On haavikossa markkinat

[vuosien varjot pitkiä]

”On legenda, tehdään legenda”, kirjoitin Paavo Haavikkoa pieksevän runoni ensimmäisiksi sanoiksi syksyllä 1977.

     En pysty muistamaan miksi Haavikko ärsytti (ja ilmeisesti myös kiehtoi) juuri tuohon aikaan.

     Vuotta aikaisemmin olin kirjoittanut ja julkaissut Eteenpäin-lehden kirjallisuusliitteessä Haavikon tyylillä kirjoitetun runon Harmaat kuvat ovat harhakuvia, joka oli ollakseen vasemmistolainen; siis joka yritteli todistaa että Haavikon ”oikeistolaisen” virkkeen voi kääntää nurin ja koukata sillä tavoin Haavikon edustamaan poliittiseen näkemykseen sivultapäin.

     Oliko Haavikko sitten oikeistolaisen sanan tuoja?

     En osaa sanoa. Ehkä oli, ehkä ei.

     Minua kiehtoi aivan varmasti Haavikon komea ja kyyninen, viileästi inhorealistinen runous. Mutta samalla kun se kiehtoi, hänen näkyvä asemansa kansakunnan kaapin päällä ärsytti ja jopa inhotti.

     Luulen että ärsytti ja inhotti silloin.

     Nyt siis arvailen, tänään, huhtikuussa 2013.

     Ehkäpä, ja taas arvailen, minua ärsytti se että Haavikon runous löysi myötäjuoksijoita sekä oikealta että vasemmalta; siis se että näkyvät vasemmiston kellokkaat kiittelivät Haavikkoa kun tämä pilkkasi tavallista keskiluokkaa ja tavallisia palkansaajia, joilta puuttui Haavikon maallinen vauraus ja erinomainen lahjakkuus muotoilla suomenkielellä myrkyllisiä ja ivallisia lauseita.

     Älyä ja rahaa yhdessä miehessä turhan paljon, ajattelin.

     Siis arvailen, en tiedä, en muista

     Ehkä olin myös kateellinen. Minäkin olisin halunnut kirjoittaa kuin pirullinen enkeli ja katsella kartanoni ikkunasta leppoista maisemaa. Mutta se ei käynyt päinsä 47 neliömetrin kerrotaloasunnossa Perkkaalla, Leppävaarassa. Aamuisin piti mennä töihin Otaniemeen.

     Miehet menevät ja tulevat – kauniit lauseet jäävät.

Koska olen maininnut pilkkarunoni Haavikosta useampaan otteeseen, kierrätän sen viikon pakinaksi.

     Jääköön se hetkeksi bittimereen kellumaan kuin yksin jätetty poiju, sillä seuraavan kerran pakinoin Vapun tienoilla, jos kaikki menee niin kuin mennä kuuluu. Jos aurinko paistaa ja Välimeren laine sihisee hiekkaan.

     Niin kuin sanoin, en muista miksi kirjoitin runon juuri syksyllä 1977. Mitä silloin tapahtui? Oliko Haavikko erityisesti näkösällä? Sanoiko hän jotakin jossakin vai paljon monessakin paikassa?

     Joka tapauksessa kirjoitin runon ja vein sen Suomen Sosialidemokraatin kulttuuritoimittajalle Risto Hannulalle. Toimitus oli siihen aikaan Hakaniemessä Paasivuorenkadulla.

Risto ei suostunut julkaisemaan runoa.

     Demarin ulkomaantoimittaja Jaakko Lensu jakoi Riston kanssa ison työhuoneen. Kaikkitietävät herrat Risto ja Jaakko (ja sitähän he todella olivat, myönteisessä mielessä) miettivät yhdessä runoani. He eivät pitäneet sitä riittävän hyvänä tai sitten sen pilkka ei ollut riittävän perusteltua.

     Herrat asiaa pohtivat ja minä kuuntelin.

     Kuuntelin mutta en uskonut. Ottanut opiksi. Palannut kotiin häpeämään.

     Lähetin runon Kotkaan Jorma Savikolle, joka toimitti Eteenpäin-lehden kirjallisuusliitettä. Sana ja taide julkaisi runon 17.12.1977. Seppo Vakkari piirsi runon kylkeen hauskan kuvan, josta, nyt kun sitä katselen, löytyy myös pilkkaamani runoilijan kasvot:

On haavikossa markkinat

On legenda, tehdään legenda,

tehdään kirjailijasta liikemies,

tehdään markkinataloudesta runoutta.

Suomalainen Myytti syntyy: seisahtuma.

Maailma, rahanmuotoinen ikkuna, tupa ja maa, omaisuus.

Lama, metsäkaupat juuttuvat, kirves teroitetaan

ja lyödään kiveen.

Merkitykset punnitaan, maailma unohtuu, kadotetaan.

Haavikko, Super ja Market, leveät hyllyt täytetään,

arvoista löytyy hinta ja hupi.

Tavara kaupataan, vaihtoarvo paljastuu, on,

ja kestää kunnes vaihdetaan.

Haavikossa havisevassa käydään kauppaa,

tingitään ja huijataan.

Käyttöarvot, mittaamattomat, käyttöön

kelpaamattomat unohtuvat ja haudataan.

Eivät muutu rahaksi, raudaksi,

elämäksi eivät.

Maailma hajoaa, estetiikka pelastaa,

legenda värjätään, totuus kirjoitetaan valheeksi.

Valkoinen Suomi, valkoinen Suomi.

Markkinatalous estetisoidaan, vulgarisoidaan,

pelastetaan, Suomi nousee: sittenkin

Syntyy suomalainen Myytti: seisahtuma.

                      Eteenpäin, Sana ja taide 17.12.1977.
                      Piirros Seppo Vakkari.