torstai 20. tammikuuta 2022

Kuka kertoo mitä lukis?

 [valinnanvapauden kauhistus]



Kuvat kirjoista: Kyösti Salovaara, 2022.

Näillä kirjahyllykuvilla en yritä antaa
lukuvihjeitä
enkä väitä että juuri nämä kirjat
olisivat "hyviä".
Ne ovat pelkästään pieni esimerkki kirjoista, jotka ovat
"puhutelleet" minua, kirjojen lukijaa.


Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.


Salovaaraa on pakko arvostaa. Hän ei kulje virtasten mukana. Hän seisoo yksin koko maailmaa vastaan. Hän on ottanut kunnianhimoiseksi tehtäväkseen osoittaa, ettei laatukirjallisuus ole laatukirjallisuutta, koska se ei häntä puhettele, ja ettei roskakirjallisuus ole roskakirjallisuutta, koska se häntä puhuttelee.

- Juha Seppälä, Suomen Sosialidemokraatti 20.12.1984


Ekspressiivinen kirjallisuus ja eskapistinen kirjallisuus ovat arvostelijoiden slangia, aivan kuin abstraktisilla sanoilla olisi jokin ehdoton merkitys. Kaikki elinvoimaisesti kirjoitettu kuvaa tuota elinvoimaa; ei ole tylsiä aiheita, on vain tylsiä ajattelijoita. Kaikki lukevat ihmiset pakevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Tarkoituksenani ei ole saarnata salapoliisiromaanista ihanteellisena pakenemisen välineenä. Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtiedettä, Benetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler: Se murhaa joka osaa (The Simple Art of Murder, 1944).



Tästä saattaisi kirjoittaa pitkästi.

    Kirjoitan lyhyesti.
    Tämä asia selviää parhaiten sanoilla, ei kuvilla.
    Säännöstelen sanoja, käytän paljon kuvia.
    Ristiriita tavoitellun ja toteutetun välillä on ilmeinen, mutta olematon.


Yritän vastata otsikon kysymykseen. Mistä tietää mitä pitäisi tai kannattaisi lukea? Kenen ohjeiden mukaisesti? Kriitikkojen vai algoritmien?

    Oikeastaan vastaus on helppo: ei mistään, ei kenenkään.
    Kun tuon vastauksen osaa antaa, on jo aika pitkällä lukemisen harjoittamisessa. Silloin tietää ettei ole universaalia, absoluuttista totuutta ”hyvästä” kirjallisuudesta, eikä objektiivista listaa sadasta parhaasta romaanista.
    Neuvoa toki saa ja kannattaa kysyä. Vihjeitäkin saapi kuunnella.
    Toivo Pekkasen romaanissa nuori kotkalainen tehdastyöläinen selaili kirjaluetteloita kaupungin kirjastossa. Hän oli utelias, halusi ahmia kaikkea mahdollista. Hänellä oli ”hyvä” systeemi lukemisessaan: ”Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa.”





En keksinyt pakinan otsikkoa tyhjästä.

    Se tuli ulkoapäin. Keskustelusta jota käydään.
    Yhdeksäntoistavuotias opiskelija Laura Hack kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosastossa 8.1 että ”algoritmien ja sosiaalisen median maailmassa on käsittämätöntä, että nuorten odotetaan lukevan samalla tavalla kuin vanhempansa”. Hack oli keskustellut ikätovereidensa kanssa miksi nämä eivät lue kaunokirjallisuutta: ”Vastauksissa toistuu yksi sama teema: hyvien kirjojen löytäminen on vaikeaa ja rasittavaa. Useimmat haluaisivat lukea, mutta he eivät tiedä mistä aloittaa.”
    Hack kertoi nuorten tottuneen Tiktokin, Spotifyn ja Instagramin hienoihin algoritmeihin, jotka ”tietävät” mitä nuori haluaa. Hack ei ymmärtänyt, miksi äänikirjakustantajat julkaisevat vain genrekohtaisia mahtavia luetteloita: ”Kirjojen suoratoistopalveluiden ei pitäisi näyttää valtavalta kirjastolta, jossa valinnanvaraa on liikaa eikä haluamaansa voi löytää kuin selaamalla kaikkea, mitä tulee vastaan.”
    Laura Hackille kirjojen kuunteleminen tarkoittaa lukemista.
    En puutu tuohon ajatusvirheeseen.
    Mutta onko lukemiseen joku oikotie?


