Esteettinen, moraalinen ja älyllinen aikuisuus

 [muuttumaton minuus?]

Kyösti Salovaara, 2021.

Museokatu 13, Kotka.
Lapsuuteni ja nuoruuteni ikkunat etualan
 vihreässä puutalossa 1947-1972.
Kotiini, sen Sapokkaan katsovien ikkunoiden
takaiseen asuntoon isäni muutti n. 10-vuotiaana 1920-luvulla ja asui
siinä melkein 70 vuotta. Äitini muutti Museokadulle
1946 ja asui siellä melkein 70 vuotta.

Esittämäni väitteet vaikuttavat hämärältä teoretisoinnilta. Tähän voin sanoa vain, että niiden merkitys on tavoitettava sisältä käsin. Niitä ei voi todistaa loogisesti. Sisäinen kokemus täytyy elää. Sitä ei ole helppo saavuttaa, ja älyllisesti ulkoapäin tarkasteltuna sitä täytyisi lähestyä joukkona erillisiä toimintoja: älyllisiä, esteettisiä ja myös moraalisia. Koko ongelma täytyisi muotoilla uudestaan. Vain sisältä käsin, hurmokseen asti elettynä kokemus näyttää yhdistävän sen, mikä diskursiivisen ajattelun on erotettava. Sisäinen kokemus sulauttaa yhteen aiemman kokemuksen monimuotoiset sisällöt (kuten Jumalan ja hänen kärsimyksensä) samoin kuin esteettiset, älylliset ja moraaliset muodotkin ja jättää ulkopuolelleen ainoastaan diskurssin, jonka avulla nämä kohteet pyritään erottamaan toisistaan (ja tekemään niistä vastauksia moraalisiin pulmiin).

- Georges Bataille: Sisäinen kokemus.

Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa.

Ihmisen luonne on hänen kohtalonsa.

- Herakleitos

Kirjallisuudessa ei ole varhaiskypsiä neroja, se on mahdotonta. Sellaisia tavataan musiikissa, kuvataiteessa, shakissa ja matematiikassa mutta ei kirjallisuudessa, koska kielen hallitsemiseen tarvitaan niin pitkä (oppi)aika.

- Paul Auster El País-lehden haastattelussa kirjoitettuaan elämäkerran 28-vuotiaana kuolleesta Stephen Cranesta.

Varoituksen sana: tässä pakinassa esitän ajatuksia, jotka ovat täysin intuitiivisia. En tiedä mitä nykyhetken tiede ajattelee psyyken ja hermoston kehittymisestä suhteessa ihmisen aikuistumiseen; mitä tiede sanoo ihmisen luonteesta, tavalla tai toisella yksilön ”sielun” olemassaolosta ja sen muuttumisesta ihmisen vanhetessa.

    Leikittelen ajatuksilla. Minusta tuntuu että…

    Kun ryhdyin kirjoittamaan kirja-arvosteluja 1970-luvulla, ajattelin, että kunpa löytäisin kuhunkin arvosteluuni edes yhden ko. kirjaa koskettelevan oman ajatuksen. Vaatimus tuntuu helpolta, mutta sen toteuttaminen ei ole.

    Onko tässä pakinassa jotain uutta, juuri nyt ajateltua? Onko tässä edes yksi uusi, itse keksitty ajatus?

    En osaa sanoa. En lupaa. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Itse asiassa havahduin parikymmentä vuotta sitten tajuamaan, että eräiden vanhenevien kirjailijoiden romaanihenkilötkin tuntuivat ”vanhoilta”, vaikka kirjailija selvästi kuvasi vaikkapa kolmekymppisiä aikuisia.

    Tuollainen ”vanhan” esteettisen, moraalisen ja jopa älyllisen näkökulman painavuus kiinnitti huomiota: kun pitkän kirjoittajanuran tehneet kirjailijat, esimerkiksi Eric Ambler (1909-1998), Graham Greene (1904-1991) tai John le Carré (1931-2020) kirjoittivat aidosti ”nykyhetkestä” niin heidän kuvaamiensa henkilöiden arvostukset ja kirjailijoiden tekemät huomiot jotenkin heijastivat 1920-luvun (Ambler, Greene) tai 1950-luvun (le Carré) henkistä asennetta. Tuo heijastui myös esteettisessä ilmaisussa, vaikka sitäkään en suoranaisesti pysty todistamaan enkä lauseillani perustelemaan.

