Suomalainen samanlaisuus

[eli erilaisuuden suomettaminen]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tänne tuli yksi partastara aika kaljassa

sano ett se on runoilija

                                 tunnettu

kirjoittanut monta runobökeä

Se otti kaljoja

                   ja alko nyyhkiä

ett tää Suomi on kylmä maa

                    ja ettei täällä ymmärretä

runoilijoita.

               No mä koitin rohkasta sitä

sanoin ett mitä sä nyt tosta

               mikä se semmonen runoilija on

jota noin vain ymmärrettäis

                     ei muakaan kaikki ymmärrä.

ja mitä kylmään tulee, mä sanoin

                     niin kalsa meill on kaikilla.

 

-  Arvo Turtiainen runossaan Puhetta Porthaninrinteellä, 1968.

Ei. 

    En minäkään usko: kansan luonteeseen.

    Sen hyväksyn: että suomalaisella systeemillä on luonnetta.

    Mutta sanon: jokainen suomalainen on erilainen samuudessaan.

    Ei kuitenkaan: kannata takertua otsikkoon.

    Se hämää: myös minua.

Joulukuun hämärässä päivässä tekee mieli miettiä suomalaista hämärää.

    Kerrotaan, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa.

    Se unohtuu, että suomalaiset valittavat, kiukuttelevat, masentuvat ja murjottavat enemmän kuin kukaan muu.

    Onko pessimistiselle onnellisuusparadoksille vettä pitävä selitys?

    Eräänä aamuna Ylen toimittaja levyjen välissä puhuessaan väitti, että suomalaisten onnellisuus perustuu neljään vuodenaikaan.

    Aikamoinen väite. Ei pidä vettä eikä viiniä.

    Mutta kenties vuodenaikojen tolkuton vaihtelu opetti suomalaiset sietämään jatkuvaa, jos kohta ikävää muutosta. Täytyi sopeutua kaikkeen, tuli varustautua pahimman varalle, perunakellarissa piti olla perunoita ja lanttuja kovan talven varalta.

    Suomalaisen systeemin resilienssi on historiallista perua. On alistuttu tsaarin valtaan ja kuninkaan oikkuihin. Jopa sosialidemokraattien hyvinvointivaltio on kestetty.

    Tämä ei tarkoita, että resilienssi sinänsä tekisi onnelliseksi, mutta ihminen adaptoituu aina nykyhetkeensä ja löytää siinä onnensa.

Suomalaiset pidetään kurissa saarnaamalla. 

    Entisinä aikoina rahvas asettautui penkille kuuntelemaan pappien puhetta saarnastuolista. Se tuli korkealta ja kovaa. Tänään kaikki saarnaavat. Kaikki on media, poliitikot, tutkijat ja kaikki me niin sanotussa somessa, missä mielipide on vapaa kuin taivaan lintu - ennen kuin se ammutaan alas.

    Poliitikot eivät keskustele keskenään. He saarnaavat toisilleen omia oppejaan. Kun seuraa kahden poliitikon keskustelua radion tai telkkarin ajankohtaisohjelmassa, tajuaa että eivät ne kuuntele lainkaan mitä toinen sanoo. Suomalaisessa keskustelussa ei yritetä ymmärtää vastapeluria, koska se ei kuulu asiaan.

    Turun arkkihiippakunnan piispa saarnaa myös Helsingin Sanomissa. Hänen kolumninsa pursuavat ajan muodikasta politiikkaa: luontokatoa, ilmastomuutoksen hysteriaa, Gazan sotaa, naisasiaa. Hengellistä sanomaa piispalla ei ole, mutta kenelläpä valittajien Suomessa olisikaan.

    ”Ihmisen elämässä on välttämätöntä vain kuolema, verojen maksu ja kyltit uimahalleissa”, ironisoi Helsingin Sanoma jokunen päivä sitten. Suomalainen ei pysy oikealla polulla ellei häntä johdatella oikealle polulle. Se tapahtuu kieltämällä kaikki mahdollinen, semminkin kaikki se mikä maistuu hyvältä ja kuulostaa mukavalta.

Kyösti Salovaara, 2025.

Viime lauantaina pysähdyin hetkeksi Hakaniemestä Sompasaareen rakennetulle uudelle raitsikkasillalle. Oli hämärä hetki keskellä päivää.

    Otin valokuvan koilliseen, käännyin 180 astetta ja otin toisen kuvan lounaaseen. Pohjoisessa näkyi uutta Helsinkiä, kaupunki kuin arkkitehtien palikkaleikki. Etelässä piirtyi Katajanokan ja Pohjoisrannan vanhojen kivitalojen ja kirkkojen silhuetti, kuin kaupungin aaltoileva historia.

    Onko vanha kauniimpaa kuin uusi?

    Järjetön kysymys - mutta sitä pohditaan mediassa päivästä toiseen.

    Uusi aika on objektiivisesti runsaampaa ja "parempaa" kuin vanha. Runsaus vapauksineen ei kelpaa kaikille. Yhteiskunnan kriitikot kaihoavat entiseen. Silloin elämä oli niukkaa, mutta jotenkin muka aidompaa. Mutta jos köyhyys jalosti ennen, niin miksi nyt paasataan köyhyyden lisääntymisestä? Eihän köyhyyttä hyvinvointivaltion sisällä voi edes verrata köyhyyteen, jossa suomalaisetkin kuolivat nälkään ja sairauksiin ennen aikojaan. Ennen inhimillistä elämäntaivaltaan.

