia ei voi tyydyttää.

    Miten en rakastaisi hentoja oksia -  

    mutta sitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

Ja lopuksi: yhä uudestaan Po miettii joutilaisuutta, sen hyviä puolia, sen ahdistavaa pinnettä rinnan ympärillä. 

    Kun Po istuu yötä, hän kirjoittaa:

    Seisoskelen pihallani kaiket päivät iltamyöhään asti,

    lampun alla on sitten aikaa istuksia päivänkoittoon.

    En osaa kertoa tunteistani, ja kuka minua ymmärtäisi?

    Tämän tästä huokaan ääneen.

     Sitten saapuu Joutilas ilta:

      Varhainen kaskas vaikenee,

      valopisteinä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.

       …

      En mene vielä sisään nukkumaan,

      laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.

      Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteiseen,

      viileä tuuli täyttää korkeat puut.

      Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään,

      Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.

      Mistä se johtuu?

      Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta. 

     Kun Po on Joutilaana, hän odottaa viileänä aamuna turhaan ystäviään tulevaksi:

     …

     Mutta ystäviäkään ei kuulu tulevaksi,

     miten minä saan kulumaan tämän joutilaan päivän?

     Lopulta istahdan niukkaan aurinkoon,

     lämmitän viiniä ja avaan runokirjan. 

J.S. 2023.

Toinen meistä - ja yhteinen kuu.