Kirjassa rahan runous

[Ennustettu tulevaisuus menneisyyttä]

Kun Karl Marx lainasi Hegeliä, jonka mukaan maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät kahdesti, Marx täydensi ajatusta humoristisesti sanomalla, että henkilöt esiintyvät yhden kerran murhenäytelmässä ja toisen kerran farssissa.

    Mutta vielä kiehtovampaa on ajatella, että kaikki tapahtuu kolmesti, ja niinhän Marx ja Engels yhteiskunnan dialektisen materialismin prosessin kuvasivat: on teesi, sitä seuraa antiteesi ja lopulta päädytään synteesiin. Sitten kaikki onkin valmista eikä mitään puutu. Tarvitaan vastavoimien kamppailu jotta päästään eteenpäin.

    Tuossa ajatuksessa saattoi olla mukana yhtä paljon romantiikkaa kuin realismia, mutta jokin upea oivallus siinä on, myös tänään.

    Niinpä muokkaan ajatusta häpeilemättä aasinsiltoja rakentaen ja sanon, että aina tarvitaan trilogia - vasta sitten ajatus tai taideteos tulee täydeksi. Ja vaikka tällainen pakina ei ole taideteos eikä ajatus, niin viimeistään trilogiassa sen väri tuntuu ja maku maistuu.

    Tämän torstain pakina siis täydentää viime viikkoisen jutun Pelastaako kirjasto kirjallisuuden ja toissakertaisen pakinan Pikkumaista. Modernismin hengessä pakinatrilogian osat eivät kulje ajan eikä ajatuksen järjestyksessä vaan ihan sikinsokin, niin että nyt palataan kevääseen 1977.

    Menneisyyteen heittäydyttäessä kannattaa muistaa, että kirjoitukset käsittelevät aina tulevaisuutta, vaikka kuinka puhuisivat menneestä maailmasta, sillä kirjoitushetkellä sen julkitulo on jo tulevaa eikä mennyttä, vaikka sanat kuinka yrittävät mennyttä kuvata.

    Kuulostaa hämärältä?

    Aivan oikein, hämärää piisaa.

    Mutta kun nyt lukee keväällä 1977 kirjoittamani arvostelun ruotsalaisen kirjallisuusmiehen ja kustantajan Per I. Gedinin teoksesta Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977, ruotsalainen alkuteos Litteraturen i verkligheten 1975) huomaa, että tuolloin sanani olivat selkeitä eikä hämäryydestä pelkoa. Toinen asia on silloinen naiivi uskomukseni, että yhteiskuntaa voi johdatella ”parempaan” suuntaan julkaisemalla laadukasta kirjallisuutta.

    En kuitenkaan ryhdy tulkitsemaan itseäni.

    Seuraava kirjoitus ilmestyi toukokuussa 1977:

Kirjassa rahan runous

Per I. Gedin: Kirja muuttavassa yhteiskunnassa. Suom. Risto Hannula. Tammi, 26 mk.

Kaunokirjallisuuden kustantaminen ei enää kannata. Tuore uutinen kertoo, että kirjakauppias ryhtyy kellokauppiaaksi. Kirjallisuuden ja kulttuurin merkitys vähenee. Kaunokirjallisuus häviää taistelun ihmisten sieluista. Voiton vie tavaran omistamisen ihanuus. Romaani kuolee? Ei kuole, vastaa Per I. Gedin, mutta hyvä, rikas ja monipuolinen kaunokirjallisuus ei pitkän päälle tule julkaistuksi ilman yhteiskunnan voimakasta tukea.

Porvariston romaani

Painetun kaunokirjallisuuden historia, kirjan – niin kuin me sen tunnemme – historia on paljolti kapitalismin ja porvariston kulttuurin historiaa. Kirjaa kustantamisen, kauppaamisen ja kuluttamisen (ostamisen) kohteena ei Gedinin mukaan voi irrottaa yhteiskunnan kehityksestä. Se mikä on, on sitä mitä on yhteiskunnallisen tilanteen ehdoilla ja edellytyksillä.

    Lukeva yleisö syntyi 1700-luvulla porvarillisen vallankumouksen ja kapitalismin syntymisen myötä. Tapahtui kaupungistuminen, ihminen repäistiin irti turpeesta, syntyi vapaa-ajan käsite.

    1800-luvulla luotiin kulttuurin markkinat. Kirjasta tuli kaupankäynnin kohde, tavara. Kirjojen kirjoittamisesta tuli ammatti. Syntyi porvariston romaani. Sekä kirjailija että hänen lukijansa olivat yhtä. Kirjallisuuden ja kulttuurin harrastaminen oli arvokasta, eliitti kerskaili sillä. Kaunokirjallisuus kannatti. ”Proosassa on rahan runous. Kirjoittakaa proosaa!”

Romaanin häviö

1970-luvulla tapahtui Ruotsissa yht'äkkiä ns. kustantamokriisi. Kaunokirjallisuuden kustantaminen ei enää kannattanut, ”arvokirjallisuuden ” kustantajat joutuivat vaikeuksiin kun taas viihdekirjallisuuteen ja kioskikirjallisuuteen keskittyvillä kustantamoilla pyyhki hyvin.

    Kirjojen hinnat olivat edeltävinä vuosina nousseet huimasti yli muun hintatason nousun. Oltiin saavuttu tilanteeseen, jossa kaunokirjallisuus on joko suurta tai kuollutta.

    Tämä kaikki oli, Gedinin mukaan, seurausta toisaalta yhteiskunnan muutoksesta porvarillisesta kapitalismista korporatiiviseksi joukkoyhteiskunnaksi ja toisaalta kirjoja kustantavien liikeyrityksien ”sopeutumisesta” markkinatalouden lakeihin.

