torstai 7. maaliskuuta 2024

Onko kaunis hyödyllistä

 [vai hyödyllinen kaunista?]



Kyösti Salovaara, 2023.



Ruskea eilen viel’ oli pääs kuin armahan kutrit

    jonk’ kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen.

Harmaa nyt, hopeinen on pääs, lumen peittämä, jonka

    tuulinen, myrskyävä yö yllesi heittänyt on.

Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä,

    vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.

- Johann Wolfgang von Goethe: Alppi. Suom. V.A. Koskenniemi, 1922.


Eilen viel’ oli ruskea pääs, kuin kutrit armaan,

    kaukaa jonk’ ihanuus vienona viittoilee.

Huippusi valkea varhain nyt hopeisena hohtaa:

    loi lumet kiireelles myrskyn ylläsi yö.

Nuoruus – vanhuuteen elo, ah, sen niin liki liittää

    kuin uni häilyvä vain eilispäivään tään.

- Goethe: Alppikukkula. Suom. Otto Manninen, 1928.



Jos kaunis on kaunista ja ruma on rumaa, niin miksi kaunis on kaunis ja ruma ruma?

    Helppo kysymys? Vai ihan mahdoton?

    Usein sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä ja että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Kauneuden kokeminen on näin ollen subjektiivinen eikä lainkaan objektiivinen, universaali totuus.

    Mistä sitten johtuu että monet ihmiset ovat yhtä mieltä siitä mikä on kaunista? Onko kauneus kuitenkin ”objektiivinen” arvo?

    Kun taidemaalari asettelee kuvansa elementit kultaiseen leikkaukseen me pidämme siitä, aiheesta riippumatta. Onko matemaattinen ”kaava” siis kaunis eikä ruma, ja jos on, miksi aivomme sen tajuavat kauniiksi? Emmehän me pysty kertomaan tai muistamaan mikä tuon kultaisen leikkauksen kaava on.



Vaikka kauneus olisikin jossain määrin objektiivinen havainto, me tiedämme hyvin että eri aikakausina erilaisia asioita pidetään kauniina. Joskus lihava ihminen on kaunis, toisinaan taas laihuutta pidetään kauniina. Jostakin syystä vanhat autot ja muinaiset talot tuntuvat kauniimmilta kuin nykyiset.

    Meistä jokainen ottaa valokuvia kauniista maisemasta. Tuntuu että maiseman kauneus on ikiaikaista, ihmisistä, sukupolvista ja aikakausista irrallista. Kaunis on kaunista yhtä hyvin demokraattisessa valtiossa kuin totalitäärisessä komentotaloudessa.

    Vai onko?

    Etsin muuatta juttua 50 vuoden takaisesta Helsingin Sanomista. Samalla kertaa ”löysin” lehden kulttuuriosastosta hätkähdyttävän uutisotsikon: Jylhiä maisemia ei ihailtu antiikissa.

    Eivätkö Alpit olekaan olleet aina kauniita?

    Hesarin pienessä jutussa (1.3.1974) kerrottiin professori, antiikintutkija Jaakko Suolahden pitämästä esitelmästä, jossa todettiin että ”Lapin tai Alppien jylhää luontoa ihaileva eurooppalainen suhtautumistapa on tuskin 200 vuotta vanha”. Suolahden mukaan antiikin ihminen piti luonnon kauneuden ihanteena viljeltyä maisemaa.

    Suolahti sanoi esitelmässään, että ihmisen kauneuden kokemiseen vaikuttaa – kulloisenkin mielialan lisäksi – kaksi tekijää. Ensiksi: se mikä on hyödyllistä, koetaan miellyttäväksi. Toiseksi: Hyödytön ja haitallinen koetaan rumaksi ja kauheaksi. Kun nykyihminen löytää kauneuden koskemattomasta luonnosta, niin kuin Lapin metsistä ja tuntureilta tai Sveitsin jylhiltä Alpeilta, antiikissa ihmiset vieroksuivat karuja maisemia ja viljelykseen kelpaamattomia seutuja.

    Roomalainen historiankirjoittaja Livius kuvasi Hannibalin retkeä 218 ekr näin koruttomasti: ”Hänen ylittäessään Apenniinit alkoi niin hurja rajuilma, että se miltei voitti jopa Alppien kauheuden.”


Kyösti Salovaara, 2023.


Antiikin ihminen rakasti ennen kaikkea viljeltyä luontoa, puutarhaa ja valkeiden huviloiden täplittämää meren rannikkoa.

   Puutarhat ja rannikoiden huvilat toki miellyttävät myös 2000-luvun ihmistä, vaikka niistä ei paljon valokuvia otetakaan, mutta viljelty pelto tuntuu olevan monelle melkein kirosana, paikka josta ei löydy mitään myönteistä (kunhan jääkaapissa muuten riittää syötävää). Jos ja kun kauneusihanteet ovat näin paljon muuttuneet, ei pidä ihmetellä että maanviljelijät ajavat traktorinsa teiden ja torien tukkeeksi.

    Koskematon luonto on kaunista, koska moderni ihminen ajattelee ettei sitä tarvita mihinkään muuhun ”hyödylliseen” kuin silmän iloksi. Olemme niin vauraita, että meillä on varaa kauneuden uudenlaiseen kokemiseen, ihmisestä riippumattoman kauneuden arvostamiseen.

