torstai 25. tammikuuta 2024

Vaikutelmia

[tammikuun Helsingissä]



Kyösti Salovaara, 2024.

Espalla torstaina klo 18.16.



En tiedä, mikä on pahempaa, voimakkaat persoonallisuudet vai vakavat poliitikot. Minä asetan etusijalle hyväntuulisen saamattomuuden.

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus, 1929. Helena Luhon suomennos 1951.




Maailmaa voi tutkailla lukemalla kaikenlaista. Mutta voi myös mennä sen tykö ja katsella ympärilleen.

    Katselija on kuitenkin menneisyytensä vanki. Sitä näkee mitä odottaa.

    Kerrotaan että Isaac Newton näki omenan putoavan maahan. Toisen tarinan mukaan omena putosi fyysikon päähän tämän istuessa puun katveessa.

    Omenan pudottua Newton ”keksi” miten maa veti omenan puoleensa ja laati painovoimalaille matemaattisen kaavan.

    Mutta myös monet Newtonin aikalaiset näkivät omenoiden putoavan, ja joidenkin päähän ne osuivat. Heistä kukaan ei ryhtynyt sommitelemaan painovoimalakia. Miksi olisivat, koska jokainen ”tiesi” että omena putoaa syksyllä maahan eikä pomppaa taivaalle.

    Newton keksi kysyä miksi omena putoaa. 



Kaupungilla kävellessä näkee kaikenlaista.

    Viime torstaina kävin Ateneumissa. Ulkona satoi lunta. 

     Impressionisminäyttelystä jäi mieleen Claude Monetin ohje maalarille: ”Kun lähdet ulos maalaamaan, yritä unohtaa slimiesi edessä oleva kohde, olipa se puu, talo, pelto tai mikä tahansa. Ajattele vain, että tuossa on pieni neliö sinistä, tuossa pitkähkö vaaleanpunainen, tuossa keltainen juova, ja maalaa aihe juuri siltä kuin se näyttää, juuri saman väriseksi ja muotoiseksi, kunnes se vastaa omaa naiivia vaikutelmaasi edessä olevasta maisemasta.”

    Mutta maalarin luottaessa naiiviin vaikutelmaansa, mihin hän tukeutuu? Sisäiseen esteettiseen kokemukseensa vai aikaisemmin oppimaansa tietoon? Jos monta impressionistia maalaa saman maiseman, syntyy erilaisia maalauksia. Jokaisella on oma naiivi vaikutelmansa siitä mitä näkee.

    Onko objektiivista totuutta olemassa? Edes yhteisestä maisemasta.



Saisiko impressionistin ohjeesta analogisen metodin tarkkailla yhteiskuntaa, politiikkaa, ihmisten elämää? Voiko johtopäätöksiä tehdä pelkästään sen naiivin vaikutelman perusteella jonka näkee kun kulkee kaupungilla?

    Ehkä, kenties, miksipä ei.

    Näyttelyn jälkeen Akateemiseen kirjakauppaan. Työpäivä oli päättänyt, kulkijoita muutamia, lunta satoi. Kaiken järjen mukaan elämän piti olla vilkkainta Suomen urbaanissa keskustassa.

    Akateeminen on yhä komea kirjakauppa, vaikka valikoima on supistunut parhaista päivistä. On suomalaista ja ulkomaista kirjallisuutta, löytyy proosaa ja runoa, tietoa ja taitoa.

    Viime torstaina päivän vilkkaimpaan aikaan komeimmassa kirjakaupassa oli muutama asiakas. Kassahenkilöt seisoskelivat joutilaina. 

     Kultuurin seisahtuma tuntui hyytävältä.

     Jos tämä on Suomen vilkkain kirjakauppa, ei mene kirjoilla hyvin.

     Muistan kuinka muutama vuosi sitten Akateemisessa oli niin pitkät kassajonot, että saadakseen kirjansa maksetuksi, kannatti kävellä tunnelin kautta Stokkan hajuvesiosastolle ja maksaa siellä. Kirjoja myytiin enemmän kuin hajuvesiä.

    Jos torstain impressioon on luottaminen, kirjojen myynti kirjakaupoissa loppuu vähitellen. Siitä riippumatta mitä hallitus tekee kirjojen alville.

