[makuasioita,
nami nami]
| Kyösti Salovaara, 2016. Torilla erilaiset maut kohtaavat julkisesti. Ei ole oikeaa, ei väärää makua. |
Viisastellaan.
Laitetaan
shortsit jalkaan ja mennään ulos.
Jos
palelee, taitaa olla talvi. Jos ei palele, sitten on kai kesä.
Tästä
ei voi olla varma Suomessa.
Yritin
etsiä netistä kuvaa missä Ludwig Wittgenstein kävelee
shortseissa Cambridgen kampuksella tai maaseudulla Itävallassa.
En
löytänyt.
Shortsit
tulivat muotiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mutta miten
Wittgenstein liittyy tähän?
Ei
mitenkään, paitsi siinä kun hän kirjoitti, että ”kaikki
filosofia on ’kielen kriitiikkiä’”.
Ellei
ole vastausta, ei ole kysymystäkään.
Näin
Wittgenstein mietti.
”Jos
jokin kysymys voidaan ylipäänsä asettaa, siihen voidaan
myös vastata.”
Jos
väitän jotain, se voidaan myös kiistää.
Vai
onko jotakin mistä kaikki ovat yhtä mieltä?
Onko
tuoli aina tuoli ja kissa kissa?
Telkkarissa
haastateltiin äskettäin tekoälytutkijaa Timo Honkelaa. Hän
rakentaa (suunnittelee) rauhankonetta, joka ratkaisee ihmisten
väliset ongelmat. Tunteiden hallinnan ja taloudellisen optimoinnin
lisäksi rauhankoneen peruspilarina on Honkelan huomio, että eri ihmiset
eivät juuri koskaan ymmärrä käyttämiään sanoja samalla
tavalla.
Koska kieli ei ole yksikäsitteistä, ihmiset päätyvät yhteisestä
todellisuudesta ristiriitaisiin tulkintoihin. Pahimmillaan se johtaa
väkivaltaan ja sotaan.
Honkelan
rauhankoneeseen tulee miljoonia ja miljardeja ”tietokoneita”
(sovelluksia), jotka vähitellen pistävät ihmiset ymmärtämään
sanat yksikäsitteisellä tavalla. Unelma on että sanojen
erilaisesta tulkinnasta johtuvat erimielisyydet katoavat.
Oliko
Wittgenstein sittenkin oikeassa? Onko todellisuus melkein pelkästään
kieltä? Ja poliitiikka pelkästään sanoilla viisastelua?
Korkeakulttuurista
intoilevat eivät pidä kun joku sanoo, että Reino Helismaa
kirjoitti yhtä painavia säkeitä kuin Eino Leino tai että
Unto Monosen tangot kertovat Suomesta yhtä paljon kuin kuin
Jean Sibeliuksen musiikki.
Jos
unohtaa sen, että musiikki ei sinällään kerrokaan mistään, niin
kulttuuriväen on vaikea tunnustaa, että pääsiassa puhutaan
makuasioista, ei taideteoksien universaalista totuudesta. Ei ole universaalia
asteikkoa jolle taideteoksen (romaanin, runon, sävellyksen,
maalauksen) voi sijoittaa. Makutuomareilla sitä vastoin on
asteikkoja moneen lähtöön.
John
Careyn lainaama Edward Tenner on kuvannut tätä makuasiaa
lierihatun ja jenkkilippiksen (baseball lippahattu) suhteella.
Toiseen
maailmansotaan asti miehet käyttivät lierihattua. Se
oli universaali ”totuus”, ainoa etiketin mukainen kauneusarvo.
Sodan
jälkeen lierihatut vähitelen katosivat ja tilalle tuli jenkkilippis, joka
ilmensi uudenlaista, vapaampaa pukeutumista, vähemmän virallista
suhtautumista vaatteisiin, muodon etikettiin.
Tätä
muutosta voidaan sitten verrata, niin kuin John Carey vertasi,
taidemaailman muutokseen. Lierihattu on kuin viktorianajan maalarin
Lawrence Alma-Tademan maiseman ja yläluokan elintapojen
huolellisen elegantti kuvakieli verrattuna vaikkapa Jackson
Pollockin ”jenkkilippikseen” eli värikylläiseen
abstraktiin ekspressionismiin.
Meistä
saattaa tuntua, että Pollockin taulut ovat merkittävämpiä ja parempia kuin
Alma-Tademan ”esteettisesti säädylliset” kuvat, mutta sellaista
vertailua ei voi tehdä, yhtä vähän kuin universaalisti voisi
sanoa, että lierihatun käyttäminen osoitti parempaa tai huonompaa makua kuin
jenkkilippiksen käyttäminen.
Muuten,
jos kielen kiemurat kiinnostavat, on jännittävää huomata, kuinka
vähän suomenkielessä on sanoja erilaisille lippahatuille, joille
englanninkielestä löytyy kymmeniä sanoja, erilaisia merkityksiä
kuvaten.
Sanojen
takaa paljastuu sosiaalinen todellisuus. Kauan sitten lättälippalakki (flat cap), lätsä, kuvasti kantajansa sosiaalista asemaa
yhteiskunnassa, ainakin Englannissa ja Ranskassa. Tänään
jenkkilippis käy yhtä hyvin presidentin kuin työttömän päähän.
| Kyösti Salovaara, 2012. Karitsanpotka - hyvänmakuista ravintoa vai pahanmakuista filosofiaa? |
Sanoilla
on merkitys. Ne eivät ole pelkästään jono kirjaimia.