    Yhtenäinen lukijakunta on hajonnut. Kulttuurilla ei ole suurille joukoille sitä merkitystä joka sillä ennen oli pienelle eliitille. Aineellisen hyvinvoinnin kasvu ei olekaan kasvattanut henkistä hyvinvointia, ts. ei olekaan tapahtunut kulttuuritarpeiden ja vaatimusten lisääntymistä.

    Tuotantokustannukset ovat nousseet mutta painokset tuskin nimeksikään. (Avonaiseksi jää miksi kirjapainoteollisuuden tuottavuuden kasvu ei ole koitunut kirjallisuuden hyväksi.) Kustantajien on subventoitava ”arvokirjallisuutta” kokonaan muunlaisella tuotannolla (tietokirjat, osamaksuteokset, oppikirjat) tai hyvin myyvällä, varmalla viihdekirjallisuudella.

    ”Arvokirjallisuuden” pieni lukijakunta eriytyy viihdekirjallisuuden suuresta lukijakunnasta. Kirjailijalla ei oikeastaan ole enää lukijakuntaa, on vain lukijoita. Kirjan tarkoitus on hämärtynyt. Yhä harvemmin kirjan ostaminen ja lukeminen on aktiivinen teko.

Kulttuurin kriisi

Jos Gedinin kuva kaunokirjallisuuden katoavasta merkityksestä on oikein piirretty, voidaan puhua koko kulttuurin kriisistä. Ja tämän kriisin Gedin lupaa jokaiselle kehittyvälle palveluyhteiskunnalle; ennemmin tai myöhemmin.

    Näemme kuinka kirjan ostamisessa on meilläkin tapahtunut siirtymistä eräänlaiseen pakko-ostamiseen. Kirja ostetaan kirjakerhon kautta tai sitten se ostetaan lahjaksi jouluna jne. Kirjan ostajalla ei juuri koskaan tunnu olevan spontaania tarvetta kirjan ostamiseen. Kirja ei ole välttämättömyys, tärkeä elämällemme, olemassaolollemme.

    Kirjallisuuden ikä lyhenee. Jopa klassikot myydään loppuun, kuoletetaan nopeasti alennusmyynneissä. ”Keskivälin” ulkomaista kirjallisuutta suomennetaan sattumanvaraisesti. Epävarma kirjallisuus jää tulematta markkinoille.

    Kirjojen mainostaminen keskittyy muutamaan suurlehteen. (Suomalainen kustantaja uskoo pelastavansa jos ei kirjallisuutta niin ainakin liikeyrityksensä keskittämällä mainostamisen Helsingin Sanomiin.) Näin joudutaan jälleen uudenlaiseen pakko-ostamiseen. Kirjan tarpeellisuus, kulttuurin tarve, on siirretty lukijan (ostajan) ulkopuolelle ja jälleen vähennetään kulttuurin merkitystä. Kaiken lisäksi joudutetaan sananvapauden kaventumista. Pitkällä aikavälillä takaisinsyöttönä on taas osaltaan kulttuurin merkityksen väheneminen.

    Kuten todettiin, romaani syntyi kaupunkikulttuurin mukana. Irvokas paradoksi on, että suomalainen nykyromaani yhä repii aiheensa agraarimiljööstä eikä siitä ympäristöstä jonka elimellisenä hedelmänä se syntyi. Myös kirjailijat saattavat vähentää oman välineensä merkitystä yhteiskunnalle, lukijoille.

Kirjan tulevaisuus

Jos Gediniä on uskominen, ei kirjan, romaanin tulevaisuus näytä hyvältä. Ei ainakaan jos romaanilla mielestämme on ulkoista viihdyttämistapahtumaa suurempi arvo.

    Kirjallisuuden, sen enempää kuin kulttuurinkaan tulevaisuus ei ole turvattu liiketaloudellisesti toimivassa järjestelmässä. Toisaalta kustantajia on turha syyttää silloin, kun yhteiskunnassa ei enää tunnu olevan aitoa kulttuurin tai kirjallisuuden nälkää.

    Yhteiskunta voi siis turvata kirjallisuuden tulevaisuuden, mutta kysymys ei ole pelkästään rahasta. Kysymys on koko yhteiskunnasta, sen kyvystä suuntautua johonkin parempaan, laadullisesti korkeampaan kehitysvaiheeseen. Siinä yhteiskunnassa joka harjoittaa kulttuuria terveesti, ei kulttuuri tai kirjallisuus voi olla jotakin harmitonta jolle perinteiden velvoittamana annetaan markka silloin, toinen tällöin.

    Vapaamielisyys ei saa olla välinpitämättömyyttä. Kaunokirjallisuus elää vain, jos se on tarpeellista, jos se on välttämätöntä. Vai mikä sitten on välttämätöntä? Ja Sartre:

    ”Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”

       -KYÖSTI SALOVAARA (Suomen Sosialidemokraatti 21.5.1977)

Kirjoituksesta ilmenee, että nielin Per Gedinin kattaman pöydän antimet melkeinpä pureskelematta. Ihmettelen nyt etten lainkaan puuttunut Gedinin kaltaisten eliittiajattelijoiden nuivaan suhtautumiseen viihdekirjallisuutta kohtaan. En kysynyt miksi viihde oli kustantajan mielestä jotakin pahaa jo sellaisenaan.