    Alvista kiihkoileminen on muutenkin naurettavaa. Yle kertoi viime viikolla kuinka kirjakaupat katoavat suomalaisesta maisemasta. Suurin syy siihen juuri nyt on 2. asteen oppikirjojen myynnin loppuminen. Kun Sanna Marinin hallitus teki kirjoista ”ilmaisia”, oppilaat eivät enää osta kirjoja eivätkä kyniä kirjakaupoista. Ja oppikirjojen osuus kirjakaupan kokonaismyynnistä oli luokkaa 25-30 prosenttia.

    Seurauksilla on syynsä.

    Akateemissa kirjakaupassa tuli paha mieli. Kirjallisuuden puolesta.



Kyösti Salovaara, 2023.

Kohtuuton verrokki: Nizza syyskuun alussa.
Massenan aukio sitoo 1800-luvun arkkitehtuurin
 moderniin nykyhetkeen 2020-luvulla.



Sitten kadulle, Suomen urbaanissa keskustassa.

    Esplanadilla satelee lunta, on päivän vilkkain hetki.

    Otan valokuvan, pari ihmistä kävelee Espalla ja muutama auto ohittaa tyhjät lumen peittämät terassit, joilla kaupunki aikoi elävöittää hiljakseen kuolevan keskustansa.

    Jos Helsingissä olisi kesä ainainen, kaikki olisi helpompaa.

    Talvella sataa lunta. Sen vaikutelman uskaltaa tehdä, naiivisti. 

    Elämä on siirtynyt keskustasta suuriin ostoskeskuksiin autoteiden varsilla. Hyvä vai paha - en tiedä. En sitäkään onko vaihtoehtoa.

    Pitääkö uskoa mitä näkee omin silmin vai kuunnella toisten korvin mitä sanotaan? 

    Kun käyn isossa marketissa, sen parkkipaikka on keskellä päivääkin täynnä autoja. Koronapandemiaa seuranneen etätyön ansiosta kaupoissa käydään myös työpäivän aikana. Miten käy työn tuottavuudelle? Enpä tiedä.

    Kun lukee kantakaupunkilaisten mielipiteitä, kuuntelee polttomoottorikieltoa ajavaa pormestaria, seuraa tiedostavien kaupunkisuunnittelijoiden visoita, alkaa miettiä mistä he puhuvat väittäessään ettei Helsingissä tarvita henkilöautoja.

     Kannattaisiko noudattaa Monetin ideaa: katsoa ympärilleen ja uskoa naiiviin vaikutelmaansa?

    Olen ajanut muutamana lauantaina keskipäivän jälkeen kehätiellä idästä länteen, kohti Tapiolaa. Tampereelle johtavan moottoritien ylitettyään huomaa joka lauantai valtavan pitkän autojonon, joka on kääntymässä Kannelmäen hypermarkettiin. Kohta tuo jono aiheuttaa vakavaa haittaa kehäykkösen liikenteelle.

     Katson ympärilleni Helsingissä. Heti kun poistun hiljaisen keskustan kaduilta, näen joka puolella niin paljon autoja etten tahdo uskoa silmiäni.

    Omena putoaa päähän – metaforana. 



Tiedän mitä tiedän koska tiedän tietäväni.

    Mutta miksi tiedän mitä tiedän?

    Markus Lammenrannan kirjassa Johdatus tieto-oppiin (2023), kuvataan ns. apriorisia tietoja, siis semmoisia jotka eivät edellytä havainnon tekemistä. Me tiedämme koska olemme oppineet tietämään ennen kuin tiedämme. Niin kuin että omena putoaa päähän jos menee puun alle.

    Lammenranta antaa muutama esimerkkilauseita apriorisista tiedoista. Kuten että ”jos kaikki ihmiset ovat kuolevaisia ja Sokrates on ihminen, Sokrates on kuolevainen”. Ja edelleen: ”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia.” Tai: ”Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä.” Ja: ”Kukaan ei ole itseään pitempi.”

    Näin me elämme arkipäivää apriorisen tiedon syleilemänä.

    Mutta mistä me oikeastaan olemme päätelleet että värejä on? Onko joku ihan oikeasti punaista eikä vain meidän päässä? Tai jos sanot ettet ole itseäsi pidempi, niin mitä sana ”pidempi” tarkoittaa? Miksi osasit käyttää sitä sanaa?

    Ovatko aprioriset tiedot pelkästään sanaleikkiä eivätkä varsinaisesti tietoa?