Tietenkään lukemiseen ei ole oikotietä.

    Jostakin pitää aloittaa. Kirjansa löytää lukemalla. Mikään algoritmi ei pysty valitsemaan sinulle niitä kirjoja, jotka sinua ”puhuttelevat”. Paitsi jos luet vain sellaisia kirjoja joita olet lukenut aikaisemminkin.
    Kukaan ei pakota ahmimaan erilaista ja monenmuotoista kirjallisuutta, niin kuin Samuel Oino ahmi Pekkasen romaanissa. Yksi ahmii yhdenlaista, toinen tyytyy toisenlaiseen. Oma "kirjapino" kasvaa kuin villiintynyt lehtipuu.
    Hackin ja hänen ikätovereiden ajatus siitä, että on ”hyviä” kirjoja, joita fiksu algoritmi tuottaisi lukijan luettavaksi on naiivi. Sitä voi pitää suurena ja kohtalokkaana väärinymmärryksenä yksilön suhteesta todellisuuteen.
    Alussa lainaamani Juha Seppälä (jota en lainaa todistuksena omasta erinomaisuudestani enkä filmaattisuudestani vaan itseironisesti) kiteyttää lukijan ja luetun suhteen todella hienosti: lukijalle ”hyvä” kirja on se mikä häntä puhuttelee, "huono" se, joka ei puhuttele.
    Tämän paremmin ei tarvitse eikä itse asiassa edes voi määritellä ”hyvää” kirjaa lukijan kannalta. Algoritmin kohteena tällainen lukija on täysin avoin: koskaan ei voi etukäteen tietää mikä kirja häntä puhuttelee. Miljoonien kirjojen joukosta voi aina löytyä uudenlainen puhutteleva romaani: ”hyvä” romaani.







Mutta olkaamme tarkkoja.

    Se mikä puhuttelee minua, ei ehkä puhuttele sinua. Ja toisinpäin.
    Eikä tämä ole ongelma.
    Päinvastoin, se todistaa että olemme, minä ja sinä, ihmisiä, yksilöitä. Elämme samassa maailmassa, mutta olemme kokeneet sen omilla tavoillamme, joten odotamme löytävämme romaaneja, jotka kertovat maailmasta erilaisia tarinoita, vaikka maailma sinänsä onkin yhteinen ja kokonainen.
    Jonkinmoinen looginen johtopäätös: jos olisi olemassa absoluuttisesti hyvä romaani (hyviä romaaneja), me kaikki ihmisyksilöt olisimme ajatuksiltamme toistemme klooneja, täysin samanlaisia olentoja, biologisia robotteja.
    Vapaus valita lukemansa ei näin ollen ole kurja kauhistus. Totta kai se on usein työlästä. Mutta kuten sanoin: oikotietä ei ole. "Kirjapuun" kasvattaminen käy sitä helpommaksi mitä enemmän lukee.
    Ennen oli hyvin varusteltuja kirjakauppoja, kuten Akateeminen Helsingissä. Sieltä löysi aina kirjan (varsinkin tietokirjaosastolta) josta ei tiennyt mitään, mutta joka herätti kiinnostuksen. Löytäminen vaati kirjakauppaan menemisen vaivan.
    Mutta oleellinen pointti on, että joku oli kirjakaupassa valinnut tiskeille ja hyllyihin monipuolisen kokoelman kirjoja. Ei Akateemisessakaan ollut kaikkia maailmassa ilmestyneitä kirjoja.
    Nyt kun menee nettikaupasta etsimään luettavaa, siellä todellakin tuntuu olevan koko maailman kirjasto. Se on hankalaa, semminkin kun kustantajat eivät vaivaudu kirjoittamaan kunnollisia esittelyjä kirjoistaan.
    Niinpä ymmärrän Laura Hackin tuskan.
    Minäkin tuskastun selatessani koko maailman kirjaluetteloa netissä.


