Suomi kuplii

[melkein spartalaisesti]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ilusion valonäyttely Málagan kasvitieteellisessä puutarhassa.

Sparta oli itseensä sulkeutunut kaupunki- ja sotilasvaltio, joka oli kuuluisa ankarasta ja yksipuolisesta sotilaskasvatuksesta ja armeijastaan… Sparta ei harjoittanut paljoakaan kaupankäyntiä, eikä sillä ollut myöskään mainittavaa käsityöteollisuutta tai merkittävää osuutta Kreikan kulttuurielämän kehitykseen… Pojat opetettiin puhumaan lyhyesti ja nasevasti… Ruoska viuhahti vähimmästäkin rikkomuksesta. Ateriat olivat tarkoituksellakin niukkoja, jotta pojat varastaisivat ruokansa ja oppisivat viekkautta. Jos he jäivät kiinni, heitä ruoskittiin, ei siksi että oli varastanut, vaan siksi, että oli ollut taitamaton ja jäänyt kiinni.

- Wikipedia

Tilanne on epätoivoinen, mutta ei vakava.

- Billy Wilder

Hahmottelen sanoja ja lauseita vuoden viimeisenä päivänä ikään kuin ajatellen, että niistä syntyy ajatuksia alkavalle vuodelle, vaikka tiedän että sanat ja lauseet kuvastavat aina ja vain jotakin mikä on jo tapahtunut, mitä on jo ajateltu.

    Ajan henki vaikuttaa ajatuksiimme ja tekoihimme.

    Mutta pluralistisessa yhteiskunnassa ei voi olla vain yhtä ajan henkeä vaan monta. Se koostuu monenlaisista arvosfääreistä, joista juuri mitään ei voi legitiimisti asettaa toisen yläpuolelle, toisen alapuolelle.

   Ajan henkiä on siis useita.

  Tästä huolimatta julkisessa keskustelussa yhä useammin väitetään, että vain tietynlaiset arvot ja niiden sfäärit ovat oikeita. Paradoksi naurattaa: moniarvoinen yhteiskunta vannoo yhden arvosfäärin nimeen.

Lehtiä lukemalla ja audioita kuuntelemalla pääsee tolkulle ajan hengistä.

   En väitä, että on vain yksi kupla, yksi heimo joka vallitsee keskustelua. Media tarjoilee kaikenlaista, monen sorttista kokemusta ja jopa keskenään ristiriitaisia ohjeita ja oppeja.

    Mutta tietyt kuplat näyttävät ohjaavan dogmaattista keskustelua. Jokainen ihminen tietysti elää monessakin kuplassa: ihminen ei ole yhdestä puusta veistetty vaan monesta eriparisesta vanerilevystä sattumanvaraisesti yhteen liimattu.

    Monissa kuplissa arvoja tulkitaan niin, että ihmisten, yksilöiden, pitää muuttaa arkipäiväänsä, omaa elämäänsä. Jos ei muuta, sysätään kuplan ulkopuolelle häpeämään ja oppimaan syyllisyyttä. Dogmaattisissa kuplissa halutaan määrätä miten ihminen liikkuu, asuu, pukeutuu, syö ja juo ja nukkuu ja mitä lukee jos jotakin lukee. Viime viikkoina Helsingin Sanomat, yksi sen luontotoimittajista, on aloittanut kamppailun sähkövaloa vastaan. Hän kirjoittaa ”valosaasteesta” unohtaen, että ilman sähkön ja hehkulampun keksimistä eläisimme arvoiltaan pimeässä yhteiskunnassa. "Valosaaste" on yhtä perverssi ilmaisu kuin "roskaruoka". 

    Valo kaikissa olomuodoissaan on valistuksen synonyymi.

Kyösti Salovaara, 2024.

Ilusion.

Yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut oleellisesti. Siltä tuntuu. Ja kun tuntuu, niin tottahan sen täytyy olla.

    Aikaisemmin edistyksellinen, vasemmistolainen keskustelu puuttui järjestelmän ongelmiin. Nähtiin että ihmisyksilö on huonon järjestelmän uhri ja että yksilö on sinänsä on arvokas ja ainutlaatuinen arvoiltaan, vaikka käyttäytyisi miten tahansa. Oikeastaan ns. työläisten maailmankuvaa ja arkielämän arvoja pidettiin uniikkeina, paljon aidoimpina kuin ns. porvarillisten piirien hyvinvoivaa elämänpiiriä. Tässä oli mukana kosolti työläisen romantisoimista.

    Tänään, vuoden vaihtuessa numeroon 2025, suurin osan moraali- ja arvokeskustelusta kohdistaa kritiikin tikarin yksilöiden arkielämään. "Työläisten" arkielämää pidetään liian hyvinvoivana, runsaana, tolkuttoman vapaana. Tilalle kaivataan jonkinlaista uutta Spartaa, missä yksilön arvo määräytyy maailmasta käsin, niin että yksilö toteuttaa korkeampien arvosfäärien päämääriä ja tinkii omista arvoistaan ja haluistaan.

