keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Ihminen pitkästyy viihtyäkseen


[Mihin todellisuutta voi paeta?]





Viime perjantaina Patricia Kaasin lauluilta Finlandiatalossa jätti kolean tunteen. Edith Piafin viihdyttävistä ja koskettavista lauluista oli tuotettu viileää ”taidetta”; tunne oli vieraannutettu melkein Brechtmäisesti.
    Hieno konsertti, kirjoitti lauantaina Helsingin Sanomat.
    Niin se varmasti olikin, mutta ei sille, joka odotti viihdyttäviä ja tuttuja lauluja.
    Tässä tuli esille viihteen tekemisen yksi puoli. Viihteen pitää olla yhtä aikaa tuttua ja uutta. Sopivassa suhteessa. Ei ole laulajan eikä kirjailijan vika, jos kuuntelija tai lukija pettyy odotuksissaan. Joskus kuuntelija vain on väärässä paikassa tai lukija valitsee väärän kirjan.
    Yhtä kaikki, melko mukavasti kakstituntinen kului musiikkia kuunnellessa. Ennemmin Kaasia kuunteli (ja varsinkin katseli) kuin selkäänsä otti.
    Mutta...



Samana iltana, konsertin jälkeen yömyöhällä satuin lukemaan Tommi Melenderin Antiaikalainen blogia, joka oli kirjoitettu vappuna.
    Siitäkin jäi outo maku, vieras ja kylmäkiskoinen.
    Melender kirjoitti halustaan (joskus) viihtyä.
    ”Janoan kirjaa, joka olisi alusta loppuun silkkaa nautintoa, suloista todellisuuspakoa”, Melender kirjoitti. Mutta tuollaista kirjaa Melender ei löydä, koska viihdyttävät kirjat ovat liian viihdyttäviä, vietteleviä, ennalta arvattavia. Luetusta viihteestä jää maksetun mielihyvän olo, Melender sanoi.
    Synnillinenkö?
    Melender epäili viihteen tekijöiden moraalisia tarkoitusperiä: ”Tällaisiin kepeisiin kohtaamisiin soveltuvaa lukemista ei ole helppo löytää. Monesti käy niin, että (dekkareiden, trillereiden) lajityypilliset kliseet ja maneerit paistavat häiritsevästi läpi. Syntyy samanlainen vaikutelma kuin ylituotettua musiikkia kuunnellessa: laskelmoitu, eloton, muovinen. On vaikea nauttia tekstistä, jos tuntuu, että kirjailija pyrkii vain manipuloimaan eikä kommunikoimaan. Rahastamaan nautinnolla.”
    Koska muita ja myös itseään ruoskiva kirjoittaja tuntui asettavan viihtymiselle turhan korkeita laatuvaatimuksia, heitin Antiaikalaiseen kommentin, johon Melender vastasi tiukasti ja tinkimättömästi: ”... aidosti viihdyttävän tekstin kirjoittaminen onkin todella vaikea laji. Flaubertin kirjeiden lukeminen viihdyttää minua aina, ja lohduttaa, ja ilostuttaa.
    Vai että Flaubertilla viihdytään.
    Minä punastuin.



Melender on taatusti oikeassa.
    Hänen viihtymistään tässä maailmassa ei määrittele kukaan muu kuin Melender itse. Jos se on Flaubertin referentti, siihen ei muilla ole nokan koputtamista.
    Mutta siinä Melender on uskoakseni täysin väärässä, että viihdettä (dekkareita, jännäreitä, romantiikkaa, scifiä ja ties mitä) kirjoittavat ihmiset (ei-flaubertit) pyrkisivät vain huijaamaan ja rahastamaan. Suurin osa kirjailijoista (siitä on riittävästi esimerkkejä) kirjoittaa ”viihdettä” yhtä tosissaan ja yhtä kunnianhimoisesti kuin ns. vakavia romaaneja tai runoja kirjoittavat ihmiset. Jos Melender lukisi älykkäitä kirjeitä, joita Raymond Chandler kirjoitti yksinäisinä öinä melkein tuntemattomille kanssaihmisilleen, hän saattaisi ihastua niihin (ja kirjailijan tinkimättömyyteen) yhtä paljon kuin Flaubertin kirjeisiin – siitä riippumatta mitä Melender ajattelee Chandlerin romaaneista. Tai ajatteleeko mitään.
    Sitäkään en ymmärrä miksei kirjailija saisi ”vietellä” lukijaa tarinansa pariin. Mitä pahaa sujuvasti kirjoitetussa romaanissa on? Miksi vaikea virke ja epäselvä ajatus olisi parempi vaihtoehto?
    Enkä ymmärrä puhetta manipulaatiosta. Eikö jokainen kirjoittaja, jopa intellektuelli Melender, pyri ”manipuloimaan” lukijaansa? Saamaan hänet kirjoittajan omien ajatusten tykö, jopa niiden vangiksi. Uskomaan että kirjailijaa kannattaa uskoa enemmän kuin itseään, minua lukijaa.
    Jos kirjailija sitä vastoin pyrkii lauseisiin ja tarinaan, joka karkottaa lukijan ja säilyttää kirjailijan absoluuttisen itsenäisyyden (ja täydellisen yksinäisyyden), miksi vaivautua ylipäänsä kirjoittamaan mitään? Jos et ole referenssissä mihinkään, mistä kirjoitat?
    Jos haluaa pysytellä piilossa maailmalta, eikö silloin kannata jättää ensimmäinenkin sana kirjoittamatta?



