[ohuita
viivoja]
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Kansainvaellus? |
Silloin
kun ei ehdi tai jaksa syventyä johonkin, esimerkiksi ajattelemiseen,
ei kannata näytellä että on tullut ajatelleeksi, että on tullut
syventyneeksi...
Tuo
kuulostaa laiskaan miehen ja mielen puolustelulta. Siis laiskuuden
puolustamiselta.
Ainahan
on aikaa ajatella.
Siihen
ei tarvita apuvälineitä, ei 4g yhteyttä, ei edes sähkövaloa.
Riittää
kun tallustelee rannalla tai istuu nojatuolissa.
Miksi
sitten ajatukseni jää pintaan kuin rantahiekkaan sujahtava
vaahtopää?
Rantaa
myöten vaeltava kansanjoukko on kyllä kummallinen näky.
Paljaat
jalat läpsyttävät vaimeasti laineiden ja laskuveden kovettamaa
hiekkaa; aivan kuin eri kieliä puhuvat vaeltajat askeltaisivat
sametilla tai silkillä päällystettyä asfalttitietä. Eri
puolilta tulleet kävelevät yhteen paikkaan.
Déjà-vu!
He
eivät ole matkassa Mooseksen johdolla Egyptistä Luvattuun maahan.
He
eivät vaella Mekkaan.
He
eivät tarvo lumessa pyytämään Iivana Julmaa uudestaan johtajakseen
Sergei
Eisensteinin
komeassa elokuvassa, josta verkkokalvolle aikanaan jäi Iivanan koko
valkokankaan täyttävä silhuetti pujopartoineen ja taustalla hänen
luokseen vaeltavat pajarit.
Ei,
nämä tässä vaeltavat Playa del Inglesin hiekkarantaa Maspalomasin majakalle tai toisinpäin.
Joka
päivä aamukymmenestä auringonlaskuun saakka.
Kuin
jotakin pyhää toimitusta toistaen.
Pyhä
toimitus?
Hiekkarannalla
vaeltaa monenlaisia ”kuppikuppikuntia”: saksalaisia,
hollantilaisia, englantilaisia, ruotsalaisia ja jopa Pohjanmaalta
etelään lentäneitä.
Mutta
nämä kuppikunnat eivät pakene mitään, ellei sitten pitkästymistä ja pimeää
valoa Pohjolassa.
Silmämäärin
katsottuna liikkeellä on eläkeläisiä, varttuneita, pitkään
taivalta tehneitä. Jalka nousee, polvi taipuu, vesi vierii varpaiden
välistä.
Rahalla
saa ja "boeingilla" pääsee.
Hotellin
telkkarista tulee pelkästään ulkomaisia ohjelmia; ei yhtään
espanjalaista tv-kanavaa ilmaiseksi. Ihme! Déjà-vu!
Rahalla
saa vuokratuksi oman pläntin omalle kuppikunnalleen merten takana,
palmujen siimeksessä, pasaatituulten tuivertamalla rannikolla.
Tämä
kansainvaellus hedelmöittää ja virkistää... paikallista
taloutta.
Ernest
Hemingway
seurasi sotakirjeenvaihtajana Kreikan ja Turkin sotaa vuonna 1922.
Hän
näki kuinka kreikkalaiset paetessaan Smyrnasta katkoivat
kuormajuhdeiltaan jalat ja työnsivät ne sitten kuolemaan sataman rantaveteen.
Hemingway
vertasi eläinten kohtelua sittemmin härkätaisteluissa käytettävien
hevosten kohtaloon. Pitääkö eläintä sääliä?
Mutta
pahan näkeminen johti Hemingwayn miettimään miten näkemästään
pitää ja voi kirjoittaa, sillä sehän ei ole aivan yksinkertaista.
Kirjoittamisen vaikeutta Hemingway kuvaa dokumentaarisen Kuolema
iltapäivällä
-teoksen alussa niin taitavin sanankäänteinen, että lukija haukkoo
henkeään – tai jää ainakin miettimään mitä Helmingway sanoo.
”Moraalista
en toistaiseksi tiedä muuta kuin sen verran, että moraalista on
sellainen, mikä jälkeenpäin tuntuu hyvältä, ja moraalitonta
sellainen, mikä jälkeenpäin tuntuu pahalta”, Hemingway kirjoitti.
Hemingway
taisi olla arkielämässä ikävä paskiainen sekä itseään kohtaan
että ystävilleen, mutta kukapa kiistää hänen ajatuksensa
kirkkauden kun hän Smyrnan kokemusten jälkeen tiivisti
kirjoittamisen haasteen näin:
”Yritin
silloin kirjoittaa, ja suurimmat vaikeudet olivat ensinnäkin
todellisten tunteideni erottaminen siitä millaisia tunteita muut
minulta odottivat ja siitä mitä minut oli opetettu tuntemaan ja
toiseksi sen kuvaaminen, mitä todella tapahtui, mitkä seikat
varsinaisesti aiheuttivat koetun tunteen.”
