Miño-joen silta

[matkalla mieleen tulee kaikenlaista]

Silta on funktionaalista runoutta.

      Sillalla on arkipäiväinen tarkoitus. Sen pitää ylittää jokin este. Sitä pitkin pääsee joen yli, rotkon poikki, vuorelta toiselle, niemestä toiseen niemeen merellä tai järven poikki. Funktionaaliseen tehtävään riittää millainen silta tahansa, ruma tai pelkistetty, kunhan se kestää kulkijan eikä vajoa alta pois. Toisinaan kaunis silta pysähdyttää kulkijan ihailemaan ihmisen luomusta.

      Mutta jokaisella sillalla on myös runollinen puolensa. Silta on metafora, kaunis filosofinen alusta joka yhdistää naapureita, kulttuureja, erilaisia ajatuksia, kyläkuntia ja heimoja jotka ennen pelkäsivät toisiaan ja huutelivat korkeintaan joen yli herjauksia luullen olevansa turvassa.

      Kun astut sillalle, tai ajat autosi sen kannelle, tiedät että pääset toiselle puolelle, turvalliselle maaperälle josta alkaa toisenlainen maailma. Tiedät että jokainen silta päättyy, että sen voi ylittää, toisin kuin meren, silloin kun ihmiset eivät tienneet onko meren takana jotain vai loppuuko se kadotukseen. Niinpä silta luo turvallisuudentunteen, sillä se ei ole haave eikä unikuva eikä illuusio vaan polku jota voit kulkea ylittääksesi muuten mahdottomalta näyttävän rotkon tai vuolaana virtaavan joen.

      Silta kutsuu ylittämään vaikeudet, synkät virrat, pelottavat kuilut. Joskus sillalle mahtuu monta kulkijaa, toisinaan vain muutama yhtä aikaa. Silloin odotat tyynesti vuoroasi, ja kun se tulee astut vakaasti ensimmäisen askeleen ja sitten toisen ja sydämesi valtaa riemu kun huomaat, että sillan toinen pää lähestyy ja mahdottomalta tuntuva kuilu on ylitetty.

Galicialainen rajakaupunki Tui (Tuy) sijaitsee Miño-joen partaalla. Joen (portug. Minho) eteläisellä rannalla portugalilaisen Valençan linnoitukset vahtivat yhä maisemaa. Tykinkantaman päässä oli vihollinen.

      Tui on kuitenkin selvinnyt historian melskeistä. Roomalaisten, sveebien, goottien, visigoottien ja ranskalaisten lisäksi kaupungin asukkaita ovat kenties kurittaneet myös viikingit, jotka etsiytyivät Altantin myrkyistä rauhallisesti virtaavalle Miño-joelle ja purjehtivat ylävirtaan rikkauksia etsimään. Espanjan sisällissodassa Tui antautui viimeisenä galicialaisena kaupunkina Francon joukoille.

      Vanhan arkkitehtuurin maisemaan sopii Miño-joen ylittävä terässilta, joka valmistui vuonna 1884. Yleisesti sillan suunnittelijana pidetään Gustave Eiffeliä, joka muutama vuosi myöhemmin rakensi torninsa Pariisiin. Totuus lienee kuitenkin se, että Tuin "eiffelimäisen" sillan suunnitteli espanjalainen Pelayo Mancebo.

      Pitsirakenteisen sillan alla vihreänsininen joki juoksee kohti Atlantia kuin kaunis koru, kuin timantti jota on hiottu vuosisatoja ja joka aina näyttää uudesti syntyneeltä. Parinkymmenen kilometrin päässä makea virta hukkuu meren tyrskyihin ja katoaa vuorovetten piinaamien rantojen mitättömyyteen.

      Tänään, juuri nyt, aikanaan kovin modernia terässiltaa pitkin mahtuu ylittämään kerrallaan autoja yhteen suuntaan, mutta silloin kun silta valmistui, se täyttyi molempiin suuntiin hevosilla, aaseilla ja työntökärryillä kulkevista talonpojista, jotka veivät tavaroita rajan yli toiseen maahan, toiseen kulttuuriin, toisenlaisten ihmisten luo. Sillanrakentajien nerokkuudesta ja uudenajan kehityksen tavoittelusta kertoo Portugalista Vigoon vievä rautatie, joka vedettiin sillan ”katolle”.

      Miño-joen silta on funktio ja runo modernissa Euroopassa.

On vaikea kuvitella mitä Tuin ja Valençan asukkaat ajattelivat seuratessaan kuinka sillanrakentajat ujuttivat teräspalkkejaan joen yli ja niittasivat pulttivasaroin sillan rakenteita kummalliseen pitsimuotoonsa. Ehkä he kauhistuivat sillan ulkonäköä. Ehkä he ihailivat sillanrakentajien rohkeutta. Ehkä he kummastelivat siltaparrujen materiaalia.  Kestääkö ohut teräskatto höyryjunien painon? Uskaltaako sillalle taluttaa aasinsa? Pääseekö vihannesrattailla ylitse vai putoaako kulkija tavaroineen kesken kaiken virran syvyyteen? Onko rauta ikuista vai syökö ruoste sen muutamassa vuodessa?

      Varmaankin kaikenlaista kulki 1880-luvulla Miño-joen rannoilla asuvien espanjalaisten ja portugalilaisten ajatuksissa, mutta kun silta valmistui, heidät valtasi riemu, sillä mikä olisi ollut turvallisempi tapa ylittää joki kuin modernin karhea terässilta.

      Funktiosta syntyi modernia runoutta.

Toisin kävi Pariisissa, missä modernistit, taiteilijat ja piirtäjät, kuvanveistäjät ja kirjailijat, runosepot ja kaiken tietävät kaunosielut hirmustuivat vuonna 1889 kun Gustave Eiffel sai valmiiksi Eiffel-tornin.

      Taiteilijat, se parempi väki laati manifestin jossa vaadittiin, että Eiffel-torni pitää purkaa, koska se pilaa kaupungin historiallisen silhuetin.

      Eiffelin tornin rakentamisen aiheuttamasta kuohusta tulee tietenkin mieleen kotoinen Helsinki, missä kaikki uudet rakennushankkeet kaatuvat poliitikkojen ja taiteilijoiden vastustukseen. Kun viimeinen torniyritys kaatui vasemmistopuolueiden, perussuomalaisten ja osin vihreiden kampanjointiin, ja kansalle kerrottiin että nyt ”kansa” voitti ”rahavallan”, niin ilmaan jäi kysymys, että mitä kansa oikein voitti.

      Kun helsinkiläinen vanhoillisuus estää kaiken uuden rakentamisen, paitsi niiden tolkuttoman rumien matalien rakennusmöhkäleiden, joita kohoaa Töölönlahden tuntumaan, skeptikko miettii, että onko ”kansa” ansainnut poliitikkonsa vai päinvastoin.

      Tuin ja Valençan asukkaiden onneksi vuonna 1884 Miño-joen rannoilla ei oltu kuultukaan helsinkiläisistä kunnallispoliitikoista.
     Niinpä insinöörit loivat puhdasta runoa.

[Pontevedra, Galicia, Espanja 6.6.2013]

Kuvat Miño-joelta Jaakko Salovaara, 2013.