Shortsit ja Alma-Tadema

[makuasioita, nami nami]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Torilla erilaiset maut
kohtaavat julkisesti.
Ei ole oikeaa, ei väärää makua.

Viisastellaan.

    Laitetaan shortsit jalkaan ja mennään ulos.

    Jos palelee, taitaa olla talvi. Jos ei palele, sitten on kai kesä.

    Tästä ei voi olla varma Suomessa.

    Yritin etsiä netistä kuvaa missä Ludwig Wittgenstein kävelee shortseissa Cambridgen kampuksella tai maaseudulla Itävallassa.

    En löytänyt.

    Shortsit tulivat muotiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mutta miten Wittgenstein liittyy tähän?

    Ei mitenkään, paitsi siinä kun hän kirjoitti, että ”kaikki filosofia on ’kielen kriitiikkiä’”.

Ellei ole vastausta, ei ole kysymystäkään.

    Näin Wittgenstein mietti.

    ”Jos jokin kysymys voidaan ylipäänsä asettaa, siihen voidaan myös vastata.”

    Jos väitän jotain, se voidaan myös kiistää.

    Vai onko jotakin mistä kaikki ovat yhtä mieltä?

    Onko tuoli aina tuoli ja kissa kissa?

    Telkkarissa haastateltiin äskettäin tekoälytutkijaa Timo Honkelaa. Hän rakentaa (suunnittelee) rauhankonetta, joka ratkaisee ihmisten väliset ongelmat. Tunteiden hallinnan ja taloudellisen optimoinnin lisäksi rauhankoneen peruspilarina on Honkelan huomio, että eri ihmiset eivät juuri koskaan ymmärrä käyttämiään sanoja samalla tavalla.

    Koska kieli ei ole yksikäsitteistä, ihmiset päätyvät yhteisestä todellisuudesta ristiriitaisiin tulkintoihin. Pahimmillaan se johtaa väkivaltaan ja sotaan.

    Honkelan rauhankoneeseen tulee miljoonia ja miljardeja ”tietokoneita” (sovelluksia), jotka vähitellen pistävät ihmiset ymmärtämään sanat yksikäsitteisellä tavalla. Unelma on että sanojen erilaisesta tulkinnasta johtuvat erimielisyydet katoavat.

    Oliko Wittgenstein sittenkin oikeassa? Onko todellisuus melkein pelkästään kieltä? Ja poliitiikka pelkästään sanoilla viisastelua?

Korkeakulttuurista intoilevat eivät pidä kun joku sanoo, että Reino Helismaa kirjoitti yhtä painavia säkeitä kuin Eino Leino tai että Unto Monosen tangot kertovat Suomesta yhtä paljon kuin kuin Jean Sibeliuksen musiikki.

    Jos unohtaa sen, että musiikki ei sinällään kerrokaan mistään, niin kulttuuriväen on vaikea tunnustaa, että pääsiassa puhutaan makuasioista, ei taideteoksien universaalista totuudesta. Ei ole universaalia asteikkoa jolle taideteoksen (romaanin, runon, sävellyksen, maalauksen) voi sijoittaa. Makutuomareilla sitä vastoin on asteikkoja moneen lähtöön.

    John Careyn lainaama Edward Tenner on kuvannut tätä makuasiaa lierihatun ja jenkkilippiksen (baseball lippahattu) suhteella.

    Toiseen maailmansotaan asti miehet käyttivät lierihattua. Se oli universaali ”totuus”, ainoa etiketin mukainen kauneusarvo.

    Sodan jälkeen lierihatut vähitelen katosivat ja tilalle tuli jenkkilippis, joka ilmensi uudenlaista, vapaampaa pukeutumista, vähemmän virallista suhtautumista vaatteisiin, muodon etikettiin.

    Tätä muutosta voidaan sitten verrata, niin kuin John Carey vertasi, taidemaailman muutokseen. Lierihattu on kuin viktorianajan maalarin Lawrence Alma-Tademan maiseman ja yläluokan elintapojen huolellisen elegantti kuvakieli verrattuna vaikkapa Jackson Pollockin ”jenkkilippikseen” eli värikylläiseen abstraktiin ekspressionismiin.

    Meistä saattaa tuntua, että Pollockin taulut ovat merkittävämpiä ja parempia kuin Alma-Tademan ”esteettisesti säädylliset” kuvat, mutta sellaista vertailua ei voi tehdä, yhtä vähän kuin universaalisti voisi sanoa, että lierihatun käyttäminen osoitti parempaa tai huonompaa makua kuin jenkkilippiksen käyttäminen.

    Muuten, jos kielen kiemurat kiinnostavat, on jännittävää huomata, kuinka vähän suomenkielessä on sanoja erilaisille lippahatuille, joille englanninkielestä löytyy kymmeniä sanoja, erilaisia merkityksiä kuvaten.

    Sanojen takaa paljastuu sosiaalinen todellisuus. Kauan sitten lättälippalakki (flat cap), lätsä, kuvasti kantajansa sosiaalista asemaa yhteiskunnassa, ainakin Englannissa ja Ranskassa. Tänään jenkkilippis käy yhtä hyvin presidentin kuin työttömän päähän.

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2012.
Karitsanpotka -
hyvänmakuista ravintoa vai
pahanmakuista  filosofiaa?

Sanoilla on merkitys. Ne eivät ole pelkästään jono kirjaimia.