   Goethen (1749-1832) Alppirunossa maisemaa verrataan ihmiseen, rakastettuun, kauniiseen ja vanhenevaan, muutokseen.

    Tänään, vuonna 2024, monet väittävät että kaunis luonto on kaunista vasta sitten kun ei ihmisen kosketus eikä katse ole sitä pilaamassa.



Yksi sanoo, että historia toistaa itseään; toinen väittää että jos ensin oli murhenäytelmä, toisessa näytöksessä eletään farssia.

   Murhenäytelmä tai farssi - yhtä kaikki 2020-luku tuntuu välillä muistuttavan 1930-lukua. Onko myös kauneuden kokeminen samanlaista?

    ”Kaikkialla Saksassa näkee matkatoimistojen ja asemien seinillä turistipaikkojen upeiden julisteiden rinnalla erään”, kirjoitti Olavi Paavolainen matkaltaan Kolmannen valtakunnan vieraana 1936, ”joka yksinkertaisin keltaisin ja vihrein värein esittää suurta pyökkiryhmää ja jonka vaatimattomana tekstinä on ainoastaan Deutscher Wald.”

    Saksalainen metsä!

    Paavolainen kertoo kuinka Kolmas Valtakunta opettaa kirjailijansa ja taiteilijansa ryhmittymään kotiseutunsa ja saksalaisen metsän erityiseen taikapiiriin. ”Kirjailijan ja maiseman suhde on Kolmannen Valtakunnan yleisimpiä esteettisiä käsitteitä.” Saksalaisesta metsästä Kolmas Valtakunta etsii pohjoisen rodun menneisyyttä ja suuruutta.

    Metsää kaipaava 30-luvun saksalainen ajattelee, Paavolainen toteaa, että industrialismi on tuonut valtaan vääränlaisia rotuja, sillä ”pohjoinen rotu ei viihdy hengettömässä ja mekaanisessa tehdastyössä, joka tuhoaa sen aloitekyvyn ja luomisilon, ja siksi valloittavat tylsässä ajatuksettomuudessa viihtyvät alemmat rodut uudenaikaiset työpaikat”.

   Saksalainen metsä 1936! Suomalainen metsä 2024!

   Olenko liian herkkä, tai jopa vainoharhainen, kun olen kuulevinani vuonna 2024 samanlaisen kaipuun metsään ja pois teollisesta maisemasta kuin mihin Kolmannen Valtakunnan marssiaskeleet veivät?

    


Kyösti Salovaara, 2023.
        

2 kommenttia:

  1. Vaikuttava kirjoitus, Kyösti! Pistää miettimään.

    Koskematonta luontoa on saatettu pitää myös villinä ja arvaamattomana. Onko antiikin aikana ollut ehkä enemmän vaarallisia eläimiä? Entä metsään liitetty taikausko? Pimeys, varjot, lähteet... nykyihmiselle metsän pelko on tuntematon käsite.

    Tehtaat ja rautatiet, bensan haju ja kaupunkielämä olivat joskus ihailun kohteita. Tehdasmiljöistä ja asemista myös tehtiin todella kauniita.
    Siinäkin on menty päinvastaiseen. Nyt vanhat ajan syömät talot metsän keskellä ovat kauniita.

    Entä millainen ihminen on kaunis?
    Ulkomuodosta ei saisi puhua. Ruma-sanasta ihmistä kuvaamassa on tehty tabu, niin että kirjailijatkaan eivät enää oikein uskalla kuvata ihmisen ulkonäköä. Mutta jos ei ole rumaa, niin ei voi olla kaunistakaan, on siis päätetty, että kaikki ovat kauniita. Kaikki ovat myös "pohjimmiltaan" yhtä hyviä kaikessa, joillain se vain näkyy paremmin.
    Ulkonäkötrendeinä ovat nykyään pinnalla ainakin luonnollisuus ja liioiteltu "muovisuus".

    Noista kirjoituksesi alun runosuomennoksista pidän Koskimiehen selkeästä suomennostyylistä paljon enemmän kuin Mannisen helskyttelevästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta!

      Ihmisen ulkomuotoon ei kai nykyään saisi kiinnittää huomiota, mutta hoikkuutta saa kuitenkin ihastella ja progagoida sekä "terveyden" että "maapallon pelastamisen" näkökulmasta mutta ei kauneuden/rumuuden. Kuitenkin tutkimukset paljastavat että lihavat saavat huonompia työpaikkoja kuin hoikat... jne.

      Joskus, ilmeisesti, lihavahko ihminen oli kaunis, koska ulkomuoto kertoi vauraudesta. Nykyään lihavaan liitetään holtittomuus ja itsekurin puute - vaikka minäkin ikuisena laihduttajana tiedän että laihtuminen toki onnistuu mutta sen ylläpito on (minullekin) melkein mahdotonta. Ja miksi muuttuisin ollakseni jollekin toisenlaiselle ihmiskäsitykselle mielinkielin?

      Mutta, kuka se sanoikaan että laumaeläin ihminen, yksilö ennen kaikkea etsii muiden hyväksymistä? Se on ikään kuin ihmisyhteisön sisäinen ja ikiaikainen liikevoima ja ydin. Taitaapi tuon tajuaminen tulla ihan antiikista asti mm. Nietzschen kautta moderniin aikaan.

      Poista