    Kuitenkin tuntuu - jälleen tuntuu – että tämän keskustelun kärki edelleen kohdistuu, tosin piilotettuna, markkinataloutta ja kapitalismia vastaan. Nyt jyrkkä vasemmistolaisuus on värjätty vihreillä pensseleillä, joiden sanotaan roiskivan seinälle puhdasta tiedettä.

    En väitä, että kysymys olisi uusmarxilaisuuden heräämisestä. Niin kuin olen monesti todennut: aika harva täällä on Karl Marxia lukenut ja vielä harvempi ymmärtänyt. Henkilökohtaisessa elämässään Marx oli renessanssi-ihminen, runsauden ja nautiskelun älykäs ruhtinas.

Onko maailma todellakin mennyt vain huonompaan suuntaan, niin kuin Hesaria lukemalla voisi uskoa, jos painettuun sanaan uskoo? 

    ”Ihminen voi oppia elämään vastuullisena osana kokonaisuutta ja estämään ja korjaamaan aiheuttamiaan vahinkoja”, toimittaja Erkki Kylmänen kirjoitti kolumnissaan tapaninpäivän Helsingin Sanomissa. ”Jokainen voi kysyä itseltään, eikö olisi syytä muuttaa järjestelmää, jonka tuotteena valta ja varallisuus jakautuvat epätasaisesti ja ylikulutus köyhdyttää luontoa, sotkee ilmaston ja turmelee yhteistä elonkehää joka ikinen päivä.”

   Kylmäsen väitteet markkinatalouden "pahasta" vaikutuksesta esim. globaaliin tasa-arvoon eivät pidä lainkaan paikkaansa. Mutta lukekaapa tarkasti mitä toimittaja kirjoittaa: hän haluaa muuttaa ”järjestelmää”. Ilmeisesti vähemmän vapaaksi, kaiketi enemmän totalitaariseksi, siis ikään kuin spartalaisemmaksi.

     Muutama päivä myöhemmin kirjailija ja taiteilijaprofessori Helena Sinervo latasi sunnuntaiesseeseen samassa lehdessä kaikki kliseet, joita ”tiedostava” taiteilijakupla hellii päivästä toiseen. Hämmästyn aina tällaista lukiessani, koska taiteilijat toistavat samoja kuluneita fraaseja kerrasta toiseen ikään kuin ne esitettäisiin ensimmäisen kerran. Luulisi kirjailijan, taiteilijan, löytävän uusia sanoja käytössä kuluneille argumenteille.

    Helena Sinervon ylimielisyys paljastaa spartalaisen haaveen totalitaarisesta yhteiskunnasta. 

   ”Tavallisen ihmisen halu porskuttaa eteenpäin ja keskittyä omiin suosikkisarjoihinsa omien kotiteattereidensa äärellä Wolt-lähettien kiikuttamat ateriat edessään on inhimillistä, mutta siitä huolimatta se voi olla tuhoisaa”, Sinervo kirjoitti. ”Mitä kaikkea sivuutamme, minkä annamme tapahtua sillä välin kun ’viihdymme’?”

    Avainsana on jälleen kerran: rahvaan viihtyminen arkipäivässä! Arkielämän yksilöllinen, maapalloa turmeleva vapaus

    Spartalaisessa Suomessa viihtyminen ehkäistään, tehdään paheeksi, jonka ”suorittamisesta” saa jos ei fyysisiä niin henkisiä raipaniskuja kuitenkin.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Vuoden vaihtuessa mediassa ryöppyää kaikki se paha ja ikävä mitä kohdattiin vuonna 2024. Ja uutta vuotta ennustetaan yhtä ikäväksi kuin juuri päättynyttä.

    Onneksi toisenlaisiakin puheenvuoroja kuulee.

    Madridilaisen El País -lehden matemaatikko ja tilastoguru Kiko Llaneras julkaisi kuluvan viikon maanantaina jutun 45 optimistisesta tarinasta, jotka siivittävät vuoteen 2025. Maailma ei ole menossa huonompaan suuntaan, Llaneras sanoi. Hänen esimerkkinsä myönteisestä kehityksestä kuuluvat samaan sarjaan kuin ruotsalaisen Hans Roslingin faktat siitä kuinka teknologia ja globaali markkinatalous on parantanut ihmisten elämää kaikkialla.

    Poimin tähän muutamia Llanerasin 45 hyvästä tarinasta.

