Unettavat kirjailijat

[eli temppu nro 3]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Joka puolelta pimeästä hyönteisten siritystä.

                                          Yö on pitkän pitkä.

Ja syksyn taivas tumma. Kohta sataa.

Ikään kuin peläten että ahdistunut ihminen

                                          saisi hetkeksi unta

äänet, äänet tulevat yhä lähemmäs vuoteen ääreen.

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Ihminen viettää suurin piirtein kolmanneksen elämästään nukkumalla. Miksi, sitä emme varmasti tiedä.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Pahinta on kun herää sikeästä unesta aamuyön varhaisina tunteina, käy veskissä, juo kulauksen vettä ja palaa peiton alle eikä nukahda, vaan ryhtyy ajattelemaan kaikenlaista ja mitä enemmän ajattelee, usein ikäviä asioita, sitä kauemmaksi uni karkaa ja sängyssä kääntelehtivä ihminen tuskaantuu.

    Tuttu tunne?

    Unitutkijat neuvovat ettei kannata yrittää väkisin nukahtaa. Parempi nousta ylös, ehkä syödä jotain. Hesarin paperiversio tipahtaa postiluukusta nykyään jo ennen aamukahta, joten tietysti sitä voi ryhtyä lukemaan kellon lähestyessä neljää, mutta sekin tuntuu älyttömältä. Mieluummin lehden lukee aamiaista nauttiessa päivän valjetessa.

    Olen löytänyt hyvän keinon nukahtaa aamuyön kurjina tunteina. Minulle kerrottiin tämä temppu ja kun kokeilin, se tepsi. Se muistuttaa lampaiden laskemista, mutta on konkreettisempi, sillä kukapa on nähnyt lampaita hyppimässä aidan yli. Sellaisen kuvitteleminen on haastavaa. Sitä paitsi oudon kuvitteleminen voi kiihottaa aivotoimintaa.

En suosittele temppua nro 3 alkuyöstä nukahtamiseen, siihen hetkeen kun on vielä valveilla virkeänä, aivot pinkeinä.

     Mutta aamuyöllä, unesta herättyä, puolinukuksissa se tepsii.

     Tarvitaan joku ”luettelo”, jossa on riittävästi nimiä tai asioita ja jotka valveilla muistaa ja osaa panna aakkosjärjestykseen. Luettelossa voi olla mitä tahansa: kirjailijoita, romaanien nimiä, jalkapalloilijoita, laulajia, filmitähtiä tai vaikkapa kaupunkeja ja katuja.

    Oleellista on, että nimiä on riittävästi, niin paljon että niitä mieleen palauttaessaan ei pääse luettelon loppuun vaan nukahtaa kesken kaiken. 

   Minä käytän nukahtamiseen pääasiassa kaunokirjailijoita. Aloitan A:sta, usein mieleen tulee ensin Paul Auster. Omissa säännöissäni pitää muistaa sekä etunimi että sukunimi. Olen kuullut, että joku keskittyy pelkästään etunimiin.

    Austerin jälkeen muistan melkein aina Bert Brechtin, sitten Raymond Chandlerin ja sen perään Charles Dickensin. E on joskus vaikea, mutta sieltä löytyy Jorma Etto tai Kerstin Ekman. F on helppo, koska F. Scott Fitzgerald on usein ajatuksissa esillä, samoin G:stä Graham Greene. Jne.

    Helppoa! Uni tulee. Nukahdan autuaasti?

Kyösti Salovaara, 2025.

Ei se aina tule.

    Jos ei kerta kaikkiaan nukuta, ei aakkosten loppuun saakka käyminenkään ole mikään ongelma. Aivot pistävät nukahtamiselle hanttiin. Q-kirjain saattaa puoliunessa tuottaa vaikeuksia, mutta onneksi kirjahyllyssäni on Quentin Patrickin romaaneja. Niitä nimittäin julkaistiin myös nimellä Patrick Quentin. Patrick Quentin oli monen kirjailijan yhteinen taiteilijanimi. 

    Saattaa olla, että temppu nro 3 kuluu käytössä. Aivot ovat nukkumishalua viekkaammat.

    Niinpä kehitin sääntöä niin, että jokaiselle aakkoselle pitää löytyä kaksi kirjailijaa, ja kun tuokin alkoi olla liian helppoa, niin kolme.

    Kolmen kirjailijan muistelu yön tunteina puolinukuksissa tuntuu tehokkaalta unilääkkeeltä, ainakin toistaiseksi.

