[vuosien varjot pitkiä]
”On
legenda, tehdään legenda”, kirjoitin Paavo Haavikkoa pieksevän
runoni ensimmäisiksi sanoiksi syksyllä 1977.
En
pysty muistamaan miksi Haavikko ärsytti (ja ilmeisesti
myös kiehtoi) juuri tuohon aikaan.
Vuotta
aikaisemmin olin kirjoittanut ja julkaissut Eteenpäin-lehden
kirjallisuusliitteessä Haavikon tyylillä kirjoitetun runon Harmaat kuvat ovat harhakuvia, joka oli ollakseen vasemmistolainen; siis joka
yritteli todistaa että Haavikon ”oikeistolaisen” virkkeen voi
kääntää nurin ja koukata sillä tavoin Haavikon edustamaan poliittiseen näkemykseen sivultapäin.
Oliko
Haavikko sitten oikeistolaisen sanan tuoja?
En
osaa sanoa. Ehkä oli, ehkä ei.
Minua
kiehtoi aivan varmasti Haavikon komea ja kyyninen, viileästi inhorealistinen
runous. Mutta samalla kun se kiehtoi, hänen näkyvä asemansa
kansakunnan kaapin päällä ärsytti ja jopa inhotti.
Luulen että ärsytti ja inhotti silloin.
Nyt siis
arvailen, tänään, huhtikuussa 2013.
Ehkäpä,
ja taas arvailen, minua ärsytti se että Haavikon runous löysi
myötäjuoksijoita sekä oikealta että vasemmalta; siis se että
näkyvät vasemmiston kellokkaat kiittelivät Haavikkoa kun tämä
pilkkasi tavallista keskiluokkaa ja tavallisia palkansaajia, joilta
puuttui Haavikon maallinen vauraus ja erinomainen lahjakkuus
muotoilla suomenkielellä myrkyllisiä ja ivallisia lauseita.
Älyä
ja rahaa yhdessä miehessä turhan paljon, ajattelin.
Siis
arvailen, en tiedä, en muista
Ehkä
olin myös kateellinen. Minäkin olisin halunnut kirjoittaa kuin
pirullinen enkeli ja katsella kartanoni ikkunasta leppoista maisemaa.
Mutta se ei käynyt päinsä 47 neliömetrin kerrotaloasunnossa
Perkkaalla, Leppävaarassa. Aamuisin piti mennä töihin Otaniemeen.
Miehet
menevät ja tulevat – kauniit lauseet jäävät.
Koska
olen maininnut pilkkarunoni Haavikosta useampaan otteeseen, kierrätän
sen viikon pakinaksi.
Jääköön
se hetkeksi bittimereen kellumaan kuin yksin jätetty poiju, sillä seuraavan kerran pakinoin Vapun tienoilla,
jos kaikki menee niin kuin mennä kuuluu. Jos aurinko paistaa ja
Välimeren laine sihisee hiekkaan.
Niin
kuin sanoin, en muista miksi kirjoitin runon juuri syksyllä 1977.
Mitä silloin tapahtui? Oliko Haavikko erityisesti näkösällä?
Sanoiko hän jotakin jossakin vai paljon monessakin paikassa?
Joka
tapauksessa kirjoitin runon ja vein sen Suomen Sosialidemokraatin
kulttuuritoimittajalle Risto Hannulalle. Toimitus oli siihen aikaan
Hakaniemessä Paasivuorenkadulla.
Risto
ei suostunut julkaisemaan runoa.
Demarin
ulkomaantoimittaja Jaakko Lensu jakoi Riston kanssa ison työhuoneen.
Kaikkitietävät herrat Risto ja Jaakko (ja sitähän he todella
olivat, myönteisessä mielessä) miettivät yhdessä runoani. He
eivät pitäneet sitä riittävän hyvänä tai sitten sen pilkka ei
ollut riittävän perusteltua.
Herrat
asiaa pohtivat ja minä kuuntelin.
Kuuntelin
mutta en uskonut. Ottanut opiksi. Palannut kotiin häpeämään.
Lähetin
runon Kotkaan Jorma Savikolle, joka toimitti Eteenpäin-lehden
kirjallisuusliitettä. Sana ja taide julkaisi runon 17.12.1977. Seppo
Vakkari piirsi runon kylkeen hauskan kuvan, josta, nyt kun sitä
katselen, löytyy myös pilkkaamani runoilijan kasvot:
On haavikossa markkinat
On
legenda, tehdään legenda,
tehdään
kirjailijasta liikemies,
tehdään
markkinataloudesta runoutta.