    Edellä sanottu ei tarkoita, että mainitsemani kirjailijat (ja monet muut pitkän uran tehneet) eivät olisi olleet ”ajan tasalla”, päinvastoin heidän jännärinsä olivat yhä uudestaan poliittisen, yhteiskunnallisen ja moraalisen pohdiskelun avant gardessa. He tarttuivat nykyhetkeen uskottavasti ja älyllisesti, mutta heidän arvostussfäärinsä tuntui kauan sitten opitulta ja koetulta.

    Onko mahdollista, että hypoteesini ihmisen syvimmän minuuden säilymisestä suunnilleen ”samanlaisena” koko hänen elämänsa ajan pitää paikkansa?

Astelen hyvin ohuella jäällä. Saatan pudota sen läpi ja kastua kiireestä kantapäähän. Kylmässä vedessä palelee.

    Osallistuin 2000-luvun taitteessa muutaman vuoden aikana työnantajani järjestämille teamleader-kursseille, joiden opettajat olivat suomalaisia huippukonsultteja, eri alojen asiantuntijoita.

    Muuan heistä - harmillista kyllä en muista hänen nimeään – luennoi siitä, kuinka ihminen aikuistuu vasta noin 30-vuotiaaksi päästessään. Hän kertoi esimerkkinä burnoutista, joka alle kolmekymppiselle on paljon vaikeampi kokemus kuin sitä vanhemmille. Yli 30-vuotiaat selviävät burnoutista huomattavasti helpommin kuin nuoret, alle kolmekymppiset, joista jotkut eivät koskaan palaa entiselleen.

    Idea tässä tietysti oli, niin sen ymmärsin, ihmisen minuuden ”valmiusaste”. Kun yksilö on ”aikuistunut” ja hänen mielensä järkkyy, on jotakin lujaa, entistä johon voi palata. Sen sijaan kun vasta kasvava, kesken oleva minuus särkyy, ei ole entistä lujaa mihin palata.

    Onko tämä tieteellinen selitysmalli - en tiedä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Keskuskansakoulu, Kotka
Kansakouluvuoteni 1954-1958.
Kun kansakoulu rakennettiin 1929,
se oli Suomen toiseksi suurin koulu

Kyösti Salovaara, 2021.

Kotkan Lyseo.
Oppikouluvuoteni 1958-1966.
Rakennus valmistui vuonna 1905.

Kyösti Salovaara, 2021.

Helsingin yliopisto.
Yliopistovuoteni 1967-1972.

Neurobiologi Kai Kaila kertoo mielenkiintoisen esimerkin aivokuoren hermosolukytkentöjen muovautuvuudesta teoksessaan Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa (Otava, 1985).

    ”Jos kissanpentuja kasvatetaan visuaalisesti köyhässä ympäristössä”, Kaila kirjoittaa, ”eivät näköjärjestelmän hermosolukytkennät kehity normaalilla tavalla.” Visuaalisesti köyhässä ympäristössä kasvaneen kissanpennun näköaivokuoren solut eivät toimi ympäristön piirteiden ilmaisimina niin hyvin kuin rikkaammassa ympäristössä kasvaneella.

    Ja: ”Jos ympäristössä on nähtävissä pelkästään erilaisia pisteitä ja rajaviivat puuttuvat täysin, kehittyy ensimmäiseen näköaivokuoreen tavallista vähemmän hermosoluja, jotka reagoivat määräsuuntaisiin rajapintohin.”

    Hätkähdyttävimmän huomion Kaila kertoo näin: ”Kissanpennut, jotka kasvatetaan vain pystysuoria raitoja sisältävässä ympäristössä eivät myöhemmin pysty erottamaan vaakasuoria viivoja. Tämä näkyy sekä aivokuoren solujen toiminnassa että eläinten käyttymisessä.”