    Lääkkeiden ansiosta lapsikuolleisuus vähenee koko ajan. Miljoonat lapset pelastuvat. Arvioiden mukaan nykyiset lääkkeet pelastavat joka vuosi 2 % syntyneistä lapsista. Unicefin mukaan lapsikuolleisuus Aasiassa on vähentynyt yhteen kolmasosaan viimeisen 20 vuoden aikana. Espanjassa vuonna 1969 syntyneistä lapsista 3,7 prosenttia ei saavuttanut 15 vuoden ikää; tänään tuo luku on 0,37 % eli kymmenesosa aikaisemmasta.

    Hans Rosling todisti faktoilla, että köyhyys maailmassa on vähentynyt koko ajan. Kiko Llaneras sanoo, että äärimmäinen köyhyys on tänään kaikkialla maapallolla vähäisempää kuin koskaan historian aikana. Vaikka maailman väestöstä 8,7 % kokee yhä äärimmäistä köyhyyttä, se on 1/3 siitä kuinka paljon heitä oli vuonna 2000. (Owid.)

   Ja ilma puhdistuu Euroopassa. 100 000 eurooppalaista elää joka vuosi pidempään kuin aikaisemmin puhdistuneen ilman ansiosta. Vuosien 2010 ja 2019 välisenä aikana ilman saastumisen aiheuttamat sydänkuolemat vähenivät 20 %.  

    Espanjalaisten ennustettu elinikä on 2000-luvulla kasvanut neljällä vuodella ja nuorison korkeakoulutusaste on nousut 24 vuodessa 37 prosentista 52 prosenttiin. Miten sitten Suomessa on käynyt? Ei kai onnellinen kansa ole onnetonta eurooppalaisessa vertailussa?

    Entä puut? Milloinkohan Helsinki seuraa Pariisin esimerkkiä ja lopettaa aukioiden kiveämisen ja ryhtyy istuttamaan puita. Llaneras kertoo että Pariisi istuttaa puita 60 000 parkkiruutuun.

Ollakseni kohtelias Hesarin journalismille ja muistuttaakseni sen laadukkaasta monipuolisuudesta lainaan vielä Helsingin Sanomista akatemiatutkija Timo Miettisen älykästä esseetä viime sunnuntailta.

    Miettinen kysyi haastavasti, onko Euroopasta tullut museo, jossa jalot villit ovat näytteillä. ”Eurooppa hukkuu historiaansa” Miettinen lainasi erästä hollantilaista romaania. ”Euroopassa on niin paljon menneisyyttä, ettei sillä ole tilaa tulevaisuudelle.” 

    Historian painolasti lepää harteillamme. Historiaa ei pidä unohtaa, mutta ei myöskään sulkea tulevaisuutta menneisyydessä piehtaroinnilla.

    Miettinen kirjoittaa: ”Kuten eräs saksalainen parlamentaarikko totesi minulle vuonna 2022: ’Olemme aloittaneet kaksi maailmansotaa, emmekä halua aloittaa kolmatta.’ ”

   Siirtyäkseni vuoteen 2025 rauhallisesti ja hötkyilemättä, mutta kuitenkin avoimin silmin lainaan edelleen Timo Miettistä, joka sunnuntaina kirjoitti mm. näin:

    ”Kyse ei ole vain ideoiden puutteesta. Mario Draghin syksyllä ilmestynyt kilpailukykyraportti esittää monia käyttökelpoisia ratkaisuja. Euroopan unionin tulisi ottaa strategisempi ote innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaan sekä lisätä vaikuttavuuttaan yhdistämällä pirstaleista rahoitusjärjestelmäänsä. Samaan aikaan EU:n olisi kehitettävä pääomamarkkinoita, yksinkertaistettava sääntelyä sekä vähennettävä haitallisia riippuvuuksia. Julkista rahaa – myös eurooppalaista yhteisvelkaa – tulisi hyödyntää entistä paremmin yksityisten investointien vauhdittamiseen.

    Ongelmiensa edessä Eurooppa tuntuu olevan kohtalokkaalla tavalla menneisyydestä kumpuavien tarinoiden vanki. Yhtäältä ehdotuksiin suhtaudutaan irtiottoina toisen maailmansodan jälkeisestä yhdentymiskehityksestä – ja pelätään, että sen tien päässä häämöttää ainakin liittovaltio, ellei Neuvostoliitto…

    Toisaalta Euroopalta näyttää puuttuvan tarina globaalista roolista, joka olisi muutakin kuin saarnaamista ja ylemmyydentuntoa. Eurooppa ei ole havahtunut demokratian ja oman sosiaalisen mallinsa ainutkertaisuuteen ja haavoittuvuuteen.”

Kuka sanoi viimeisen sanan vuoden 2024 vaihtuessa uuteen?

    Miten meillä menee? 

    Haloo Suomi!

    En tiedä, mutta koska koulussa opetettiin, että kertaus on opintojen äiti, lainaan toistamiseen Billy Wilderiä:

   ”Tilanne on epätoivoinen, mutta ei vakava.” 

Kyösti Salovaara, 2024.