    Ihmisen hermostoa ja käyttäytymistä tutkinut Kai Kaila kirjoitti, että luonnontieteilijät ovat pääosin kriittisen realismin kannalla: ”ulkomaailma on todellinen, ja siitä voi saada tieteen kehittyessä yhä täydellisempää ja täsmällisempää -  joskaan ei ’lopullista’ - tietoa.” (Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa, 1985.)

    Onko Helsingissä autoja? Tarviiko kukaan autoa Helsingissä? Vastaus: koska kauppakeskukset ovat autoja pullollaan, ei kannata miettiä tarvetta.

    Miksi kysyä, kun ”totuuden” näkee kaupungissa ja sen reunamailla liikkuessaan.

    Mutta onko tämän tiedon tietäminen tiedettä vai impressionismia? Ja: onko luonnontiede ristiriidassa impressionistisen vaikutelman kanssa?

    Kai Kaila päättää teoksensa toteamukseen, etteivät ”luonnontieteet koskaan selitä jäännöksettä mitään”. ”Yritys tällaiseen on muunlaisille ihmismielen pyrkimyksille - esimerkiksi uskonnoille - ominaista”, Kaila muistuttaa. ”Luonnontieteissä jokainen saavutettu vastaus synnyttää joukon uusia kysymyksiä. Koska tiedon saari kasvaa tietämättömyyden valtameressä, kysymysten rantaviiva pitenee.”  

    Tuota rantaviivaa katsoessaan impressionisti luottaa naiiviin vaikutelmaansa.

 

  

Kyösti Salovaara, 2024.

Pikaratikka yhdistää urbaanin Suomen Espoosta Helsinkiin.



    

8 kommenttia:

  1. Kiinnostava ja ajatuksia kutkutteleva postaus, johon Akateemisen kirjakaupan osalta sama surullinen ja paha mieli:
    Sen oli ennen paikka, jossa nuoruudesta asti tuli käytyä ja viivyttyä ja ostettua. Sittemmin asuessani muualla, liittyi jokaiseen Helsingin reissuun yhtenä Akateeminen, jonka ainoa huono puoli oli se, että luottokortit oli paras jättää kotiin:) - Oi niitä aikoja, jolloin kirjat ja lukeminen olivat kunniassaan ja Akateeminen aarreaittana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      No, kai se vaan on todettava(hampaita kiristellen) että maailma muuttuu ja kehitys kehittyy. Kirjan ostaminen (kirjakaupasta) ei ole Tapahtuma niin kuin se ennen oli, monelle. Silloin, ennen nettiä, Akateeminen oli myös paikka josta käytiin ostamassa ulkomaisia kulttuuri- ja aikakauslehtiä.

      Ehkä suositut kirjat nyt ostetaan marketettien pienistä kirjavalikoimista sen enempää miettimättä, samalla kun ostoskärryihin lastataan sapuskaa ja talouspaperia. Kun valikoima on pieni, syntyy "bestsellereitä" väkisin.

      Toki tunnustan että tilaan Akateemisen omistajan omistamasta nettikaupasta useimmat kirjani.

      Poista
  2. Lukiokirjat pitivät monta kirjakauppaa hengissä, kun lukiokirjoihin meni kolmessa vuodessa 2000 euroa rahaa, ja painoksia uusittiin ahkerasti. Toinen muutos on äänikirjat ja äänikirjapalvelut. Instagrammissa miltei kaikki tai ainakin useimmat, jotka postaavat kirjoista, kuuntelevat kirjansa.

    Toisen asteen "ilmaisissa" kirjoissa on se ongelma, että suurin osa on digiaineistona, eli paperikirja "käyttöliittymänä" on pakotetusti poistumassa oppimateriaaleista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olet oikeassa. Tuohon suuntaan kehitys kulkee ja jos paperille ei paineta kohta mitään (ei kirjoja, ei lehtiä), niin ei tarvita kauppojakaan niiden esittelyyn ja myyntiin.

      Haikealta tuntuu. Maailma muutuu tältäkin kohden tylsemmäksi paikaksi. Otanpa tässä ihan point blank käyttöön "uuden" ilmaisun: maailma pohjoiskorealaistuu.