Eikä
kysymys ole vain kirjoittamisesta.
Déjà-vu!
On
niin vaikea hyväksyä ajatusta, että ”minun” tunteeni eivät
ole koko maailma. On niin työlästä katsoa yhtä aikaa kolikon
molemmille puolille ja kertoa itselle ja muille mitä näkee ja miksi se tuntuu "joltakin".
Juupas-eipäs!
Ihmiset
muodostavat kuppikuntia, joiden ei tarvitse välittää muista
kuppikunnista. Hyvä kuitenkin jos niiden annetaan olla omissa
oloissaan. Kyllähän minua harmitti viime lauantaina eräässä
ostoskeskuksessa, joka on täynnä ”saksalaisia” baareja ja
ravintoloita (joissa soi yleensä reippaaniloinen lemmenmusiikki), kun niissä kaikissa näytettiin Bundesligan häntäpään
ottelua samaan aikaan kun Englannissa pelattiin Arsenalin ja
Leicesterin välistä huippuottelua.
Mutta
en voinut valittaa, oma syyni miksi asuin siellä missä saksalaiset
kuppikunnat kokoontuvat. Muuten en valita, sillä saksalaisissa
baareissa hinnat eivät nouse vaikka kotimaa on kaukana, toisin kuin
suomalaisissa (joissa soi haikeansynkkä musiikki kadotetusta rakkaudesta), joihin hintataso tuodaan Suomesta eikä Espanjasta.
Suomalainen
ei halua kilpailukykyä edes aurinkoisilla rannoilla. Meikäläinen kansa surkuttelee ja alistuu, saksalainen nauttii ja vaatii.
Juupas!
Eipäs!
On
omat tunteet ja kaverin tunteet ja muidenkin ohitse kulkevien.
Ohitse kävellään, vastaan tullaan, menossa ollaan... majakalle päin.
Helsingin
Sanomissa on ollut muutamia hienoja artikkeleita suomalaisten
mielipiteiden polarisoitumisesta - uudenlaisesta juupas-eipäs-kulttuurista; siitä kuinka vaikea yhteisestä
todellisuudesta on piirtää yhteinen kuva, kaikkien hyväksymä.
Paavo
Teittinen
mm. selvitti jokin aika sitten etteivät edes samasta koulusta ja
samoissa yliopistoissa opiskelleet ja väitöskirjoja kirjoittaneet
intellektuellit pysty esittämään yhtä, "oikeana" pidettyä kuvaa
meikäläisen yhteiskunnan tilasta. Se johtuu kenties siitä, että kansantaloustiede ei ole "kovaa" tiedettä, mutta luulisi johtopäätösten mukailevan silti jotakin yhteistä, ainakin
melkein tieteellistä käsitystä syistä ja seurauksista. Ääripäissä tiedemiehetkin ovat toisilleen vieraita pölvästejä.
”Vaikka
taloustieteilijät vetelevät kuulijoidensa ihmeteltäväksi suoria
viivojaan”, kirjoitti nyt tiistaina Antti
Blåfield
Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissa, ”hekään eivät ole vain
pisteitä janalla vaan ihmisiä pelkoineen, toiveineen ja
ristiriitoineen.”
Blåfield
huomautti, että ainakin yhteiskunnan parhaimmiston – niiden joille on
paljon annettu ymmärrystä – pitäisi kyetä rohkeasti kohtaamaan
toista mieltä olevat ”kuunnellen ja ratkaisuvaihtoehtoja etsien.
Se on edellytys sille, että päästään tasapainoiselle uudistusten
tielle.”
Kuullun
ymmärtäminen on vaikeampaa kuin oman, vahvan mielipiteen esittäminen.
Jos
tiedemies ei tunnista eikä tunnusta inhmillisiä tunteitaan, hän räpiköi saman harhan ansassa kuin Hemingwayn luonnehtima toimittaja, joka
luulee kirjoittavansa vain sen minkä näki, vaikka hänen sanoihinsa
vaikuttaa yhtä lailla se mitä hän tuntee ja se mitä hänen pitäisi muiden mielestä tuntea.
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. |
Koska
ihminen ei ole yksin maailmassa, hänen ajatuksensa ja tunteensa
eivät ole hänen ”omiaan”.
Velvollisuuksia:
Tarkkaile!
Ajattele!
Ymmärrä!
Puhu!
Kuuntele!
Vaikene!
(Ja kävele!)
Antti
Blåfield: Jokaisella
oma todisteensa.
Helsingin Sanomat 16.2.2016.
Ernest
Hemingway: Kuolema
iltapäivällä.
(Death
in the Afternoon,
1932.) Suom. Tauno Tainio, tarkistanut Hilkka Pekkanen, 1962. 5.p 2012, Tammi.