Lienee mahdollista paeta maailmaa kahdella tavalla: kauas tai lähelle. Kauas ja lähelle.
    Viihdekulttuuri yrittää molempia ja joskus onnistuu.
    Monet kulttuurin tarkoitukset ja ilmentymät palautuvat ihmiseläimen evoluutiohistoriaan. Ehkä myös viihde.
    Jotkut tutkijat sanovat, että ihminen erkaantui muista eläimistä keksiessään työkalujen valmistamisen ja käytön. Toisten mielestä ihmislauman sosiaalisuus selittää sekä puheen että älyn kehittymisen. Muuan tutkija väittää, että lämmitetyn ruoan valmistaminen mahdollisti ja ehdollisti kulttuurieläimen kehittymisen. Kun ei tarvinnut märehtiä sapuskaa koko päivää, jäi aikaa muuhun. Kenties liian paljon aikaa.
    Jospa kaikki johtuukin pitkästymisestä?
    Kun alkuihminen pitkästyi, hän ryhtyi hölöttämään ja sepittämään kaikenlaista ja askartelemaan käsillään ja ryhtyi lopulta kirjoittamaan dekkareita ja romanttisia juttuja, koska elämä maistui niin yksitoikkoiselta.
    Mistä muuten olisivat syntyneet kulttuurin korkeimmat saavutukset, niin kuin tosi-tv-ohjelmat, euroviisut ja jääkiekkopeli missä topatut miehet tökkivät kepeillä mustaa kumipalaa ja toisiaan?
    Pitkästymisestä, minä väitän. Pitkästymisestä.
    Sillä jos tiikerit ja antiloopit ja kissat ja karhut ja sudet olisivat pitkästyneet, niin kaipa nekin nyt laulaisivat poppia englanniksi ja parhaat niistä (ainakin sudet ja karhut) pyrkisivät jonkin hooellän seuraan kiekkoilemaan ja valpas lehdistö seuraisi niiden pyrkimyksiä vesi kielellä.
    Mutta ihmistä lukuunottamatta mikään toinen eläinlaji ei pitkästy eikä tarvitse eskapismia kestääkseen todellisuuttaan. Ne ovat ihmistä täydellisempiä, eikö vaan?
    Aitoja eksistentialisteja.
    Niitä ei Jumala karkottanut paratiisista.



Palatakseni Gustave Flaubertiin.
    Muistan ja muistutan, että Melender puhui Flaubertin kirjeistä eikä romaaneista, mutta katsotaan silti Flaubertia toisestakin näkökulmasta.
    Ihan piruuttaan.
    Teoksessa Mitä kirjallisuus on? Jean-Paul Sartre lukee Flaubertin romaanit kirjallisuuteen, jonka ääripiste ja syvin olemus on tyhjyys. Sartre sanoo ettei Flaubertin (ja hänen kaltaistensa) uusi henkisyys sisällä mitään posiitiivista, sillä se kieltää ajallisen.
    ”Maailma täytyy kieltää tai kuluttaa”, Sartre sanoo. ”Kieltää ja kuluttaa. Flaubert kirjoittaa päästäkseen eroon ihmisistä ja asioista. Hänen lauseensa saartaa kohteensa, ottaa sen kiinni, jähmettää paikoilleen ja riistää siltä toimintakyvyn, se vangitsee sen sisälleen, muuttuu kiveksi ja kivettää samalla kohteensa. Se on sokea ja mykkä, se ei syki, siinä ei ole elämän hiventäkään, syvä hiljaisuus erottaa sen seuraavasta lauseesta; se vajoaa tyhjyyteen ikuisiksi ajoiksi ja vetää saaliinsa mukanaan tähän loputtomaan kuiluun.”
    Kaikesta päätellen Flaubert oli Sartren mielestä aikamoinen käänteinen eskapisti. Kuolettavan proosan mestari.



Todellisuuteen voi suhtautua myös näin:
    ”Seurasin useita päiviä tätä suoraa etelään vievää tietä eläen viikunoilla ja vehnätähkillä. Toisinaan pakenin aurinkoa tienvarren poppelien alle, makasin kasvot maassa ja katselin muurahaisia. Mitään kiirettä ei ollut. En ollut matkalla mihinkään. En minnekään muualle kuin missä olin.”
    Näin kirjoitti englantilainen runoilija Laurie Lee muistelmateoksessaan Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna (1969). Siinä Lee muistelee vuonna 1935 Vigosta Malagan seudulle tekemäänsä patikkamatkaa, joka kesti vuoden verran ja päättyi Espanjan sisällissodan syttymiseen.
    Voisiko Leen ajatuksesta muotoilla myös kulttuurin ja viihteen metaforan?
    Viihtyä ei missään muualla kuin missä on viihdettä!
    Onko ihminen parhaimmillaan keskeyttäessään hösäämisen ja antautuessaan eskapismillle tässä ja nyt?
    Me pakenemme maailmaa iloitaksemme siitä, vaikka juuri päinvastainen saattaisi lohduttaa meitä enemmän.




[Lisäys 10.5.2013

Hannu Waarala 1954-2013

Keskiviikkoiltana sain tekstiviestin: Hannu Waarala on kuollut pitkään sairastettuaan.

Hannu Waarala oli taitava ja syvällinen kriitikko, joka löysi arvosteluissaan teoksen ytimen, koruttomasti ja kuitenkin intellektisti.

Seurasin Hannun kirjoituksia Suomen Sosialidemokraatista (nykyään Demokraatti), mutta hän kirjoitti ahkerasti myös Keskisuomalaiseen ja Savon Sanomiin. Jos jostakin Hannu Waaralan juttuja kadehdin, niin se oli rauhallinen ja tyyni filosofinen ja kirjallistaiteellinen ote. Waarala tunsi teoreetikot läpikohtaisesti, mutta hän ei snobbailut tietämyksellään.

En oikeastaan tuntenut Hannua lainkaan. Tapasin hänet vain kerran, muutama vuosi sitten Sodankylän elokuvajuhlilla, missä erästä iltaa istuttiin lasin äärellä ja puhuttiin filosofiasta. Siinä oli yrittämistä kun koetin pysytellä keskustelun kärryillä.

Näennäisestä vieraudestamme huolimatta toimitimme yhdessä vuonna 1994 esseekokoelman Liian pitkät jäähyväiset Raymon Chandlerista. Silloin muistaakseni puhuimme kerran tai kaksi puhelimessa. Koska minulla siihen maailman aikaan oli viikottaisia käyntejä tiimimme luona Jyväskylässä, ehdotin että voisimme tavata esseekokoelman tiimoilta, mutta siitä ei koskaan tullut mitään.

Liian pitkien jäähyväisten ironia on, että minun osuuteni työssä oli suunnilleen siinä, että toimitin käsikirjoitusnipun Liken toimistoon Kruunuhakaan.

Vähällä sain siis krediittejä, mutta koska Like ei maksanut teoksen toimittajille eikä kirjoittajille penniäkään, ei "urakasta" huonoa omaatuntoa jäänyt.

Sodankylän jälkeen vaihdoimme Hannun kanssa muutamia sähköpostiviestejä. Hannu kehui aina kirjoittamiani elokuvajuttuja, mikä tuntui hieman nololta, koska hänen omat juttunsa olivat niin ylivertaisia.

Jäähyväiset ovat pitkät ja koskettavat.]




Kauas vai lähelle? Kauas ja lähelle. Tie Espanjassa. Kyösti Salovaara 2011.


1 kommentti:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista