Kirja houkuttaa ja koukuttaa

[entä kirjan kansi: taidetta vai koriste?]

1952.

”Moraalinen vajavaisuus”, hän toteaa, ”viehättää teitä.” ”Samoin kuin”, minä sanon, ”Macbethin ja Rikoksen ja rangaistuksen tekijöitä. Anteeksi, että mainitsin kahden taideteoksen nimet, tohtori.” ”Ei mitään. Minä kuulen kaikenlaista täällä. Olen tottunut.”

- Philip Roth: Intohimon professori, 1977. Suom. Pentti Saarikoski, 1978.

Kirja. Sanalla on vastineita kaikissa lähisukulaiskielissä, joskin näiden välillä on merkityseroja. Esimerkiksi aunuksen kirju, merkitsee ’koriste; kirjain’… Myös suomen kirja-sanalla on koristekuvion merkitys, ja tähän perustuvat verbit kirjailla ja kirjoa sekä tavallaan adjektiivi kirjava. Sanan alkuperäinen merkitys lienee ollut ’piirto, merkki, kuvio, koriste’...

- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2004.

Ollako jotain mieltä vai ei?

    Siinäpä kysymys.

    Pitääkö huolestua? Olla valppaana? Herätä huomaamaan, että tuolla on epäkohta, ja kas, tuolla toinen? Kolmatta ei kestä kukaan!

    Täytyykö ”pyhällä viikollakin” ärsyyntyä ja heittää märkä rätti toisin ajattelevien ja niiden jotka eivät ajattele lainkaan, silmille?

    Narsissit avaavat kukkansa sopivasti kiirastorstaina.

Muutama päivä sitten etsin erästä kirjaa. Silmiini osui Budd Schulbergin romaanin Lumous haihtuu viehättävä kansi. Taidankin pistää seuraavan pakinani kuviksi, ajattelin.

    Niin laitan.

    Yksi kuvaa kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tai sitten päinvastoin, niin kuin Erno Paasilinna muistaakseni sanoi. Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

Ryhdyin katselemaan kirjahyllyä sillä silmällä.

    Viehättäviä, kauniita ja ikimuistoisia ajatuksia herättäviä kansikuvia etsien.

    Valintani on sattumanvarainen. Tiettyyn pisteeseen saakka.

    En valinnut suunnitelmallisesti jännäreitä, mutta niissä on sattumalta kivemmat kannet kuin ns. vakavissa romaaneissa. Vai onko se sattumaa?

    Ehkä viihderomaaneja ”myytiin” aikanaan enemmän kirjan kansikuvalla kuin vakavaa kirjallisuutta, joka myi sellaisenaan kirjailijansa nimellä ja aiheensa painolla.

    Mutta tosiasia on, että monet, kotoa perityt vanhat kirjat ovat kadottaneet kansipaperinsa. Jännärit puolestaan ovat ilmestyneet pehmeäkantisina painoksina, joten niiden kansikuvat ovat edelleen tallessa.

    Äitini ei pitänyt paperikansien räikeydestä, vaikka hän olikin isäni tavoin intohimoinen lukija. Mutta äitini oli myös intohimoinen sisustaja, joka vielä 90 vuoden iässä mylläsi asuntonsa huonekalut ainakin kerran vuodessa uudella tavalla. Kirjahyllyn tuli hänen mielestään olla harmonisesti esteettinen. Siihen maailmaan kirjavat kirjanselät eivät sopineet, joten kansipaperit saivat kyytiä kaakeliuuniin.

    Harmi sekin, tietysti.

Uskaltaisiko ajatella, että kirjallisuus kaikkineen on eräänlainen temppeli ihmiselle.

    Jos uskaltaa, niin kirjahylly on sen alttari.

    Käsikirjoittajanakin tunnetun Budd Schulbergin romaani Lumous haihtuu ilmestyi USA:ssa vuonna 1950. Otavalle sen suomensi Maija Juhola. Lumous haihtuu on avainromaani, jonka traagisena päähenkilönä on F. Scott Fitzgeraldin kaltainen kirjailija.