    Selittäisikö Kailan kertoma hermosolujen muovaantuminen tiettyyn ikään mennessä jollakin analogisella tavalla myös ihmisen aikuistumisen luonnetta? Sitä että meille muodostuu ”sisäinen kokemusmaailma”, jota kannamme suunnilleen samanlaisena elämämme loppuun asti?

    Eikö jokainen seniori-iässä elävä tunnustakin, että mieli tuntuu aika lailla samanlaiselta kuin noin kolmekymppisenä? Vasta peilin edessä totuus valkenee!

Edellä mietittyä voisi yrittää testata kenen tahansa pitkään kirjoittaneen kirjailijan tuotantoa lukemalla. Suomalaisista kirjailijoista voisi ottaa esille Antti Tuurin. Ovatko hänen romaaniensa henkilöiden sisäinen olemus ja arvostusmaailma pysyvästi Tuurin aikuistumisen ajoilta, 60-luvun taitteesta?

    Tästä pääsee kätevästi sukupolvikokemukseen.

    Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minkä ikäisiä ovat ne vaikuttajat, jotka luovat ”yhteisen” tunteen sukupolvesta?

    Väitän että kun me aikuistumisen hetkillä koemme sukupolvikokemuksen, niin vaikuttajat - kirjailijat, muusikot, taidemaalarit, poliitikot - ovat aina hieman vanhempia kuin itse olemme, ja näin siirtävät meidän sukupolvelle oman minuutensa kasvamisen hetken.

    Kun esimerkiksi Jean-Paul Belmondo ja Sean Connery äskettäin kuolivat, meistä tuntui, että oman sukupolvemme (1960-luvulla aikuistumisen kynnyksellä olleiden) suuret ikonit poistuivat keskuudestamme. Ja kuitenkinkin sekä Belmondo uuden ranskalaisen elokuvan ja Connery uudenlaisen seikkailuelokuvan avant gardeina olivat meitä selvästi vanhempia, Belmondo syntyi 1933 ja Connery 1930. Ja kun Jean-Luc Godard teki läpimurtonsa vasemmistolaisilla, jopa dogmaattisilla uuden aallon filmeillä 1960-luvun alussa, hänkin oli jo ”aikuinen”, kolmekymppinen mies.

    Tai ajatellaanpa 1960-70 luvun vasemmistolaista laululiikettä ja teatteria. Sen merkkihenkilöt eivät olleet 20-vuotiaita vaan kolmekymppisiä ja yli. Kaj Chydenius syntyi 1939, Arvo Salo v. 1932, Matti Rossi v. 1934, Marja-Leena Mikkola v. 1939, Kalle Holmerg v. 1939 ja Ralf Långbacka v.1932.

Tässä sanotulla en tarkoita, etteivätkö ihmiset vanhetessaan muuttaisi (aidosti) mielipiteitään ja etteivätkö he pystyisi sopeutumaan yhteiskunnan muuttuessa. He jopa muuttavat yhteiskuntaa ajattelessaan aivan uudella tavalla.

    Tarkoitan ainoastaan sitä, että meillä kullakin on ”sisäinen kokemus”, niin kuin Bataille kohtuullisen hämärästi kirjoittaa, joka ohjaa arvojamme estetiikassa, älykkyydessä ja moraalissa ja että tuo sisäinen kokemus, eräänlainen sielu, eräänlainen luonne on muodostunut aikuistuessa, siihen mennessä kun suunnilleen täytämme 30 vuotta eikä tuota sisäistä kokemusta hevin muuteta sattuipa elämän poluilla mitä tahansa. Tuota vakaata minuutta ympäröi mielen muuttuvat ja joustavat ja oppivat kerrokset.

    Jos olen vähänkään oikeassa, melkein pelkään arvioida, että pitäisikö tämän jälkeen olla enemmän optimisti kuin pessimisti – vai päinvastoin!

Kyösti Salovaara, 2021.

Miekka 2 K 172, Espoo.
Aikuistumiseni vuodet 1973-1978.