Ajatus sanoissa, sanat ajatuksessa kuin tuulessa

[Itseä selittäen käy ilmi]

Joskus pelästyy omia sanojaan.

    Sitä kuinka epämääräisiä perusteluja heittelee julki; sitä kuinka löysää argumentointia viljelee yrittäessään hahmottaa maailmaa ja omaa suhdettaan siihen.

    Sillä - kyllä kai loppujen lopuksi kysymys on ”minun” suhteesta maailmaan?

    Näin kävi, näin siis pelästyin pari viikkoa sitten kun olin kirjoittanut eskapismista ja ihmisen pitkästymisestä. Juttuni lähti liikkeelle Tommi Melenderin blogista, missä hän kertoi viihtymättömyydestään viihteen parissa. Minä yritin yleisellä tasolla perustella eskapismin autuutta ja sitä ettei sitä tarvitse ottaa niin vakavasti kuin Melender tuntui ottavan.

    Kun sitten laitoin Melenderin Antiaikalaiseen linkin omaan pakinaani, Melender kommentoi sitä tyynesti tähän tapaan: ”Minäkin puolustan eskapismia Yhden illan orgiat -kirjassani muutamassa kohtaa sen avausesseessä. Erittelen lukemista toisaalta eskapismina ja toisaalta kapinana. Molempia peukutan. ”

    Heräsin.

    Mitä vastaan oikein taistelen? Minähän olen täsmälleen samaa mieltä kuin Melender.

    Hemmetti! Jostain täytyy joka tapauksessa olla eri mieltä.

Kun siis olen keneltäkään lupaa kysymättä ottanut tehtäväkseni puolustaa ”eskapismia” melkein kaikilla mahdollisilla foorumeilla, niin mitä oikeastaan puolustan? Mihin vetoan kun vetoan eskapismin virvoittavaan kokemukseen?

    Vastaus on aika lailla tylsä.

    Yhä uudestaan olen vedonnut Raymond Chandlerin, John le Carrén, Eric Amblerin, Graham Greenen tai Elmore Leonardin teoksiin laatiessani puolustuspuhetta eskapismille. Kuulostaa aika elitistiseltä – eikö vaan? Nämähän ovat kirjailijoita joiden proosan moni tai ainakin joku olisi halunnut yltävän jopa Nobelin kirjallisuuspalkintojen sfääreihin.

    No, entäpä sitten sellaiset kirjailijat kuin Nelson Demille, Michael Crichton, Frederick Forsyth, Len Deighton, Robert Harris, Matti Yrjänä Joensuu, Robert Wilson, Dennis Lehane, Fred Vargas tai Michael Connelly – ovatko hekään varsinaisesti eskapistisia kirjailijoita? Hah, kaikkea muuta, sillä vaikka heidän proosaansa lukiessa eivät enkelit itkisikään onnesta, niin heidän kuvaamansa maailma on uskottava, uteliaisuutta herättävä, ihmisen suhdetta miljööseen luotaava.

    Voin jatkaa ”eskapististen” mielikirjailijoideni luettelemista, mutta ei listalle näytä lainkaan ilmestyvän kirjailijoita, joita voisi pitää eskapisteina, puhtaan, maailmasta irronneen tylsistyttävän viihteen tekijöinä.

    Eskapismin seulani näyttää siis kohtuuttoman tiheältä. Kelpuutan ”viihteeksi” hyvin rajallisesti kirjailijoita, ja vielä rajallisemmin elokuvia tai tv-sarjoja. Kun mietin eskapismin puolustuspuhetta, alan kuulostaa snobilta, joka ei oikeastaan lainkaan viihdy rankan viihteen parissa.

    Ajattelen yhtä, sanon toista.

Pidin Orivedellä kesäkuussa 1984 esitelmän otsikolla Eskapismin puolustus. Tuossa seminaarissa perustettiin Suomen Dekkariseura.

    Puolustin siis ylväästi eskapismia.

    Mutta mitä oikeastaan puolustin?

    M.A. Numminen paljasti sen Anna-lehteen kirjoittamassaan reportaasissa.

    ”Myhäilevää kriitikkoa Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan”, Numminen sanoi. ” 'Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa', hän [Salovaara] totesi äänenkään värähtämättä.”

    Numminen riisui esiin puheeni ristiriidan: puolustin muka eskapismia ja häädin sitten kuumimpaan helvettiin varsinaisen eskapismin, Dallasin ja Dynastian kaltaisen viihteen joka ei minua viihdyttänyt lainkaan.

    Samana vuonna 1984 joulukuussa Juha Seppälä analysoi argumenttieni ristiriitaisuutta viiltävästi ja tarkasti.

    Seppälä kirjoitti Suomen Sosialidemokraatissa näin: ”Salovaaraa on pakko arvostaa. Hän ei kulje virtasten mukana. Hän seisoo yksin koko maailmaa vastaan. Hän on ottanut kunnianhimoiseksi tehtäväkseen osoittaa, ettei laatukirjallisuus ole laatukirjallisuutta, koska se ei häntä puhuttele, ja ettei roskakirjallisuus ole roskakirjallisuutta, koska se häntä puhuttelee.”