    Tänäisen kansikokoelmani vanhin kirja ilmestyi 102 vuotta sitten.

    Digitaalisesta vallankumouksesta huolimatta voin pidellä kädessäni satavuotiaita kirjojani, käännellä sivuja, kosketella niitä ja haistella ja jopa lukea. Tämän ”alttarin” edessä pitää melkein hiljentyä. Tai vaihtoehtoisesti purskahtaa vapauttavaan nauruun.

    Kirjankansien lumous ei haihdu.

1924.

1937.

Jack London ja Upton Sinclair kuvasivat amerikkalaista todellisuutta sekä kriitikkoina että suurta seikkailua etsien. Londonia ehkä vielä luetaan, mutta Sinclair lienee muuttunut epäselväksi hahmoksi amerikkalaisen yhteiskuntakirjallisuuden ja "sonnantonkijoiden" arkistoissa.

    Dystopia Rautakorko ilmestyi Yhdysvalloissa 1908. Sinclairin romaani - No Pasaran! - Espanjan sisällissodasta julkaistiin suomeksi samana vuonna kuin se ilmestyi USA:ssa. 

Tavaksi on tullut sanoa, että suomalainen nuori älymystö availi ikkunoita Eurooppaan 1920-luvulla.

    Hieman ironiselta tuntuu sanoa - tai väittää - että monet kustantajat avasivat suomalaisten lukijoiden ikkunat anglosaksiseen salapoliisi-ja jännityskirjallisuuteen toisen maailmansodan jälkeisinä kahtena vuosikymmenenä. Aarteita riitti suomeen tuotavaksi.

    Sekin on ironista, että käännösjännärien kukoistuksen rinnalla suomalainen kulttuurieliitti avasi samoihin aikoihin väylän sekä runouden että proosan modernismille.

Kustannus OY Aura, 1948.

1943.

1951.

    Niinpä 1950-luvulla WSOY:n Sapo-sarja ja Gummeruksen Salama-sarja huipensivat laadukkaan jännityskirjallisuuden tarjonnan joksikin mitä ei liene sen jälkeen koettu, ei vaikka nykyään jännäreitä julkaistaan paljon enemmän.

    Samaan aikaan vakavamman kaunokirjallisuuden käännösaarteet saivat omat sarjansa esimerkiksi Tammen Keltaisessa kirjastossa ja WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa.

    Keltainen kirjasto on säilyttänyt ulkoasunsa tyylin näihin päiviin saakka. A-kirjat ilmestyivät yhdenmukaisella tyylillä 1980-luvun alkuun asti. 2000-luvulla palattiin vanhaan.

WSOY!
1956.

1956.

1978.

2021.

Viimeistään 1970-luvulla graafikot ja kannen suunnittelijat ryhtyivät käyttämään yhä enemmän valokuvia kirjojen päällyksissä. Kansien koristeellisuus väistyi realistisemman ilmeen myötä. Katosiko kansitaiteen romantiikka saman tien?

    Mutta toisaalta kansitaide muistaa myös menneisyytensä, niin kuin Oppian-kustantamon uusvanhoissa Vilho Helanen -jännärien kansissa.

    Uusi on uutta, vanha vanhaa ja elämä jotain siltä väliltä.

1976.

Oppian, 2023.

2026.

Haihtuuko kirjan lumous? Vaikuttaako kannen ulkoasu mielikuvaamme siitä millaista kirjallisuus on nyt ja millaista se oli 100 vuotta sitten?

    Voi olla, että uljaassa digiversumissa kirjoilla ei esineinä, kappaleina ja käsin kosketeltavina entiteetteinä kauniine ulkomuotoineen ole juuri mitään merkitystä.

    Jos kirjallisuus on omalla tavallaan ihmisen temppeli, niin kenties sen alttarit, kirjahyllyt ovat yhtä etäällä normaalimaailmasta kuin kauniitten ja jylhien kirkkojen alttarit.

    Mutta...

    jospa kirjan lumous sittenkin säilyy...

    eikä haihdu digiversumin sumuiseen maisemaan.

Mantere Oy, 1948.