    Gedin oli, niin kaikki ennustajat ovat, osittain oikeassa ja osittain väärässä. Tulevaisuuden ennustaminen on tiettävästi vaikeaa puuhaa. Semminkin kun tulevaisuus käyttäytyy eri tavalla kuin ennustaja kuvittelee sen käyttäytyvän. Jos Gedin olisi arvannut henkilökohtaisten tietokoneiden läpimurron, kännyköiden ja älyvehkeiden syntymisen, jos hän olisi ”nähnyt” Internetin ihmemaailmaan, niin... jos!
    Luin äsken, tätä pakinaa editoidessani, El Pais -lehdestä että Espanjassa kirjallisuuden myynti on laskenut viidessä vuodessa 30 % ja mikä kummallisinta, nimenomaan viihteenä luettavan kaunokirjallisuuden. Vai onko se kummallista? Eikö Juha Seppälän analyysi ennustanut juuri tällaista kehitystä? Viime vuonna dekkareiden myynti laski Espanjassa 13 %, scifin ja kauhun 19% ja romanttisen viihteen 34 %. 

    Mutta vaikka Gedin ei arvannut teknologisen kehityksen tuomia uusia viihtymisen markkinoita, monet hänen argumentinsa elävät yhä tämän päivän keskusteluissa; jos eivät sellaisenaan, niin hieman modifioituina kuitenkin.

    Koska arvostelussani ei lainattu suoraan Gedinin ilmaisemaa ajatusta sivistyksen ja populaarin kirjallisuuden kiertokulusta, laitetaan tähän loppuun hänen näkemyksensä ilman tulkintaa ja arvottamista:

    ”Kirjallisten kirjailijoiden ja kirjallisen kirjan asema yhteiskunnassa on parhaiten yhdistettävissä Escarpitin teoriaan kahdesta kiertokulusta: sivistyksen kiertokulku jakaa kirjallisuutta siitä aktiivisesti kiinnostuneille henkilöille, usein intellektuaaleille ja koulutetuille, joiden sosiaaliluokkaa ei kuitenkaan enää ole rajoitettu vaan yhteisen kiinnostuksen määrittelemä, populaari kiertokulku taas suuntaa kirjallisuutensa ja jakelukoneistonsa niille jotka ovat tottumattomia lukemaan sekä niille, joiden elin- ja työolojensa vuoksi on vaikeata lukea kirjoja. (Käsite 'sivistyksen kiertokulku' on epäonnistuneesti valittu. Termin pitäisi kuulua pikemminkin 'erikoistuneisuuden kiertokulku' juuri siksi, että kysymyksessä ei ole tietty sosiaaliluokka vaan pieni erityiskiinnostuneiden ryhmä.)

…

    Joukkoyhteiskunnassa on mekanismeja jotka suosivat populaaria kiertokulkua ja joita on vaikea vastustaa – automatiikka, yksinkertaistaminen, passiivisuus, joukkoviestimien vaikutus ja sen seurauksena usein halpa hinta. Vastassa on sivistyksen kiertokulun kielteinen kehä, joka on täysin riippuvainen huonosti toimivasta markkinataloudesta.”

Pelastaako kirjasto kirjallisuuden...

[...vai pelkästään kirjoja?]

                                                                                                    Jaakko Salovaara 2015.

Otsikko kuulostaa oudolta; miksi kirjastoa tarvitaan kirjallisuuden pelastamiseen?

    Sitä paitsi, joku voi sanoa, kirjastolaitos tekee sen jo. Pelastaa kirjallisuuden. Kirjat ovat siellä hyvässä turvassa ja kaikkien saatavilla. Mikä hätä tässä nyt on? Kunhan pidetään huoli, että kirjastoilla on myös vastedes rahaa ostaa kirjoja kokoelmiinsa, hyllyille ja tietokantoihin.

    Kirjoittelen tätä kuistilla, lampaannahkatossut jalassa ja villapaita päällä. Ympärillä kesän merkkejä, mutta missä ”oikea” kesä viipyy? Vai pitääkö tyytyä vähempään, pelkkiin ennusmerkkeihin ja muistikuviin?

    Skenaarioita voi vetäistä hatusta tai katselemalla ja kuuntelemalla.

    Synkempikin skenaario on näin ollen mahdollinen.

    Todennäköisyyksistä en puhu mitään.

Monet säpsähtivät kun Stockmann myi Akateemisen kirjakaupan ruotsalaiselle Bonnierille. Nyt kirjoitetaan kirjakaupan epilogia Suomessa, ajateltiin.

    Tästä ei tarvitse olla kysymys. Kyllä ruotsalaiset osaavat hoitaa kirjakauppaa yhtä hyvin kuin suomalaiset. Mutta onko kirjakauppa ylipäänsä kohta enää mahdollinen? Akateeminen kirjakauppakin on pikkuhiljaa kaventanut kirjavalikoimiaan. Talon paras nurkkaus annettiin Helsingissä kahvilaketjulle, joka kyllä houkuttelee nuoria tykö, mutta tuskin edistää kirjojen myyntiä tai lukemista.

    Nettiin uskovat uskovat nettiin.

    Tosiasia lienee että kirjojen myynti laskee vuosi vuodelta, samoin lainausluvut kirjastoissa. Jossakin vaiheessa päästään pisteeseen, josta ei palata takaisin.

    Inhorealistisessa skenaariossa kirjan kustantaminen muuttuu kannattamattomaksi silloin kun kirjojen ostaminen vähenee riittävästi.

                                                                                                     Jaakko Salovaara 2015.

Edellisessä pakinassani lainasin lyhyesti Juhan Seppälän kolumnia Pyy maailmanlopun edellä (Parnasso 3/2015).

    Katsotaanpa vähän tarkemmin mitä Seppälä sanoi.

    ”Ehkä... kirjojen lukeminen on koulutettujen luokkien opiaatti”, Seppälä lainasi erästä Philip Rothin romaanisankaria. Seppälä totesi ettei kannata haikailla mennyttä maailmaa, yhtenäiskulttuurin yksinkertaiselta näyttävää todellisuutta. Ennen oli ennen. Aikanaan kirjastot ja kirjakaupat edustivat yhteistä sivistysihannetta ja mahdollistivat joukoille kunniallisen tavan viihtyä sivistymällä.

    ”On syytä tunnustaa tosiasia”, Seppälä sanoi, ”vilkuilun, selailun, pelailun ja klikkailun pääsääntöinen sisältö perustuu ajanvietekäytölle. Maailman vivahteikkaampi arvottaminen ja erittely korvautuu jollakin muulla. Maailma muuttuu, on muuttunut aina.”

    Seppälän johtopäätös oli selkeä, vastaansanomaton. Jos kirjallisuuden     lukeminen jää suppenevan eliitin harrastukseksi, seuraa ”mahdollisesti todellinen kulttuurinen romahdus”.

    Jos Seppälä on oikeassa, pieni sosiaalinen ryhmä joutuu ylläpitämään (vakavan) kirjallisuuden perustan: kirjojen kirjoittamisen, kustantamisen, levittämisen ja ostamisen.
    Myös lukemisen?

Onhan meillä kirjastot, vastataan Seppälän huoleen.

    Joskus talvella kuuntelin Ylen kanavalta kiinnostavaa keskustelua, jossa sekä kustantajalta että kirjailijalta kysyttiin kirjaston merkityksestä – eikö kirjasto pelastakin kirjallisuuden, anna sille mahdollisuuden?

    Molemmat vastaajat naurahtivat melkein kyynisesti, ainakin sarkastisesti.

    Molemmat kertoivat, että kaikkein ilkeintä on kun paras ystävä tulee kertomaan uuden kirjan ilmestyttyä, että hän on päässyt kirjastossa jopa sijalle 87 tuon kyseisen kirjan lainausjonossa. Hyvälle ystävälle ei kehtaa sanoa: mene hyvä ihminen kirjakauppaan ja osta se hemmetin kirja, jotta niiden kustantaminen jatkuisi edelleen.

    Oikeastaan – jos kirjallisuus aiotaan ”pelastaa” - kohtuullisesti ja hyvin toimeen tulevilta ihmisiltä pitäisi kieltää kirjaston käyttäminen, tai ainakin täytyisi vaatia, että jokaista lainattua kirjaa kohden tulisi hankkia tiettyä määrä uutta kirjallisuutta kaupasta.

    Tällaista ei tietenkään voi edellyttää.

    Mutta jos juuri kukaan ei osta uusia kirjoja, ei niitä pitkän päälle riitä kirjastoonkaan, kirpputoreista ja divareista puhumattakaan. Jos kotien kirjahyllyt puretaan, romutetaan väistämättä myös kirjastolaitos eikä tämä totaalinen ja lopullinen purkaminen johdu kuntien säästöistä vaan yksityisten ihmisten käyttäytymisestä.

    Ilmaisia lounaita ei ole. Sen tiedämme.

    Se koskee myös kustantamista, kirjojen levittämistä luettavaksi. Jos kirjoja ei jossain vaiheessa enää kustanneta, mitä himolukija sitten lukee? Mitä kirppari myy? Mitä divarista voi ostaa?

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
1930-luvun kirjoja kotkalaisessa hyllyssä.
Sivistyksen aarre vai kaatopaikkaroskaa?
Suomalaiset kotihyllyt julistavat kulttuurin hajauttamista -
onko järkevää palata keskittämiseen,
esimerkiksi kirjastoihin?

Palataan alkuperäiseen kysymykseen: ”Pelastaako kirjasto kirjallisuuden?”

    Kirjasto siis ostaa kirjoja; eikö se riitä ylläpitämään kirjallisuutta? 1960-luvulla vitsailtiin, että runoteokset ovat kustantajalle Suomessa riskitön ”diili”, koska kirjastot ostavat niitä riittävästi, ainakin niin paljon että nollatulos saavutetaan. En tiedä oliko tuo edes silloin totta, mutta se kuulosti hyvältä runoutta ajatellen.

    Kirjastojen määrä on puolittunut aika lyhyessä ajassa. En tiedä onko kirjastoissa olevien kirjojen kappalemäärä vähentynyt yhtä paljon. Joka tapauksessa kirjastoissa on paljon kirjoja ja sieltä löytää myös pitkälle historiaan ulottuvalta ajalta luettavaa – jos lukeminen kiinnostaa.

    Yritin penkoa netistä, kuinka paljon kirjastot oikein ostavat kirjoja. Eräästä artikkelista löytyi, että vuonna 2006 kirjastot käyttivät hankintoihin 23,5 miljoonaa euroa ja se oli koko kirjamyynnistä n. 4,5%. Kirjastojen yhteiseltä sivustolta (kirjastot.fi ) ja Suomen kustannusyhdistyksen sivustoilta ilmenee, että vuonna 2014 kirjastot hankkivat kaikkiaan n. 1,5 miljoonaa kirjaa ja kustantajat myivät n. 20 miljoonaa painettua kirjaa. Kaikkiin Suomen kirjastoihin hankittujen kirjojen arvo oli v. 2014 yhteensä n. 23,3 miljoonaa euroa.

    Jos nämä luvut ovat  suunnilleen oikeita ja riittävän kuvaavia, vastaus kysymykseeni kuuluu: Kirjasto ei pysty pelastamaan kirjallisuutta! Se pelastaa hienosti yksittäisiä kirjoja, mutta kirjan kustantamisen ja levittämisen kannalta sillä on aika vähäinen merkitys. Nykyisellään.

    Voisihan nimittäin vaatia, että kirjakaupan hiljentyessä kirjastot ryhtyvät ostamaan enemmän kirjoja paikatakseen hiipuvan kirjakauppalaitoksen jättämän aukon.

    Tänä vuonna Helsingin kaupunginkirjasto käyttää aineistohankintoihin (siinä on siis muutakin kuin kirjoja) noin 4 miljoonaa euroa. Kirjaston toimintamenot ovat kaikkineen 37 miljoonaa euroa kun koko kaupungin menot ovat n. 4,7 miljardia euroa.

    Mekaanisesti, ja aivan varmasti liian yksioikoisesti edellisistä luvuista laskien, voi päätellä että jos Helsinki ostaisi 10-15 kertaa enemmän kirjoja ja kaikki Suomen kirjastot samalla tavalla, kustantajat pystyisivät julkaisemaan yhtä paljon kirjoja kuin mitä nykyään julkaisevat.

    Löytyykö Helsingistä rahaa kirjojen hankkimiseen esimerkiksi 30-50 miljoonaa euroa vuosittain? Arvattavaksi jää, kuinka paljon kaupunginkirjaston muut kulut, kuten tilat ja henkilöstön palkat moisesta lisäyksestä kasvaisivat. Miten hoidettaisiin jonkun best-sellerin hyllyttäminen ja jakelu, vaikkapa 80 000 kappaleen painoksen - josta Helsinkiin tuli esimerkiksi 15 000 kirjaa - lainaustoiminta?

    Taatusti rahaa löytyy, mutta kuka sen "kuluttamisesta" kirjallisuuteen uskaltaa päättää? Ja toisekseen: Pitäisikö kaikkien suomalaisten sitten todella lukea kirjoja, jotta moinen investointi kannattaisi? Jos Suomessa investoitaisiin julkista rahaa noin paljon kirjoihin, tulisiko ihmiset pakottamalla pakottaa lukemaan ja vieroittaa heidät väkisin muusta ajanvietteestä?

Kun kirjallisuus pelastetaan ”julkisin varoin”, saatetaan ajautua sameille ja karikkoisille vesille.

    Kuka päättää sen jälkeen mitä kirjoja julkaistaan? Kenen vastuulla on etsiä sopivat romaanit ja runokokoelmat ja tietokirjat suomennettavaksi? Annetaanko se valistuneiden virkamiesten tehtäväksi?

    Jos valistuneet virkamiehet päättävät ja valitsevat suomennettavaksi tulevan kirjallisuuden, käykö viihdekirjallisuudelle kalpaten? Virkamies ei ehkä halua holhota (ei tietenkään, eihän Suomessa ketään holhota, vai mitä?) mutta kun hän punnitsee kustannuksia ja kirjojen sisältöä toisiinsa nähden, houkutus keskittyä pelkästään vakavaan kirjallisuuteen kasvaa.

    Jos kunnallisen tai valtiollisen kustantamon tunnollinen virkamies ajattelee kirjoja valitessaan samalla tavalla kuin Parnassoon kirjoittanut Samuli Knuuti - jonka mielestä jopa John Grishamin, Dan Brownin, Henning Mankellin ja Donna Leonin kaltaiset kirjailijat ovat epäkirjailijoita ja heidän romaaninsa silkkaa roskaa - ei liene epäilystä millainen kirjallisuus jää julkisin varoin toimivalta kustantajalta suomentamatta.

    Virkamies ei tee virheitä.

Tässä esitetty skenaario on synkänpuoleinen.

    Kenties aurinkoisena kesäpäivänä syntyisi valoisampi.

    Mutta maailma muuttuu eikä tulevaisuutta ole kuulutettu kirkossa.

    Kirjoilla on mahdollisuus. Täytyy olla.
    Ainakin kulttuurin päiväunissa.

                                                        Jaakko Salovaara 2015.

Mitä tapahtuu kirjakaupan komean fasadin takana?

Pikkumaista

[ja pinnallista]

Irti päästyään hevonen juoksi pitkän matkan kunnes väsyi ja pysähtyi.

    Tällainen virke tuli mieleen eikä se liity mihinkään.

    ”Se mitä nimitämme todellisuudeksi on vain pikkumaisuutta”, toteaa Saul Bellowin romaanin Sadekuningas (1958) päähenkilö Henderson, miljonääri ja siankasvattaja. Tuota pikkumaisuutta vasten Bellow kaiketi asetti ihmisensä – pyristelepä siinä sankarina.

    ”Bellowin taidokkaiden romaanien päähenkilöt ovat usein eräänlaisia kärsiviä leikinlaskijoita”, Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomissa Bellowin kuoltua 5.4.2005. Muutaman kuukauden päästä kanadalais-amerikkalainen juutalaiskirjailija olisi täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta.

    Eilen, keskiviikkona, kesäkuun kymmenentenä tuli näin ollen 100 vuotta Saul Bellowin syntymästä.

    Niin upeita romaaneja kuin mm. kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut Bellow kirjoittikin, hän ei ole koskaan ollut ”minun” kirjailijani enkä oikeastaan ymmärrä miksi. Ehkä se johtui tietynlaisesta hypestä, joka auran tavoin ympäröi amerikanjuutalaisen Bellowin hahmoa myös Suomessa 1960- ja 70-luvuilla. En kenties halunnut uida samaan suuntaan kuin muut vaan vastavirtaan. Sellainen on tietysti tyhmää snobbailua ja sitä paitsi vie voimat.

    ”Amerikka on niin iso”, Bellow kirjoitti Sadekuninkaassa, ”ja jokainen tekee työtä, valmistaa, kaivaa, raivaa, kuljettaa, kuormaa ja niin edelleen, ja luultavasti kärsijät kärsivät samassa tahdissa.”

    Siitä pyrkimyksestä syntyy farssimainen tasapaino. Hah-haa!

    Yritin äskettäin lukea Sadekuninkaan uudestaan. Ei onnistunut. Jumiuduin kirjailijan laverteluun, niin hauskaa kuin se paikoitellen onkin. Miltä tuntuisi nyt lukea muita Bellowin mestariteoksia? Kuten Augie Marchin kiemurat (1953), Tartu tilaisuuteen (1956), Herzog (1963), Humboldtin lahja (1975) tai Dekaanin joulukuu (1982) – vaikea sanoa, mahdoton. Tarkoittaa, että pitäisi lukea.