    Muutama viikko sitten hätkähdin kun Ilta-Sanomissa kerrottiin, että mies ei saa käyttää polven alapuolelle ylettyviä shortseja - juuri sellaisia joita itse käytän jos shortseja käytän.

    Pitkät shortsit (miehen cargot ja caprit) on Ilta-Sanomien muotitoimituksen mielestä pahin tyylivirhe mihin mies voi syyllistyä.

    Asiaa perusteltiin harmonialla.

    Pitkät shortsit luovat mielikuvan, että miehellä on lyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Tällainen mies näyttää naurettavalta – jos ei jo muutenkin näytä.

    Uskon selitykseen.

    Mutta, onhan maailmassa todella monia, joilla on lyhyet jalat suhteessa muuhun kehoon. Onko siis epäluonnollista tunnustaa totuus?

    Osoittaako ”realismi” huonoa makua?

    Oleellista tämänkertaisen juttuni kannalta on, että sanojen merkitys on tässäkin esimerkissä niiden kuvaamaa asiaa suurempi.

    Universaali maku on ehkä kaunis ajatus, mutta sen takana väijyy ylimielisen arjalainen ja totalitaarinen käsitys todellisuudesta. Helismaan kehuminen osoittaa (osoitti hänen elinaikanaan) huonoa makua, Sibeliuksen ei.

    Ironista tietysti on, että tänään Helismaan säkeet ja Monosen musiikki saattavat olla paremmassa huudossa kuin Sibelius, siis sellaisen makutuomarin silmissä joka haluaa esiintyä kulttuuriradikaalina, ihan partasemmoisena.

Makuasioista ei pidä kiistellä, sanotaan. Mutta juuri niistä kiistellään henkeen ja vereen.

    Tämän kiistelyn voima palautuu kieleen, sanoihin, siihen mikä näyttää samalta mutta ymmärretään eri tavalla, itse kunkin elämään sopien ja sovittaen.

    Mikä on terveellistä ruokaa? Liha vai salaatti? Kumpi on parempaa, potka vai pizza? Onko sanalla ”terveellinen” jokin yksikäsitteinen merkitys? Jos on, niin miksi kiistelemme siitä mikä on terveellistä?

    On traagista että ”terveellinen” on saanut uusia, poliittisia merkityssisältöjä siitäkin kuinka jonkun ruoka-aineen syöminen ja kasvattaminen liittyy sekä maailman ekologisen perustan muutoksen että yhteiskunnan kestokykyyn. Jokainen suupalasi on moraalinen kannanotto sekä itsesi että koko maailman fyysiseen ilmaisuun. Vääränlaista ruokaa syömällä "varastat" yhteisestä kassasta. Harmi että elääkseen ihmisen pitää syödä, saada ravintoa.

    Käyttikö Wittgenstein shortseja miettiessään kielen ja maailman logiikkaa? Kulkiko Alma-Tadema lippis päässä vai lierihatunko alta hänen terävä katseensa tutki maailmaa, maisemaa ja viehättävien naisten ihoa? Jos Wittgensteinilla oli shortsit, kuinka pitkät ne olivat?

    Universaalin hyvää makua pitää etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Toivottavasti sitä ei pitkään löydy.

    Katsot taivaalle taitolentäjien huimia kaaria, uhkarohkeaa lähestymistä, kieppiä lentäjän oman elämän ympäri moottorien mylviessä, ja kaikki mitä näkyy ja kuuluu on kuin komea audiovisuaalinen taideteoes.

    Mutta jos naapurisi sitten vetää sinut pilvistä maan kamaralle ja alkaa soimata ekologiasta, tuhlaamisesta, ilmastosta, maankuoren alle haudattujen aineiden väärinkäytöstä ja sotakoneiden hirveästä tuhovoimasta, mitä sanoja sinulle jää?

    Mitä ovat rohkeus ja kauneus?

    Onko rauha voimaa vai tyyni järvenpinta?

    Johanna Sinisalo riemuitsi Parnassossa, että kirjallisuuden feminismi on musertanut poikakirjojen maailman. Oliko tuo maailma meille poikakirjojen lukijoille siis kauhea ja väärä maailma? Olisiko pitänyt lukea ”tyttökirjoja”? Vai tarkoittaako Sinisalo, että lippiksen kauneus riippuu sen suunnittelijan sukupuolesta? Että jokaisella sanalla on myös telaketjufeministinen merkitys? Että nykyään sana ”poikakirja” on yhtä sopimaton sana kuin vaikkapa ”neekeri”?

    Lierihattua ei ehkä sovi käyttää, mutta miksi amerikkalainen lippis on muka esteettisesti oikeampi päähine kuin perinteinen lätsä? Ketä vahingoitan jos käytän pitkiä shortseja ja sääreni näyttävät lyhyeltä?

    Saako mielikuvituksen kahlita sanoilla?

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.
Red Arrows Helsingin taivaalla
on
 dynaaminen taideteos.

______________________________

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2005.

Ilta-Sanomat: Näin aikuinen mies näyttää tyylikkäältä shortseissa - yksi malli on täysin kielletty. 22.5.2017.

Juho-Pekka Rantala: Itse asiassa kuultuna: Timo Honkela. Yle TV1, 1.6.2017.

Jani Saxell: Näkijä. Parnasso, 3/2017.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.