    Lähden liikkeelle A:sta: Auster, Eric Ambler ja Juhani Aho. Sitten tulee Brecht, John Barth ja Dirk Bogarde. Siis tulevat jos hyvin menee. Joskus homma meinaa lopahtaa alkuunsa, ei muista mitään. Silloin yritän muistella kirjahyllyäni, mitä kaikkea siellä onkaan aakkosjärjestyksessä.

     Viime viikolla eräänä aamuyönä, noin neljän maissa, pääsin kirjaimeen I. Enkä muistanut yhtään iillä alkavaa kirjailijaa. Mieleen tuli Ulpu Iivari ja Juhani Iivari. Ulpu Iivari on poliittisen toimeliaisuuden ohessa myös kirjoittanut kirjoja, mutta en laske häntä kaunokirjailijaksi. Mietin ja mietin. Sitten välähti tajunnan reunalta: tietysti Hammond Innes. Jonka jälkeen Michael Innes muistui helposti ja jäin miettimään onko kirjailijanimi Francis Iles oikein. Aamulla heräsin ja tajusin nukahtaneeni Francis Ilesiä miettiessä. Jostain syystä paljon tunnetumpi kirjailija John Irving ei tullut mieleen, kello neljältä eräänä aamuna viime viikolla. 

Suosittelen valitsemaan noin 100 nimen joukon, jota yrittää muistella aakkosjärjestyksessä kun uni ei tule ja aamuyö ahdistaa.

    Aivot ovat kummallinen ”apparaatti”.

    Olen joskus kokeillut semmoista mieleen palauttamista, että otetaan kaksi kirjailijaa ja sen jälkeen kaksi elokuvantekijää, sitten kaksi kirjailijaa ja taas kaksi elokuvaihmistä. Tämä on yllättävän vaikeaa, siis hyvä konsti nukahtaa. 

    Tällöin homma menee näin: Ensin esimerkiksi Auster, Ambler, Robert Aldrich, Robert Altman; sitten Nicholas Blake, Stephen Boot, Brigitte Bardot, Luis Buñuel...

    Miksi tämä on vaikeampaa kuin yhden asian luettelon läpikäynti?

    En ole aivotutkija enkä tiedä miten tiedot sijaitsevat ihmisen aivoissa. Tämä nukahtamistemppu vihjaa siihen suuntaan, että aivoissa yhteen kuuluvat asiat ovat jotenkin toisiinsa ”kytkettyjä”, jolloin ne muistaa helpommin kuin sellaiset asiat, jotka ovat toisistaan riippumattomia. Tarkoitan että kirjailijat löytyvät aivoistani "läheltä" toisiaan, elokuvantekijät löytyvät niin ikään läheltä toisiaan mutta eivät läheltä kirjailijoita jne.

    Tietokone on ehkä huono vertailukohta aivojen rakenteelle, mutta kun tietokoneelle luodaan tietovarastoja - niitä sanotaan tietokannoiksi – niin samaan aiheeseen liittyvät tiedot  talletetaan niin, että ne löytyvät nopeasti. Tietokannassa on siis ”oikopolkuja” samaan aiheeseen liittyvien tietojen välillä. Modernissa tietokannassa näitä oikopolkuja on lukemattomia, erilaisista näkökulmista, jolloin voi hakea melkein mitä tahansa, ja aina on valmiina saman aiheisten tietojen ketju, linkitys toisiinsa. Miten oikopolku teknisesti rakennetaan, on toinen juttu, mutta siihen on monia tapoja.

    Tietokonemaailmassa näitä oikopolkuja ylläpidetään jatkuvasti, ne muuttuvat kun tietokantaan tulee uusia tietoja. Hienoimmillaan uusimmat tietokonesovellukset eroavat kai aikaisemmista siinä, että kun jotakin tietoa (tietoryhmää) haetaan ja jos sille ei löydy valmista oikotietä, niin ohjelmisto/tietovarasto ”oppii” uuden oikotien, jonka jälkeen seuraava samanlainen haku osaa käyttää aikaisemmin luomaansa oikopolkua halutun tiedon luo.

   Toimivatko ihmisen aivot samalla tavalla? 

    Nekin oppivat jatkuvasti uusia oikopolkuja aivoihin talletettujen tietojen välille ja tekevät sen luomalla uusia hermosoluja tms. Niinkö?

    Joten: onko unohtaminen aivosolujen välisten oikopolkujen sulkemista? Varastoon panemista? Kenties lopuksi elämää? 

Tänään annan viimeisen sanan Po Chü-ille:

    Putoilevien lehtien ääniä. Kuin sataisi.

    Kuun hohde kuin huurre maassa.

    Myöhään yöllä menen yksin nukkumaan.

    Kuka ravistaisi vuodevaatteistani tomun?

Kyösti Salovaara, 2024.

Benalmadenan perhospuisto.