    Pari vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla Bellowin romaanista Tartu tilaisuuteen. Siinä kirjoitettua paremmin en osaa nyt Bellowia satavuotisjuhlansa kunniaksi muistaa. Siis näin:

”Joku on sanonut, että Saul Bellowin Tartu hetkeen on venäläisin pienoisromaani mitä ikinä Amerikassa on kirjoitettu.

    Voi olla että on, mutta on se myös yhdellä tavalla puhdasta Kafkaa, Bellowin fiktiivinen 'kirje isälle'.

…

Tartu tilaisuuteen on taideteos, inhimillisyyden helmi, täydellinen romaani noin 140 sivussa.

    Jos Bellow ei olisi kirjoittanut mitään muuta kuin tämän romaanin, olisiko hänelle sittenkin annettu Nobelin kirjallisuudenpalkinto?

    Tuskinpa, sillä ajatukseen mestarikirjailijasta sisältyy taiteilija joka toistaa taidettaan, taitoaan. Ei sano asiaansa kerran vaan tuhat, niin kuin kirjallisuuden talossa on tuhat ikkunaa eikä kukaan tiedä että kuinka monta lopulta ja miten ne avataan. Suljetaan. Katsotaan sisälle tai sisältä ulos.

    Kun luen Bellowia, tulee mieleen ahdistava kysymys: Täytyykö tämän romaanin jälkeen lukea muitakin 'vakavia' romaaneja? Kannattaako se? Onko Bellowin jälkeen kirjallisuutta? Eikö tässä jo sanottu kaikki tarpeellinen? Riittävästi.

    144 sivulla!”

Ote Parnasson kannesta, 3/2015.

Todellisuus on pikkumaisuutta, sanoi Bellow. Hevonen juoksi niin kauan kuin jaksoi.

    Vai onko todellisuus tätimäistä pikkumaisuutta? Tai vieläpä snobbailevan tätimäistä pikkumaisuutta?

    On se – ainakin jos lukee uutta Parnassoa ja uskoo mitä sanotaan.

Samuli Knuuti -niminen kustannustoimittaja nimittäin tuomitsi lehdessä ns. viihdekirjallisuuden ”roskakirjallisuudeksi” ja ”huonoksi kirjallisuudeksi” sen enempää tuomiota perustelematta. Riitti että hän oli lukenut Lee Childin trillereitä, joihin suhtautui suopeasti. Artikkelin – vai sanovatko Parnasson pojat ja tytöt noita snobbailuja ”esseiksi” - alaotsikko kuului: ”Miksi Lee Childin kirjat ovat parasta roskakirjallisuutta?”

    Knuutin pikkumaisen jutun vakavavuutta korosti lehden toimitus antamalla koko osiolle yläotsikon ”Roskakirjallisuus”. Vai oliko se vitsi?

    Parnasso ei tietenkään ole suurien massojen vipunen, mutta harkitenko uusi päätoimittaja määrittelee viihdekirjallisuuden roskakirjallisuudeksi? Vai alkoiko snobbailumopo jo keulia?

    Knuutin juttu on pullollaan järjettömiä lauseita.

    Esimerkiksi tällaisia:

    ”Grishamin ja kumppaneiden ongelma ongelma kun oli se, että he halusivat olla oikeita kirjailijoita.” Tai: ”Lee Childin kirjat toimivat, koska ne ovat epäkirjallisuutta.”

    On tietysti rohkeaa kun suomalainen kustannustoimittaja määrittelee viihderomaanit vääräksi kirjallisuudeksi ja niitä kirjoittavat ihmiset vääriksi kirjailijoiksi, epäkirjailijoiksi. Tämä sillä varauksella sanottuna, että kuvittelen Knuutin olevan tosissaan eikä hänen kirjoituksensa ole pelkkä krapulassa vetäisty vitsi. Sitäkin se voi olla.

    Tästä tulee mieleen muuan haastattelu, missä Graham Greeneltä kysyttiin johtuuko hänen menestyksensä hienostuneisuuden puutteesta.

    Greene vastasi pyrkivänsä kirjoittamaan aina vaan yksinkertaisemmin ja huomautti, että markkinoiden todella suositut romaanit ovat täynnä kliseitä, joissa ihmiset ”punastuvat vihasta” ja ”kalpenevat pelosta”. Sellaista ilmaisua Greene halusi välttää. Viihdekirjailijat eivät tuo lukijalle juuri mitään uutta, Greene sanoi ja lisäsi: ”Toisaalta en halua kuulua älymystön eliittiin. En pidä intellektuelleista... Intellektuelli on usein akateeminen ja jollakin tavoin teeskentelijä... Göringin tavoin tartun revolveriin kuullessani sanan 'kulttuuri.'"

Pikkumainen voi olla ihan tosissaan olemalla äärettömän looginen.

    Niin looginen ettei sano mitään.

    Viime lauantaina Juri Nummelin harrasti Hesarin dekkarikatsauksessa oikeassa olemisen maksiimia. Kun on riittävästi oikeassa, ei jäljelle jää paljoakaan mistä voisi olla eri mieltä.

    Otsikolla ”Mitä noir on ja mitä se ei ole” Nummelin vetäisi jännityskirjallisuuden klosetista suurimman osan sellaista kirjallisuutta jota yleensä nimitetään ”noiriksi” tai ”mustaksi kirjallisuudeksi”; siis kaiken sellaisen kirjallisuuden jossa on sankareita ja joissa ainakin joskus ja jossain määrin on onnellinen loppu.