      Poista
  3. Olipa taas ansiokasta pohdintaa elämän eri alueilta ja taitavasti punainen lanka sulki aiheet. Muistan jo nuoruudessani miten paikallinen kirjakauppias tiuskea ja kärttyinen täti, kamppaili opiskelukirjojen myynnistä ketjumyymälöiden kanssa, eli opiskelukirjat piti varata ja maksaa samantien jos mieli saada sieltä kirjan. Tokihan kirjakaupasta saa myös tasokkaita kyniä ja muita tarvikkeita, joita ei välttämättä tavarataloista löydä - vaikka niidenkin valikoima on jo aika kattava. Raahesta loppui suomalainen ja se on kyllä iso puute. Itse tykkään että voin selailla kirjaa fyysisesti samoin kuin lehtiäkin. En vain osaa digitaalisesti nauttia niin paljon tai että kuuntelisin. Kirja alet kahlaan läpi, mutta ostan myös uusia ja joskus teen antikvariaattilöytöjäkin. Tuo "kukaan ei ole itseään pitempi" oli terävä huomio. Menisikö samaan sarjaan kuin se, että mies on silloin sopivan mittainen kun jalat ylettyy maahan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Irja! Tuo loppulause on hieno.

      Joopa joo, kirja on fyysinen esine, jolla on ulkonäkö ja jota voi koskea ja selailla, ja kun kirjaa lukee, marginaaliin voi kirjoitella kommentteja (jotka toki pilaavat kirjan kaupallisen kierrätyksen mutta...)

      Digitaalinen maailma on toki hieno, ja värikäs, mutta siitä ei saa sormin eikä kourin otetta. Onko mahdollista, muutenkin kuin dystopiassa, että tulevaisuudessa ihmisellä ei konkreettisessa ympäristössään ole mitään mitä voisi koskea eikä mitään värikästä, vaan että kaikki löytyy vastaa kun avaa läppärin, kännykän tai jonkin uudemman sukupolven vempaimen?

      Kun matkustamisen sanotaan kuluttavan niin paljon luontoa, niin käykö tulevien aikojen suomalainen mökilläänkin virtuaalisesti? Ja jos, niin miltä se tuntuu? Onko esim. virtuaalinen saunominen mahdollista?

      Minäkint toistaseksi selailen kirjoja ja kehtiä. Ja lämmitän sauna missä hikoilen ja nautin.

      Poista
    2. Kehitys vie myös siihen, ettei tarvita toisia ihmisiäkään. Kun poika-tai tyttöystävä on netissä niin hän/se voi olla ihan hyvin myös tekoälyn luomus. Kun "seurustelee" tällaisen kiltin, täydellisesti itseä miellyttäväksi suunnitellun hahmon kanssa, niin oikea ihminen saattaa tuntua oikukkaalta ja vaikealta.
      Jo nyt maksamme tavaramme puhuvalle itsepalvelukassalle ja saamme tietoja etsiessämme apua tekoälyltä. Työpäivän voi tehdä kotona, kun ennen kului aikaa kahviautomaatin luona työkaverin kanssa rupatellessa ja ateriansa voi tilata kotiin ja lounastaa omassa hyvässä seurassaan. Ruokatarvikkeet iltapalaan voi tilata kotiin. Ei tarvitse kohdata ketään, ellei halua.

      Kun kaikkea tätä miettii, niin oma elämä alkaa tuntua hurjan rakkaalta, kirjahyllyt ja lehtiä kasapäin olohuoneessa, musiikkia vinyyli- ja CD-levyinä, vaikka siinä kyllä olen antanut periksi myös pilvipalveluille samoin kuin elokuvissa, patikointi kauppaan ja kirjastoon ja juttelua liukkaista keleistä naapurien kanssa. Mikäs sen kodikkaampaa.

      Poista
    3. Niinpä, ja voi ihmetellä olisiko virtuaalinen kodikkuus todella mahdollista. Jos lemmikkieläimetkin olisivat virtuaalisia, säästyisi paljon ruokaa ihmisille jaettavaksi, paitsi jos nekin, ihmisen kaltaiset ovat virtuaalisia jotka elävät pelkästä sähköstä.

      Eräässä kissakirjassa aikanaan sanottiin (en tiedä oliko tuo ihan totta), että rottien tautia levittävä runsaus keski-ajalla johtui siitä, että noitavainot koskivat myös mustia kissoja. Kaikki mustat kissat tapettiin (koska toivat mieleen naisen arat alueet).

      Jos nyt oikeat kissat taas tapettaisiin ja siirryttäisiin virtuaalisiin lemmikkeihin, valtaisivatko rottien laumat yhteiskunnat, siis oikeiden rottien laumat, ei virtuaalisten.

      Poista