Kirjoja ei ole pakko lukea.

    Lukutaito kuitenkin on välttämätön.
    Hackin mielipidekirjoituksesta saa vähän sen kuvan ettei lukutaito olekaan oleellista, kunhan äänikirjojen kustantajat tekisivät kirjoistaan ”trailereita”, joita nuoret voisivat kuunnella (eivät siis lukea) ja sen lisäksi olisi ALGORITMI, joka valitsisi juuri oikeat (hyvien kirjojen) trailerit heidän kuultavakseen.
    En epäile Laura Hackin idean pyyteettömyyttä. Hän on aidosti huolissaan kavereidensa puolesta - kirjojen valinnan kauhistuttavasta vaikeudesta.
    Mutta jos Hackin idea olisi ainoa tapa kirjojen valitsemiseen, eläisimme aika lailla totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa joku muu kuin minä tietäisi minua paremmin, mikä kirja puhuttelee minua ja mikä ei.
    Valinnanvapaus (ja sen vaikeus) nimittäin saattaa olla ihmisyksilön elämisen merkittävimpiä oikeuksia ja taitoja.
    ”Jo valinnanvapaus itsessään voi olla arvokas asia”, kirjoitti Ruurik Holm ajatuksia herättävässä kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi (2017).
    ”Libertaarisessa traditiossa vapaus valita kuuluu merkitykselliseen elämään, vaikka valinta todellisuudessa olisikin selvä”, Holm perusteli valinnanvapauden tärkeyttä. ”Valinnan mahdollisuus itsessään (eikä pelkästään se, että saavutetaan tietyt vaihtoehdot) voi olla tärkeää ihmisen kasvamisen kannalta. Itseä koskevien valintojen tekeminen (erotuksena siitä, että pelkästään eläisi yksilöllisten pyrkimystensä mukaista elämää jonkin muun mekanismin kuin omien valintojen välityksellä) voi olla merkityksellisen elämän edellytys.”


Sanoja tuli taas liikaa.

    Niistä pitäisi valita osuvat.
    Harmi että osuvien valinta jää lukijalle.
    Mystisesti ajatellen: kun ihminen valitsee kirjoja luettavakseen, hän lopulta valitsee (muotoilee) itsensä tässä maailmassa.







13 kommenttia:

  1. Mainiota pohdintaa, jonka johdosta muutamia hajanaisia:

    Yksi lukemisen suurista nautinnoista on löytämisen ilo, - ei siis kriitikkoja eikä algoritmejä, kiitos! Toimii pikemminkin päinvastoin: jos joku tolkuttaa minulle, että tässä on loistoteos, niin pikemminkin karvat nousevat pystyyn eikä useinkaan sen lukeminen onnistu toivotulla tavalla.

    - Nykyajan uuslukutaidottomuus on pelottava ja kaventava sekä eriarvoistava ilmiö/fakta, sillä se jolla on sana hallussaan ja niitä sanojahan me kirjoistakin poimimme, on aina vahvoilla.
    Lukeminen kuitenkin periytyy vahvasti, joten onnekkaat me, joille on luettu ääneen pieninä ja jotka olemme jatkaneet traditiota.

    Akateeminen oli loistopaikka, ainoa sen "haittapuoli" oli se fakta, ettei sieltä päässyt koskaan ulos kuin keventynein lompakoin, ilman kirjoja, löydöksiä!!

    Loppukaneettisi allekirjoitan hymyssä suin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olet täsmälleen oikeassa löytämisen ilosta. Joskus kyllä tässä vanhenmiten ja tolkuttomasti kirjoja lukeneena tekee vähän kyynisen itsearvion: eipä tuostakaan kirjasta paljon kostunut. Löytäminen käy siis päivä päivältä vaikeammaksi, mutta se saattaa olla itse aiheutettu ongelma.