    ”Onko moderni katumaasturi taloudellisempi kuin piskuinen 1960-luvun perheauto?” kysyi Tekniikan Maailma pari päivää sitten. Lehdessä verrattiin äskeistä neljän kohtuuhintaisen auton vertailutestiä samanlaiseen vertailutestiin vuodelta 1967. Silloin lehti toteutti historiansa ensimmäisen autovertailun.

    Vertailun tulos ei yllätä meitä, jotka olemme kokeneet autolla ajamisen jo 1960-luvulla. Mutta ehkä valittajien Suomeen Tekniikan Maailman juttu tuo pirteän tuulahduksen älykkäästä journalismista. Autovertailun johtopäätös:

    ”Vertailu Tekniikan Maailman ensimmäisen ja tuoreimman vertailun välillä osoittaa sen, että paljon puhutusta eriarvoistumisesta ja pääomien kasautumisesta huolimatta autotekniikan 60 vuoden kehitys on koitunut ennen muuta tavallisen kansan eduksi. Jos ette usko, tehkää kokeeksi seuraava talvilomamatka 60-luvun kansanautolla.”

Kyösti Salovaara, 2025.

Eilen keskiviikkona Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Ville Ranta surkutteli suomalaista maakuvaa. Piirroksessa turisti kysyy: ”Anteeksi, tämäkö on se rasistinen junttimaa?” Tähän suomalaisten (poliitikkojen) kuoro vastaa: ”Eei, ei, ei! Olette saaneet ihan väärää tietoa!”

    Kuvallaan Ranta - rasismin kritiikin ohella - yrittää herättää lukijat tajuamaan, että meitähän voidaan pitää juntteina. Ja se olisi paha juttu.

    Ranta on väärässä. Junttius on Suomen voima, ei heikkous.

    Muutama vuosi sitten suomalaista kulttuuria ulkopäin ihasteltiin juuri tuon junttiuden takia. Suomalainen kulttuuri ei hienostellut. Se oli raakaa, luonnollista, säälimätöntä ja suorasukaista. Suomalaisessa kulttuurissa ei pyritty ranskalaiseen henkevyyteen, brittien älykkyyteen eikä amerikkalaisten itseironiaan. Suomalainen kulttuuri ilmensi alistuneen resilienssin vahvaa huutoa ja uskoa selviytymiseen vaikka millainen perkele vastaan tulisi.

    Onko Suomi siis muuttunut?

    Nytkö pitää teeskennellä henkevää ja älykästä? Siitäkö johtuu että kaikkialla saarnataan hyvän ja terveellisen elämän kuria? Mutta pystyykö suomalainen rahvas todellakin teeskentelemään henkevää eurooppalaista? Ohut eliitti sitä yrittää marginaaleja ihastelemalla.

    Sen kyllä oivaltaa ettei yksikään suomalainen poliitikko eikä ohuen eliitin äänekäs älypää uskalla tunnustaa pitävänsä lenkkimakkarasta.

Hämäriä mietteitä hämärässä joulukuun päivässä.

    Media, poliitikot ja yliopistojen vaikuttajaprofessorit pyrkivät saarnaamalla muokkaamaan suomalaisista värittömän, yhdenmukaisen ja yhdeltä näyttävän kansan. Luonnossa monimuotoisuutta ihastellaan, yhteiskunnassa paheksutaan.

    Erilaisuus ei kuitenkaan ole yhdenvertaisuuden vastakohta.

    Erilaisuuden ymmärtäminen ei ole moraalinen kannanotto.

    Noin 1200 vuotta sitten kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki taolaista filosofia Chuangtsea, joka eli noin 1100 vuotta ennen Po Chü-ita. Kun Chuangtse kirjoitti, että kaikki oliot ovat yhtä, Po Chü-i oli toista mieltä. Hänen mielestään oliot ovat samuudessaan erilaisia. ”Saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan: feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta.” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Yritän tässä paeta hämärää Suomea ja saarnaamisen ahdistusta lainaamalla kenialais-englantilaisen paleoantropologi Richard Leakeyn teosta Ihmisen synty (1977), jossa Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin pyrkivät valottamaan miksi ihmisestä on tullut nykyihmisen kaltainen ja mitä ihmisen kulttuuri ja sen erilaisuudet merkitsevät: 

    ”Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.” (Kirjayhtymä, 1978. Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen.)

Suomi on Suomi, vaikka sen mediassa muuksi saarnaisi.

    Joulukuun alussa (7.12.2025) Helsingin Sanomat kertoi Kuukausiliitteessään, että kaksi kolmesta suomalaisesta juo aamukahvinsa tai teensä muumimukista.

    Kuvastaako muumimuki suomalaisuuden yhteistä kokemusta maailman myrskyissä? Yrittävätkö suomalaiset tällä tavalla erottautua toisistaan olemalla täsmälleen samanlaisia kuin toisetkin ovat?

    Koska en ole koskaan lukenut Tove ja Lars Janssonin piirtämiä muumisarjakuvia, en tiedä mitä tuohon kysymykseen vastaisi. Eikä minulla ole muumimukeja. Miksi olisikaan? Pikkupoikana luin Tex Willeriä.

    Aamukahvin juon toki mukista. Niitä on kaikenlaisia. Monet ovat vain koristeita, koska niistä ei tiedä kestävätkö astianpesukoneen käsittelyä.

    Hämärässä Suomessa ajattelen hämärästi. 

    Päivä lyhenee pidentyäkseen.    

Kyösti Salovaara, 2025.