    Se täytyy tietysti muistaa ettei Nummelin Knuutin tavoin tuominnut noita ei-noireja kelvottomaksi kirjallisuudeksi. Ne vaan eivät ole noiria – nimittäin Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin kaltaiset kirjailijat.

    ”Mutta noir-kirjallisuus on jotain aivan muuta”, Nummelin kirjoitti. ”Termin uudempi käyttö alkoi 1980-luvulla, kun kirjailija Barry Gifford alkoi toimittaa Black Lizard -kirjasarjaa... Amerikkalainen kustantaja Otto Penzler onkin todennut, että todellinen noir kertoo luusereista, ei yksityisetsivistä... Noir-kirjan päähenkilöt tekevät vääriä ratkaisuja ahneuden tai himon ajamana, kun taas chandlerilaiset yksityisetsivät toimivat oman oikeellisen moraalikäsityksensä ajamina. Näin Bernie Gunther tai Zsigmond Gordon eivät edusta oikeaa noiria eikä sitä tee myöskään Michael Connellyn Harry Bosch.”

    Eivät edusta oikeaa noiria!
    Gifford ja Nummelin ovat häpeilemättä sosialisoineet sanan, kaventaneet sen niin ohueksi ettei edes Hammett sitä näkisi.

    Nummelin on tietysti oikeassa, koska hän määrittelee jännityskirjallisuuden todellisuuden sellaiseksi, että hän on oikeassa. Kehäpäätelmä viettelee matemaattisesti, sillä se panee pään pyörälle ja tuntuu munaskuissa.

    Miksi jotkut romaanit pitää määritellä ”roskakirjallisuudeksi” ja jotkut ”oikeaksi noiriksi” samalla kun tulee määritellyksi ”aito kirjallisuus” ja ”epäaito noir”?

    Kysymys on älytön, mutta se tulee kysyä Knuutia ja Nummelinia luettuaan. Että onko todella oikeaa ja väärää, aitoa ja roskaa, hyvää ja huonoa kirjallisuutta? Ja että onko älymystöllä otettuna etuoikeutena valta antaa tuomioita, joihin rahvaalla ei ole valitusoikeutta, kirjailijoista puhumattakaan?

Juha Seppälä pohtii uudessa Parnassossa kirjojen lukemisen hiipumista. ”Pyy maailmanlopun edellä” - kuuluu Seppälän kolumnin otsikko.

    ”En ole koskaan ollut vakuuttunut siitä, että kaikkien pitäisi lukea kirjallisuutta”, Seppälä sanoo. Ja kolumnin päätöskappaleessa hän kirjoittaa komean realistisesti:

    ”Kun kirjallisuuden lukeminen jää hupenevan eliitin harrastukseksi, seuraa mahdollisesti todellinen kulttuurinen romahdus. Niitä on ollut ennenkin ja vielä useammin niillä on uhkailtu. Kulttuuristen katkosten teeseihin on kuitenkin syytä suhtautua varovaisesti; varmaa on vain, että murtumiin sisältyy avoin vallankäytön ja rahan tekemisen potentiaali. Luultavasti vakava kirjallisuus pysyy entisestään kapenevana sosiaalisena kategoriana, jota tuottaa, pitää yllä ja tekee merkitykselliseksi vain tietty sosiaalinen ryhmä.”

    Jos pikkumaisuus on ainoa tapa jakaa maailma kahteen osaan – oikeaan ja väärään, aitoon ja roskaan – onko kirjallisuudella minkäänlaista toivoa? Jos John Grishamin, Dan Brownin, Donna Leonin tai Henning Mankellin kaltaiset kirjailijat eivät ole oikeita kirjailijoita, niin kuin Samuli Knuuti väittää, niin mitä väliä ”oikeiden” kirjailijoiden kirjoittamalla ”aidolla” kirjallisuudella on?

    Jos Parnasson mielestä viihdekirjallisuus on kaikkineen ja kaikissa vivahteissaan ”roskakirjallisuutta”, niin mikä merkitys Parnasson kaltaisella kulttuurilehdellä on? Kenen puolesta se puhuu? Mille kirjallisuudelle se panoksensa heittää? Tai sitten: ketä kiinnostaa minne heittää ja miksi?

    Ja lopuksi: kenelle Parnasso kuiskaa metelöidessään eliitin norsunluutornissa?

Parnasso 3/2015.

Ps.

Koska suhteeni ns. huonoon kirjallisuuteen - eikä se tarkoita viihdekirjallisuutta eikä jännityskirjallisuutta vaan huonoja romaaneja - on ongelmaton, saattaa olla että pidän ensi viikolla juhannuslomaa kirjoittelemisesta.

Lähteitä:

Marie-Francoise Allain: The Other Man – Conversations with Graham Greene. The Bodley Head, 1983. Ranskalainen alkuteos 1981.

Saul Bellow: Sadekuningas. (Henderson the Rain King, 1959. Suom. Eila Pennanen. Tammi, 1980.)

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen. (Seize the Day, 1956. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi, 1969.)

Helsingin Sanomat 5.4.2005 ja 6.6.2015.

Parnasso 3 / 2015.

...
Korjaus 11.6.2015 klo 12:40
Lisäsin seuraavaan lauseeseen epä-etuliitteen virkkeen lopussa:
Miksi jotkut romaanit pitää määritellä ”roskakirjallisuudeksi” ja jotkut ”oikeaksi noiriksi” samalla kun tulee määritellyksi ”aito kirjallisuus” ja ”epäaito noir”?

Vatupassissa

[motacilla alba]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kuningastiirat vatupassissa, nokka itään.

Viime sunnuntaina Viikissä lauloi punavarpunen. Se on myöhäisin muuttaja, jonka saapumista matti meikäläinen osaa odottaa.

    Taitaa olla kesä!

    Vaikka huolestuttavat uutiset nyt sitten kertovat, että mm. tervapääskyjen pääjoukot yhä odottelevat Suomen kesän lämpenemistä; viileään sateeseen ei kenenkään tee mieli. Niinpä monen runoilijan on tyytyminen variksiin, talitiaisiin ja varpusiin.

    Viikko sitten pohdiskelin modernin runon ”lintupuhetta”. Sotien jälkeisen ajan runoilijoilla näytti olevan tapana puhua epämääräisesti linnuista eikä niinkään nimetä mitä lintuja tarkoittivat, jos jotakin erityisesti ja ylipäänsä tarkoittivat.

    Onni yksillä, kesä kaikilla – sanotaan, ja koska poliittisella näyttämöllä juonen kulkua iteroidaan syksyn koettelemuksiin sopivaksi, päätin kirjoittaa käyttörunon, jossa esimerkinomaisesti lintu ei ole pelkästään ”lintu” vaan ihan oikeasti västäräkki ja töyhtöhyyppä.

    Runo tulee tässä kahteen kertaan: ensin lintuja tarkemmin nimeten ja sitten pelkästään geneerisesti lintuja kosketellen.

    En pyri tällä runolla suomalaisen lyriikan katalogiin; tarkoitus on vain leikkiä sanoilla ja merkityksillä, jopa mielikuvilla.

Isokoskelo, västäräkki ja töyhtöhyyppä avokonttorissa

Keväimessä maisemassa, ei pelloilla ei niityillä eihän

siellä näyttöruutujen, lakattujen pöytien avokonttorissa

ei ole aikaa kiitellä, syytellä, pyydellä

                                            anteeksi.

                                           (Hallitus istuu, seisoo, miettii,

                                           kalibroi, iteroi, ekstrapoloi.)

Timo Soini vyörähtää hetimiten saliin leijuen

kuin hääriemuinen töyhtöhyyppä voltteja paiskoo

                                                 kuna höyhenet taivaalle viskoo.

Eikä Stubb... eikä Stubb ilmaan pääse

västäräkkinä herra ministeri perässä pysyy

hänet nähdään vikkelin jaloin kahdessa pöydässä yhtä aikaa

samaan aikaan nokkii sieltä täältä vuorojalkaa kaikkialta

                                                                  hipsishupsista.

”Miten tämä taas näin käy?” Sipilä ihmettelee

konttorin reunalla nojaa tukevasti jaloillaan takakenoon,

mikä lie vedestä maalle nostetun ison koskelon kaltainen.

Soinin voltteja, västäräkin tarmokkaita askeleita, vedessä koskelo

tyylikkäästi pyydystää mutta maalla askel hidastuu

                                                                huh-huijaa

pääkeikkuen Stubb kipittää kahtaalle kolmanteen kurkottaen.

         ”Bosonina pomppii vallan västäräkki, 

          Schrödingerin kissa viiksiä nuolee,

          hemmetin kvanttistubbi keikkupää” 

miettii ja Ison Koskelon suupielen hymy kuolee

ei riitä ohjeeksi rannasta haapanan piiskan sivallus

avokonttorissa jysähtää nokasta tiukempi komennus:

 "Pojat, pojat, vatulointi Seis!

  Vatupassiin nää hommat täytyy nyt saada

  ettei hyvät veljet veikkoset

  irvokas räkättien kritiikki meitä niittuun kaada!"

                                                                                         Kyösti Salovaara 2015.
Mikä lie haikara!

Mutta runon voi kirjoittaa myös toisin. Töyhtöhyyppä on kurmitsa-lintu joten näin se sitten menee:

Vesilintu, kurmitsa ja pikkulintu avokonttorissa

Keväimessä maisemassa, ei pelloilla ei niityillä eihän

siellä näyttöruutujen, lakattujen pöytien avokonttorissa

ei ole aikaa kiitellä, syytellä, pyydellä

                                                 anteeksi.

                                                (Hallitus istuu, seisoo, miettii,

                                                kalibroi, iteroi, ekstrapoloi.)

Timo Soini vyörähtää hetimiten saliin leijuen

kuin hääriemuinen lintu voltteja paiskoo

                                            höyhenet taivaalle viskoo.

Eikä Stubb... eikä Stubb ilmaan pääse

pikkulintuna juokseva ministeri pysyy perässä silti

hänet nähdään vikkelin jaloin kahdessa pöydässä yhtä aikaa

samaan aikaan nokkii sieltä täältä vuorojalkaa kaikkialta

                                                                               hipsis-hupsista.

”Miten tämä taas näin käy?” Sipilä ihmettelee

konttorin reunalla nojaa tukevasti jaloillaan takakenoon,

mikä lie vedestä maalle nostetun vesilinnun kaltainen.

Soinin voltteja, pikkulinnun tarmokkaita askeleita, vedessä sorsalintu

tyylikkäästi pyydystää mutta maalla askel hidastuu

                                                                            huh-huijaa

pääkeikkuen Stubb kipittää kahtaalle kolmanteen kurkottaen.

          ”Bosonina pomppii vallan sintti,

           Schrödingerin kissa viiksiä nuolee,

          saamarin kvanttistubbi keikkupää”

miettii ja sorsan suupielen hymy kuolee

ei riitä ohjeeksi rannasta jonkun linnun piiskamainen ääni

avokonttorissa jysähtää nokasta tiukempi komennus:

"Pojat, pojat, vatulointi Seis!

Vatupassiin nää hommat täytyy nyt saada

ettei hyvät veljet veikkoset

           irvokas rastaiden kritiikki meitä niittuun kaada!"

Punavarpunen – carpodacus erythrinus

Västäräkki – motacilla alba

Töyhtöhyyppä – vanellus vanellus

Isokoskelo – mergus merganser

Haapana – anas penelope

Räkättirastas - turdus pilaris

Kuningastiira – thalasseus maximus