Suomalainen
Myytti syntyy: seisahtuma.
Maailma,
rahanmuotoinen ikkuna, tupa ja maa, omaisuus.
Lama,
metsäkaupat juuttuvat, kirves teroitetaan
ja
lyödään kiveen.
Merkitykset
punnitaan, maailma unohtuu, kadotetaan.
Haavikko,
Super ja Market, leveät hyllyt täytetään,
arvoista
löytyy hinta ja hupi.
Tavara
kaupataan, vaihtoarvo paljastuu, on,
ja
kestää kunnes vaihdetaan.
Haavikossa
havisevassa käydään kauppaa,
tingitään
ja huijataan.
Käyttöarvot,
mittaamattomat, käyttöön
kelpaamattomat
unohtuvat ja haudataan.
Eivät
muutu rahaksi, raudaksi,
elämäksi
eivät.
Maailma
hajoaa, estetiikka pelastaa,
legenda
värjätään, totuus kirjoitetaan valheeksi.
Valkoinen
Suomi, valkoinen Suomi.
Markkinatalous
estetisoidaan, vulgarisoidaan,
pelastetaan,
Suomi nousee: sittenkin
Syntyy
suomalainen Myytti: seisahtuma.
Eteenpäin, Sana ja taide 17.12.1977.
Piirros Seppo Vakkari.
Piirros Seppo Vakkari.
Oikein mukavaa lomaa!
VastaaPoistaKiitos!
PoistaTäytyy yrittää rentoutua Andalusiassa. (Eihän se vaikeaa ole!)
terv Kyösti
Yritän (härskisti mutta avuliaisuutta tavoitellen) arvata: saattoiko Haavikko olla vuonna 1977 sinunkin ajattelussasi erityisen ajankohtainen siksi, että Kansakunnan linja ilmestyi tuona vuonna? Se taisi olla melkoinen julkisuustapahtuma ja keskustelun synnyttäjä silloin, tärkeä palikka Haavikko-legendan kehittymisen historiassa?
VastaaPoistaTuon Haavikko-runosi jälkeen markkinatalous on kasvattanut roimasti lisää lihasmassaa tähän hetkeen tultaessa. Tulee tuntu, että vuonna 2013 et pilkkaa Haavikkoa vaan markkina-Suomea.
Eilen Yle Teema lähetti sattuvasti uusintana vuoden 1978 Eurovision ja Intervision laulukilpailujen Suomen-karsinnat, ja tiedostavuus kilpailijoiden haastatelluissa puheissa oli näkyvä (voisiko sanoa nykynäkökulmasta: kadehdittava?). (En tarkoita nyt Madame Saaristoa vaan erityisesti Aarno Ranista.)
Vain muutamaa päivää ennen tämän pakinasi ilmestymistä Parnassossa (2/2013) ilmestyi Teemu Mannisen pohdinta runoilija Haavikon henkilöstä. Siteeraan jotenkin osuvana vain tämän kohdan: "Paavo Haavikko on kuollut. Oli aika, jolloin hänestä ei voinut sanoa mitään. Sitten hän muuttui viimeinkin vanhaksi, ikään kuin rantautuneeksi valaaksi, joka olisi ollut surullinen hahmo, ellei olisi ollut niin koominen." (S. 36.)
Kun tutustuin pakinaasi ensi kertaa, en vielä ollut kunnolla lukenut Mannisen tekstiä. Näin kommentointi lykkääntyi, ja tauon aikana ehti ilmestyä uusikin pakinasi.
Joo, hyvä arvaus varmaankin tuo Kansakunnan linjan aiheuttama mediakohu (vaikkei vuonna 1977 taidettu sanaa "media" juuri käyttää). Eihän tuollainen "pilkkaruno" tyhjästä syntynyt vaan reaktiona johonkin.
PoistaMuisti (tai aivot) on siitä kummallinen aparaatti että siellä on kaikenlaista, oikeita muistikuvia ja kuvitelmia oikeista muistikuvista ja vielä kuvitelmia niistäkin.
Tuohon Parnassositaattiin voinee suhtautua hieman surumielisesti: kumpi on toivottavampaa, sekö että taiteilija nostetaan ja nousee itsensä ja kansakuntansa yläpuolelle vai se että hänet työnnetään piirongin laatikkoon pimeään unohtumaan.