Muutama
viikko sitten hätkähdin kun Ilta-Sanomissa kerrottiin, että mies ei saa
käyttää polven alapuolelle ylettyviä shortseja - juuri sellaisia
joita itse käytän jos shortseja käytän.
Pitkät
shortsit (miehen cargot ja caprit) on Ilta-Sanomien muotitoimituksen mielestä
pahin tyylivirhe mihin mies voi syyllistyä.
Asiaa
perusteltiin harmonialla.
Pitkät
shortsit luovat mielikuvan, että miehellä on lyhyet jalat ja pitkä
yläruumis. Tällainen mies näyttää naurettavalta – jos ei jo
muutenkin näytä.
Uskon
selitykseen.
Mutta,
onhan maailmassa todella monia, joilla on lyhyet jalat suhteessa
muuhun kehoon. Onko siis epäluonnollista tunnustaa totuus?
Osoittaako ”realismi” huonoa makua?
Oleellista
tämänkertaisen juttuni kannalta on, että sanojen merkitys on
tässäkin esimerkissä niiden kuvaamaa asiaa suurempi.
Universaali
maku on ehkä kaunis ajatus, mutta sen takana väijyy ylimielisen
arjalainen ja totalitaarinen käsitys todellisuudesta. Helismaan
kehuminen osoittaa (osoitti hänen elinaikanaan) huonoa makua,
Sibeliuksen ei.
Ironista
tietysti on, että tänään Helismaan säkeet ja Monosen musiikki
saattavat olla paremmassa huudossa kuin Sibelius, siis sellaisen
makutuomarin silmissä joka haluaa esiintyä kulttuuriradikaalina,
ihan partasemmoisena.
Makuasioista
ei pidä kiistellä, sanotaan. Mutta juuri niistä kiistellään
henkeen ja vereen.
Tämän
kiistelyn voima palautuu kieleen, sanoihin, siihen mikä näyttää
samalta mutta ymmärretään eri tavalla, itse kunkin elämään
sopien ja sovittaen.
Mikä
on terveellistä ruokaa? Liha vai salaatti? Kumpi on parempaa, potka
vai pizza? Onko sanalla ”terveellinen” jokin yksikäsitteinen
merkitys? Jos on, niin miksi kiistelemme siitä mikä on
terveellistä?
On
traagista että ”terveellinen” on saanut uusia, poliittisia
merkityssisältöjä siitäkin kuinka jonkun ruoka-aineen syöminen
ja kasvattaminen liittyy sekä maailman ekologisen perustan muutoksen että yhteiskunnan kestokykyyn. Jokainen suupalasi on moraalinen kannanotto sekä itsesi että koko
maailman fyysiseen ilmaisuun. Vääränlaista ruokaa syömällä "varastat" yhteisestä kassasta. Harmi että elääkseen ihmisen pitää
syödä, saada ravintoa.
Käyttikö
Wittgenstein shortseja miettiessään kielen ja maailman logiikkaa?
Kulkiko Alma-Tadema lippis päässä vai lierihatunko alta hänen
terävä katseensa tutki maailmaa, maisemaa ja viehättävien naisten ihoa? Jos Wittgensteinilla oli shortsit,
kuinka pitkät ne olivat?
Universaalin
hyvää makua pitää etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.
Toivottavasti sitä ei pitkään löydy.
Katsot
taivaalle taitolentäjien huimia kaaria, uhkarohkeaa lähestymistä,
kieppiä lentäjän oman elämän ympäri moottorien mylviessä, ja
kaikki mitä näkyy ja kuuluu on kuin komea audiovisuaalinen
taideteoes.
Mutta
jos naapurisi sitten vetää sinut pilvistä maan kamaralle ja alkaa soimata
ekologiasta, tuhlaamisesta, ilmastosta, maankuoren alle haudattujen
aineiden väärinkäytöstä ja sotakoneiden hirveästä
tuhovoimasta, mitä sanoja sinulle jää?
Mitä
ovat rohkeus ja kauneus?
Onko
rauha voimaa vai tyyni järvenpinta?
Johanna
Sinisalo riemuitsi Parnassossa, että kirjallisuuden feminismi on
musertanut poikakirjojen maailman. Oliko tuo maailma meille
poikakirjojen lukijoille siis kauhea ja väärä maailma? Olisiko
pitänyt lukea ”tyttökirjoja”? Vai tarkoittaako Sinisalo, että
lippiksen kauneus riippuu sen suunnittelijan sukupuolesta? Että
jokaisella sanalla on myös telaketjufeministinen merkitys? Että
nykyään sana ”poikakirja” on yhtä sopimaton sana kuin vaikkapa
”neekeri”?
Lierihattua
ei ehkä sovi käyttää, mutta miksi amerikkalainen lippis on muka
esteettisesti oikeampi päähine kuin perinteinen lätsä? Ketä
vahingoitan jos käytän pitkiä shortseja ja sääreni näyttävät
lyhyeltä?
Saako
mielikuvituksen kahlita sanoilla?
![]() |
| Jaakko Salovaara, 2017. Red Arrows Helsingin taivaalla on dynaaminen taideteos. |
______________________________
John
Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2005.
Ilta-Sanomat:
Näin aikuinen mies näyttää tyylikkäältä shortseissa - yksi
malli on täysin kielletty. 22.5.2017.
Juho-Pekka
Rantala: Itse asiassa kuultuna: Timo Honkela. Yle TV1,
1.6.2017.
Jani
Saxell: Näkijä. Parnasso, 3/2017.
Ludwig
Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli
Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.