      Meillä oli kotona paljon kirjoja, erilaisia. Sekä isä että äiti lukivat jatkuvasti. Sain kotihyllystä lukuvihjeita ja isältäni, mutta kukaan ei pakottanut lukemaan mitään (eikä velipoikani Jussi kai lukenut elämässään yhtään kirjaa!).

      Kerran isäni suositteli Karl Mayn romaaneja, jotka "tapahtuvat" Lähi-idässä. Menin kirjastoon, Mayn teoksia oli kaiketi 30. Otin niistä ensimmäisen. Sen jälkeen luin pötköön kaikki.

      Tällä tavallahan lukeminen etenee ja haarautuu, elämäksi.

      Mutta me lukijat helposti yliarvioimme kirjallisuuden lukemista ja aliarvioimme niiden elämää jotka eivät lue. Lukeminen taatusti avartaa mieltä ja opettaa mielettömästi asioita maailmasta ja jopa ihmisestä. Mutta kai sitä voi oppia muutenkin.

      "Pitää lukea paljon ja varsinkin kaanoniin kuuluvia teoksia, jotta tietää mitä kirjallisuudessa on tapahtunut, mitä se laajasti on", sanotaan.

      Niin varmaankin mutta miksi pitäisi tietää mitä kirjallisuudessa on tapahtunut ja mitkä teokset ovat kaanonia? Paitsi tietääkseen sen.

      Kyynikko (tai muuten vaan elämää taitava kuljeskelija) saattaa kysyä, että tiedätkö missä Aulis Rytkönen pelasi ja mistä kaupungista Arto Tolsa lähti maailmalle ja mikä oli Kaj Pahlmanin erikoiskikka. Miksi pitäisi tietää, kysyt. "No kun ne ovat kaanonia", vastaus kuuluu.

      Kun ihmisiltä kysytään minkä romaanin he ottaisivat autiolle saarelle, useimmat valitsevat sellaisen mitä pitävät parhaana koskaan lukemistaan.

      Jos minulta kysyttäisiin, saattaisin vastata että Joycen Odysseuksen tai Proustin Kadonneen ajan metsästyksen, koska nuo ovat kirjoja joita en ole koskaan jaksanut lukea loppuun - ja autiolla saarella tuo puute saattaisi korjaantua.

      Mistä voisi päätyä ajatukseen, että kirjoista (eikä taiteista) pidä koskaan sanoa mitään ehdotonta. Niin "huonoa" kirjaa ei ole olemassakaan, jota joku lukija ei pitäisi "hyvänä", puhuttelevana. Eikä ole olemassakaan niin "hyvää" kirjaa, mikä ei jonkun mielestä olisi pelkkää potaskaa ja sen lukeminen ajan hukkaamista.

      Näin relatavistinen asenne alkaa kyllä myös omissa korvissani kuulostaa epäilyttävältä. Eli pitääkö sittenkin antaa periksi kaanonille?

      Poista
  2. Jotkut lapset syttyvät kirjoille, ymmärtävät miten niiden kautta pääsee mielikuvitusmatkoille, toiset taas ei. Itse olen esimerkki siitä, että kotona ei luettu, mutta se melkein vain lisäsi omaa intoani lukemiseen. Lukutaitoa pidettiin kyllä tärkeänä, koska oli hyvä osata lukea Satakunnan Kansaa, Maaseudun Tulevaisuutta ja Raamattua. Opin lukemaan, kun seurasin, miten kolme vuotta vanhemmmalle veljelle opetettiin lukutaitoa Aapisesta.
    Kun sitten upposin käsiini saamiini kirjoihin (olivat mitä sattui, yleensä aikuisten kirjoja), niin minua moitittin, koska romaanien lukemista paheksuttiin ja pidettiin veltostuttavana asiana. Näin 50- ja 60-luvun maaseudulla.

    Minullakin on löytäminen käynyt vaikeammaksi. Nyökkäilen muutoinkin, kun luen Kyösti vastaustasi Takkutukalle. Itselleni käy myös usein noin kuin sinulle kaanon-kysymyksessä. On jotain mieltä ja sitten alkaa perua, koska onhan se vähän niinkin ja noinkin.

    Kirjojen kuunteleminen on yhä useamalle lukemista. Minä en siihen pysty. Mies kuuntelee juuri jotain kirjaa (ei pystykään lukemaan heti silmäoperaation jälkeen) ja sanoi, että keskittyminen on vaikeaa, koska kyseessä on hieman monimutkaisempi kirja ja ettei hän tajua miten joku voi tehdä kuuntelemisensa ohessa kaikkea muuta.
    Juuri ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä on juttu 'Tulevaisuus on audion', kirjoittaja Ritva Leino. Jutuuss lukee: "Kuunteleminen on lisääntynyt valtavasti. Ääni on intiimi ja helppo tapa, joka suo kuluttajalle vapauden." En tajua, mitä vapaus tässä tarkoittaa.

    VastaaPoista
  3. Lukemaan johdattelusta piti vielä sanoa, että alakoulun opettajat tekevät siinä kyllä niin paljon, ettei muuta tarvita. Olen seurannut lähipiiristä sekä opettajia että lapsia ja huomannut, miten paljon monipuolisemmin ja taitavammin lapsia johdatellaan kirjoje maailmaan kuin omassa tai omien lasten lapsuudessa. Ärsytti, kun joku tutkija Hesarin mielipideosastolla esitti, että alakouluikäisille pitäisi olla aineenopettaja kirjallisuudessa. Lukemaan ja lukemiseen opettaminenhan juuri on luokanopettajien tärkein tehtävä, ja he tekevät sen hyvin. Mitä he sitten saisivat opettaa!

    Nykyään kaikkeen halutaan personal trainer, miksi ei lukemiseenkin. Syömiseen, liikkumiseen... Kaiken pitäisi olla niin tehokasta, mitä jos vain harhailisi kirjojen maailmassa? Onko se nyt niin kauheaa ajanhukkaa, jos kirja jää kesken? On varmaan, kuuntelevathan jotkut kirjoja nopeutetustikin. Hah hah!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Ritva Leinon mediakolumni oli niin älytön etten "pystynyt" sitä edes kunnolla lukemaan. Nyt luin sen uudestaan: tuntuu entistäkin älyttömättömämmältä.

      Ajatus että kansalaiset viettävät aikaa kuuntelemalla lyhytpodcasteja aamusta iltaan - haloo Orwell!

      On tietysti mielenkiintoista miten Ikeasta ostetun lipaston kokoamisohje toimii podcastina? Se varmaankin vapauttaa ostajan huonekalun kokoamiselta, koska eihän sitä äänimanuaalin perusteella pysty tekemään.

      Mutta muutenkin: onko asioiden ilmaisemisen lyhyys päämäärä sinänsä?
      Ja vieläpä ääneen luettuna ja korvilla kuunneltuna?

      Jos tavallinen taapertaja menettää lukutaidon ja laskutaidon, eipä näytä yhteiskunnan tulevaisuus hyvältä. No, välillä tuntuu että johtavat poliitikotkin ovat nuo taidot kadottaneet.

      Mikä kaunokirjallisuuden merkitys tässä sitten on, lienee aika pulmallinen kysymys. Joku voisi pohtia sitäkin mahdollisimman objektiivisesti (jos se on mahdollista) eikä lähteä siitä, että kaunokirjallisuuden lukeminen on hyvä asia sinänsä (niin kuin minusta on) mutta ei myöskään siitä, että kauno on pelkkää viihdettä sanotaan mitä sanotaan (vaikka sekin minulle riittää että kaunokirjallsuus on pääosin viihdettä).

      Luulen kyllä että tuokin tutkimus päättyisi lopulta sen toteamiseen, että kaikella on väliä eikä mikään merkitse mitään

      Poista
  4. Ymmärrän kyllä myös Laura Hackin ongelman: itsehän olen myös suhtautunut aika nuivasti jopa kirjojen nettikauppaan, juuri siitä syystä että se toimii kun tietää mitä etsii, mutta ihan vaan selaileminen on varsin tuskaista. Mieluummin menen kivijalkakauppaan ja selailen juurikin jonkinlaisella kuratoinnilla tehtyjä valikoimia (jolloin tietysti myös kivijalkakaupat joissa on esillä vain tiukan rajallinen kaikkein suosituimpien kirjojen valikoima ja "muita tilaamme pyydettäessä" ei auta yhtään...)

    Jonkinlaisia algoritmeja toki on, jos niitä osaa käyttää ja jos niihin on jonkinlaista syötettäkin: olen esim. Librarythingin avulla löytänyt kaikenlaista jännää. Mutta joo, vaativat jonkin verran vaivaa ja tietysti että jonkinlaisia kirjallisen maun piirteitä on jo kehittynyt...

    Sillä perusteella Flannery O'Connor muuten kannatti klassikkojen ja kirjallisuuden kaanonin lukemista: ei niistä tarvitse pitää eikä välttämättä pitää edes hyvinä, mutta sillä tavalla lukijalle voi kuitenkin kehittyä kirjallinen maku, jonka avulla voi sitten löytää paremmin ne oikeasti hyvät kirjat. Olettaen siis että kirjallisuuden lukeminen on lähtökohtaisesti hyvä asia...
    Mutta se maku tosiaan syntyy vain sillä että lukee. Samoin kuin algoritmit toimivat paremmin kun niihin on antaa jotain pohjatietoja mistä on pitänyt ja mistä ei...

    Olen yhä innostumatta äänikirjoista. Sekä sillä perusteella että piirteet joista olen kiinnostunut kirjoissa eivät välttämättä välity kauhean hyvin kuunneltuna (ja iso osa kiinnostavista kirjoista ei ole saatavilla äänikirjoina) sekä sillä perusteella, että kun kuuntelen jotain, kuuntelen mieluummin musiikkia: en sinänsä pidä kirjallisuutta automaattisesti parempana kuin musiikkia, niin että olisi jotenkin "arvokkaampaa" kuunteluresurssien käyttöä kuunnella Sinuhea kuin vaikka Mingusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ja ihmiset ovat erilaisia ja omanlaisia. Kyllähän kaanonit voivat innostaa lukemaan monenlaista kirjallisuutta. Usein käy kuitenkin niin, että kun "asiantuntijat" laativat listan 100 parhaasta romaanista tai 100 romaanista jotka "pitää" lukea, niin listalle päätyy eräällä tavalla sovinnainen kokoelma kaunokirjallisuutta - ei sovinnainen tavallisen lukijan kannalta vaan "asiantuntijan" (tai paremminkin paljon kirjoja lukeneen) näkökulmasta. Mutta voihan kaanonia käydä läpi ihan urheilumielessäkin.

      Antoisinta lienee poimia "parhaiden kirjojen" listalta joitakin ja kokeilla miltä tuntuu, ja jos joku valittu tuntuu hyvältä, haarautua ko. kirjailijan muuhun tuotantoon.

      Kuten toteat, nettikaupan valikoimien läpikäynti on tuskallisen työlästä. Asiaa saattaisi auttaa jos kustantajat kirjoittaisivat pidempiä kirjaesittelyjä ja jos niitä voisi käyttää samalla tavalla kuin hakukoneen tekstejä. Mutta eihän sekään loputonta selaamista vähentäisi.

      Tässäkin näkyy tämä internetin lumehelppous. Hakukone kyllä hakee, mutta jos tuloksena on vaikka 1000 osumaa, niin käytkö kaikki läpi löytääksesi sen mitä juuri tänään halusit löytää - siis olipa haettava asia mikä tahansa? Ongelma korostuu jos nimenomaan etsit sellaista tietoa, jota kaikki muut etsijät eivät ole hakeneet eivätkä käyttäneet hyväksi. Sen tiedon "helmen" löytääkseen pitää ehkä tsekata 999 osumaa ennen kuin se tuhannes palkitsee.

      Kumma juttu muuten: jos kuuntelen radiosta keskustelua (koskipa se politiikkaa, kirjallisuutta, tiedettä jne), niin keskityn siihen ja kuuntelen mitä sanotaan, mutta jos yritän kuunnella äänikirjaa, minusta hetken päästä tuntuu, että pitää ryhtyä tekemään samalla jotain muutakin ettei aika mene hukkaan!

      Poista
    2. Yksi huono puoli kuuntelussa verrattuna lukemiseen on se, että kuunneltu aukeaa niin suppeana, lause kerrallaan. Itse lukiessaan näkee koko sivun, kappalejakoineen kaikkineen.
      Kuuntelen mielellään uutisia ja jotain keskustelua tai Kansanradiota (heh) ruokaa laittaessa. Syödessä meillä on aina soimassa Euroopan valot tai Muistojen bulevardi tai joku oma lista. En osaa sijoittaa äänikirjaa mihinkään elämäni hetkeen - kun on niitä oikeita kirjojakin.

      Koulussa opettajat räätälöivät lapsille/nuorille kullekin sopivia kirjalistoja. Onko nuori sitten koulun jälkeen ymmällään kun kaikkea on liikaa. Sitähän tämä on, runsasta, itsellekin, ja muussakin kuin kirjoissa.
      Tänään oli Hesarin Mielipide-palstalla kuudesluokkalaisen kirjoitus, jossa hän kirjoitti, ettei pidä lukemiseen liitetyistä tehtävistä, koska ne tekevät lukemisesta epämukavaa. Samaa mieltä, opettajat eivät saisi olla yli-innokkaita. Ei kaikista lukijoista tarvitse tehdä kirjabloggareita, jotka lukevat kynä kädessä ja Post-it laput vieressään. Ennen kouluissa oli ihan vain lukutunteja ja omana alakouluaikanani oli pulpettikirja, jota sai lukea välipalana aina kun ei ollut muut tehtävää.
      (Jotenkin tuon mielipidekirjoituksen pojan kirjoitus tuntuu siltä, että siinä on ollut aikuinen viimeistelemässä. Loppulasue:"Auttakaa siis lapsianne näillä keinoilla oppimaan kauniin suomen kielen kauniit sanat." Toisaalta muksujakin on niin kaikenlaisia.)

      Poista
    3. Olen joskus (tai usein) miettinyt, miksi painetun sivun (kirja, sanomalehti ne) "yhtäaikaa" monesta paikasta lukemisen arvoa ei oikein tajuta. Esimerkiksi läppärillä tai kännykällä lehden lukeminen on ihan eri juttu kuin lukea painettua sivua. Luulisi että jotakin "lukemisen psykologia" tämä asia kiinnostaisi- tutkia.

      Eikös koulussa "pidä" oppia lukemaan ja laskemaan ja saamaan kohtuullinen määrä yleisivistystä ja tarpeellinen määrä kieliä, mielellään myös perusannos fysiikkaa ja kemiaa eikä maantietoa ja biologiaa pidä unohtaa.

      Mutta "pakottaminen" kirjallisuuden harrastajaksi on kyllä liioittelua - vaikka kirjallisuudenkin tunteminen on yleissivistytä, niin kuin myös musiikin ja maalaustaiteen.

      Poista
    4. Jep, nuo "100 parasta romaania"-listat ovat yleensä antoisimpia sillä tasolla että niistä poimii joitain valintoja (ja mahdollisesti kiinnittää huomiota jos vastaan tulee jotain ihan tuntematonta) mutta niiden täydellinen läpipuurtaminen taas tapaa olla ajan ja vaivan hukkaan heittämistä...joskus minula olikin ajatus että jos tuollaisilta listoilta (eikä siis vain kirjalistoilta, muiltakin aloilta) on jotenkin hallussa vaikka kaksi kolmasosaa niin se "on valmis", lista on riittävästi kokonaisuudessa hallussa. Ja siinä vaiheessa niiden sovinnaisuuskin tulee esiin muttei välttämättä vielä silloin kun melkein kaikki listatut ovat tuntemattomia.

      Mutta tietysti tuossakin auttaa se että se jonkinlainen lukumaku on päässyt jo muodostumaan, että osaa paremmin valita ja haarautua, ja jos se on vielä hakusessa niin sitten on vielä työtä edessä, ja niitä huonojakin kirjoja.

      Pakottaminen on kurjaa, mutta itsensä pakottamisessa on kyllä omat hyötynsä.

      Poista
    5. Sepä se - noiden nuorten mielipidekirjoituksissa on vähän sellainen maku, että pitäisi päästä vaikean alun ohi suoraan kokeneeksi kirjojen lukijaksi ja valintojen "mestariksi".

      Ja jos vaikkapa matematiikkaa pitää opiskella "pakosta" eikä se ehkä tunnu kivalta, niin mitään muuta tapaa ei ole, ellei kuvittele selviytyvänsä elämästä erilaisten laskukoneiden avulla.

      Vaiva pitää kokea päästäkseen vaivattomaan eilintilaan.

      Tässä mielessä kirjallisuuttakin pitäisi myös jossain määrin "pakolla" opiskella - jos kirjallisuutta pidetään tärkeänä.

      Mutta onko sitten sama asia, että opitaan kirjallisuuden historiaa ja sen ilmentämiä teemoja jne kuin että "pakosta" luetaan opetussuunnitelman määräämiä kirjoja? Ja voiko kirjallisuudenhistoriasta oppia mitään oleellista jos ei lue lainkaan kirjoja? Tähän näsäviisas sanoisi että kyllä esimerkiksi jalkapallon historiaa ja pelityylejä voi oppia vaikka ei katsoisi yhtään peliä - vai voiko sittenkään?

      Poista
    6. Minusta "runkoja" kuten kirjallisuudenhistoria ja historia ylipäänsä, kielissä kielioppi, taiteen tyylisunnat jne, on hyvä saada eri tieteistä ja taiteista, vaikka ne eivät oikein konkretisoidu ennen kuin saavat lihaa ympärilleen. Sitten niihin voi taas palata ja liittää lukemansa ja näkemänsä johonkin ymmärrettävään aikaan ja tyyliin.
      Vieraissa kielissä tuo "vaiva pitää kokea päästäkseen vaivattomaan elintilaan" on aivan oleellinen. Ei kaunokirjallisuutta kannata lukea kielellä jota osaa turistikurssin verran, ellei se sitten liity opiskeluvaiheeseen. Nautinto tule vasta, kun lukee kirjoja kielellä jota ymmärtää.

      Olen käynyt läpi noita "pakko lukea elinaikanasi" -listoja vain katsoen, onko niissä tuttuja kirjoja (yleensä on aika paljon, tottakai tässä iässä), mutta en ole koskaan asettanut itselleni tehtäväksi lukea niitä minulta lukematta jääneitä.

      Kerran eräs amerikkalainen ystäväni tuli Suomeen ja ihastui meidän puikoilla kutomiseen ja neulevaatteisiin. Hän marssi neulekauppaan ja osti tarvikkeet ja ohjeen mitä mutkikkaimpiin polveen asti ulottuviin sukkiin. Sitten hän alkoi tutustua puikkoihin ja siihen, miten niitä pidetään kädessä. Ei onnistunut. Yleensä alkeet opitaan alakoulussa ja ne joita asia kiinnostaa jatkavat siitä. Sama se on lukemisenkin kanssa. Kun lukutaito on opittu ja innostettu, niin toiset innostuvat ja toiset eivät. Se joka innostuu löytää kyllä lukemista.

      Poista
    7. Hyvin sanoit Marjatta: "Kun lukutaito on opittu ja innostettu, niin toiset innostuvat ja toiset eivät. Se joka innostuu löytää kyllä lukemista."

      Poista