    Jos tuon kohteliaan ”arvostamisen” jättää pois, Seppälän arvio on hyytävä: minä perustelen kirjallisuuden laatua milloin yleisestä näkökulmasta, milloin ikiomasta subjektiivisesti näkökulmasta, mutta oleellista on äärimmäinen subjektiivisuus joka kääntää todellisuuden ikään kuin nurinpäin. Mikä sopii minulle, on viihdyttävää taidetta.

    Joskus sanoissani on ajatusta, joskus ajatukseni ovat sanoissa, mutta mitään ylikäyvää objektiivista logiikkaa niistä on turha etsiä.

    Ihminen on selittävä eläin.

    Vain ihminen (ei kissa eikä koira) pystyy sinisin silmin selittämään mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Ihmisen aivoja ei hallitse yli-minä vaan selittäjä-minä.

Näin pitkälle päästyäni vetoan Stephen Hawkingiin ja Raymond Chandleriin. Muuta en tässä jamassa keksi.

    Teoksessa Ajan lyhyt historia (WSOY, 1988), Hawking esittelee antropistisen periaatteen. Sen mukaan ”me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa”. Kun antropistisen periaatteen sisäistänyt ihminen kysyy ”miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää”, hän vastaa: ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”

    Suhteeni kulttuuriin, kirjallisuuteen ja elokuvaan (ja maailmaan) näyttää siis noudattavan eräänlaista antropistista periaatetta. Tämä selviää hyvin kun nyt lukee uudestaan Seppälän tiivistyksen.

    Toisaalta olen usein vedonnut Chandleriin puhuessani eskapismista. Mielisitaattini löytyy Chandlerin esseestä Se murhaa joka osaa (1944. Suomennos kokoelmassa Helmistä on vain harmia. WSOY, 1971):

    ”Unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapauttavasta vaikutuksesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä... Sanon ainoastaan, että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtiedettä, Benetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.”

    En usko että kannattaa ryhtyä kumoamaan Chandlerin lauseen sisään kirjoitettua ajatusta. Mutta se mikä Chandlerilta jäi sanomatta tai huomaamatta, on että kun ihminen pakenee Benetto Grocea tai tähtitiedettä lukiessa omien ajatustensa kuolettavasta kehästä, hän kuitenkin ”pakenee” maailman tykö, siis siihen sosiaaliseen yhteisöön jossa ihmiset esittävät kaikenlaisia ajatuksia todellisuudesta ja omasta suhteestaan siihen. Ei tähtitieteeseen, Flaubertiin tai James Joyceen pakeneminen ole samanlaista kuin Euroviisujen katsominen, mikä puolestaan on pakoa jonnekin mitä ei ole olemassakaan vaikka meille toista vakuutetaan.

    Samalla kun vetoan Chandleriin ”eskapismin” puolustajana, minun pitäisi yhtä suurin sanoin muistuttaa, että Chandler suhtautui taiteeseen ja salapoliisikirjallisuuteen hyvin vakavasti. ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan”, Chandler kirjoitti vuonna 1944. ”On vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.... rehellisyys on taidetta. Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija taas voi olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään.”

Koska seuraava pakinani tulee ehkä Atlantin rannalta - tämä ei ole lupaus eikä uhkaus eikä suunnitelma - tekee mieli lainata tämänkertaisen pakinan päätteeksi Olavi Paavolaista, joka vuonna 1927 ”pakeni” Helsingistä Eurooppaan löytääkseen nykyajan.

    Matkustaminen on eräällä tavalla eskapismia, pakoa omien ajatusten kuolettavasta kehästä. Mutta ironia on siinä, että mitä kauemmaksi kotoa menet, sitä lähemmäksi itseäsi tulet!

    Kun nyt vuonna 2013 lukee Paavolaista tai hänen aikalaisiaan, tulenkantajien kirjoittajasukupolvea, tulee haikean kateellinen olo. Miksi nykyhetken hyvinvoivassa Suomessa kukaan ei näytä innostuvan omasta hetkestämme? Miksi kaikkialla vallitsee pessimismi, nihilismi, kyyninen narsismi? Onko moderni ihminen väsähtänyt saatuaan melkein kaiken?

    Mikä 2000-luvun älyllistä ihmistä oikein vaivaa?

    En tiedä. Sen tiedän tai oikeastaan vaistoan kuinka raikkaasti nuori Olavi Paavolainen kirjoittaa esseekokoelmassaan Nykyaikaa etsimässä (Otava,1929).

    ”Pakenin 'tuhatjärviä'”, Paavolainen tunnustaa esseessä Romantikko etsii nykyaikaa eli sininen kukka sopii myös pulloveriin.

    Siis Paavolainen kirjoittaa:

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniityjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin 'vanhaa' kauneutta ja runoutta löytääkseni uuden, jonka aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen, joka päivä päivältä muuttuu yhä voitollisemmaksi ja hallitsevammaksi. Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta!”

    Onneton se joka ei omaa aikaansa rakasta!

    ”Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja...”

"Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone."