Andrea Hünnigerin tapaus

[Eräänlaisen journalismin anatomiaa]

Aina ei tule

Aina ei tule ajattelleeksi, että jokaisen sanomalehdessä julkaistun jutun on kirjoittanut ihminen, jolla on subjektiivinen näkemys maailmasta ja yhteiskunnasta.

     Painettuun sanaan on opittu luottamaan, ainakin silloin kun sana painetaan ns. laatulehteen. On totuttu siihen, että uutiset ja uutisia taustoittavat artikkelit ovat jotenkuten neutraaleja asenteeltaan ja puolueettomia yhteiskunnallisessa katsannossa. Hyvän journalismin on kuviteltu tasapainottelevan fiksusti yksityiskohtien ja kokonaiskuvan välillä.

     Näin vanhankaikaisen ”puhtaasti” journalismi ei kuitenkaan toimi. Nykytoimittajat saavat artikkeleissaan – eikä vain kolumneissaan – olla puolueellisia ja kiihkoilla jostakin asiasta makunsa mukaisesti. Kokonaiskuvaa ei tarvitse valottaa, riittää kun takertuu eksoottisiin ja värikkäisiin yksityiskohtiin. Menneisyydestä ei tarvitse välittää, sillä historia alkaa ”just ny”. Suhteellisuudentajusta viis, koska myös uutisartikkeleihin pitää saada draamaa.

     Jos draama puuttuu todellisuudesta, sepitettäköön se kirjoituksiin.

Viime maanantaina

Viime maanantaina Helsingin Sanomien urheiluosastossa julkaistiin Heikki Miettisen kirjoittama ”analyysi” HJK:n ja TPS:n välisestä jalkapallo-ottelusta otsikolla ”Stadin kundi Moren puski ratkaisun”.

     Reunustan ”analyysin” lainausmerkeillä, koska Miettisen artikkelissa ei pelistä puhuttu mitään. Ottelun ”selostus” keskittyi vain Valtteri Moreniin, joka teki kaksi maalia. Miettinen ei siis analysoinut jalkapallo-ottelua eikä kertonut sen vaiheista vaan teki henkilökuvan Morenista.

     Henkilökuvan huitaiseminen on toki helpompaa kuin analysoida jalkapallo-ottelua. Myös laatulehti täytetään nykyään ”henkilökuvilla”, koska sellaisen kirjoittamiseen riittää nauhuri ja hyvä työtuoli. Analyysi edellyttäisi ajattelua eikä ajattelu nyt vaan satu olemaan muodissa. Ei ajateltua journalismia kukaan kaipaa. (Eikö kukaan? Hemmetti.)

     Mutta jos turkulainen lukee Miettisen jalkapallojutun Turussa, niin mitä TPS:n kannattaja miettii kun HJK:n vastustajan pelistä ei kerrota mitään eikä pelin kulkuun puututa lainkaan?

     On hieman kummallista ettei edes laatulehti pyri tasapainoiseen todellisuuden kuvaukseen. Vai pelasiko HJK yksin? Jos pelasi, niin miten sen voitti jonkun, jota ei ollut olemassakaan.

     Kafkamaisen hauskaa.

     Hirvittävän tylsää puolueellista journalismia.

     (Haukottelen.)

Viime lauantaina

Viime lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi melkein sivun mittaisen artikkelin otsikolla ”Nukkuvien puolueeseen liittyneet älyköt huolettavat Saksassa”.

     Artikkelissa Katarina Baer ja Tiina Rajamäki keskittyivät toistelemaan 28-vuotiaan Andrea Hünnigerin nihilistisiä ja ultraegoistisia ajatuksia yhteiskunnasta, demokratiasta ja kansanvallasta. Hesarin toimittajien mukaan berliiniläinen Hünniger kuuluu liittopäivävaalien alla päätään nostaneeseen koulutettujen, ”jopa älykköjen ryhmään, joka kertoo äänekkäästi, lähes ylpeänä jättävänsä äänestämättä”.

     Kuulenko (vai kuvittelenko kuulevani) Baerin ja Rajamäen äänessä silkkaa ihailua, kun he kirjaavat nuorehkon toimittaja- ja kirjailijanaisen idioottimaisia ajatuksia laatulehden sivulle?

     Hünniger väittää ettei hän muiden ikäistensä tavoin tule koskaan saamaan mitään eläkettä. Hän ei maksa veroja, koska omien sanojensa mukaan ei saa kohtuullista palkkaa, niin kuin ei (muka) kukaan muukaan hänen sukupolvestaan.

     Berliiniläinen älykkö sanoo, että käsitteet ”vähimmäispalkka, kotihoidontuki ja pelastuspaketti” ohittavat hänen minuutensa kuin meteoriitit ja että niistä puhuminen on elämälle vierasta. (Kenen elämälle?)

     Demokratian kehittymisen kivulias historia yleensä ja erityisesti Saksassa ei kiinnosta Hünnigeriä pätkääkään: ”Minun pitäisi kuulemma olla tyytyväinen naisena siitä, että ylipäänsä saan äänestää. Kuinka naisvihamielistä!”

     Kuinka tyhmää, Andrea!

     Älykköväen tyypillisellä kliseellä Hünniger – joka ei ole koskaan äänestänyt vaaleissa – kaipaa ”uusia foorumeita”, sellaisia ”helposti lähestyttäviä”.

     Joskus olisi kiva kuulla ns. älymystön suusta yksikin uusi ajatus. Oikea ajatus.

     Ajatus.

     (Jään kuulolle.)

Helsingin Sanomat 21.9.2013

En tiedä miksi

En tiedä miksi Baer ja Rajamäki valitsivat juuri Hünnigerin kaltaisen nihilistin kuvaamaan modernia saksalaista älymystöä, joka vieraantuu politiikasta. Ehkä siksi, että kauniisti meikatusta kauniista naisesta sai kauniin kuvan ravintola Borchardtin markiisikankaan alla Berliinin hyvinvoivalla Französische Strassella.

     Ruman ihmisen, naisen tai miehen suusta kuultuna artikkelin ajatukset olisivat kuulostaneet pelkästään rumilta.

     Tai ehkä hyvä (salaa kriittinen?) tarkoitus oli esittää kuinka ns. älymystö ja sen perässä keskiluokka ajautuu täydelliseen demokratian ja hyvinvointivaltion halveksuntaan. Kun oman egon ohitse ei näy mitään, kun omien korvien takaa ei kuuluu muuta kuin oma korskea ääni, kun yhteiskunta näyttää täysin historiamattomalta ja sattumanvaraiselta arvontakoneelta – kun yksilö ryhtyy pitämään itseään ylivertaisena ihmisenä, jonka ei tarvitse olla kiitollinen kenellekään eikä riippuvainen kenestäkään eikä mistään, ei historiallisessa eikä yhteiskunnallisessa katsannossa, niin silloin, juuri silloin hänen suustaan pulppuaa Andrea Hünnigerin esittämiä ajatuksia.

     Ehkä ne pitää ottaa vakavasti.

     Eikä vain Saksassa.

     Ehkä ne ennustavat jotakin mitä emme haluaisi kohdata.

     Pitääkö demokratian puolesta ryhtyä pelkäämään?

     Taas.

Saattaa olla totta

Saattaa olla totta (ja hyvä juttu tietysti), että auktoriteetit katoavat yhteiskuntaelämästä eikä niitä riitä enää muualle kuin Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristoon.

     Moderni journalismi heijastaa samaa kehitystä. Individualismin voittoa auktoriteeteistä. Egon erkaantumista kollektiivisesta. Subjektin ylivaltaa objektiiviseen.

     Sanomalehti ei enää pyri antamaan luotettavaa, keskivälille sijoittuvaa selitystä maailman menosta. Keskimääräinen ”totuus” ei ole mielenkiintoinen. Individualistinen ja egoistinen journalismi julistaa kirjoittajiensa kolealla äänellä erkaantumista keskiöstä. Se hylkää harkitusti enemmistön äänen kosiskellessaan enemmistöä. 

     Tämä on paradoksi, jota moderni journalismi ei hevillä ratkaise edukseen. 

__________________________________________________________

Saksalaisesta menneisyydestä kirjoitin viime viikolla otsikolla Saksalainen patentti.