[taiteen
hierarkian härnäävä
illuusio]
|
Kyösti Salovaara, 2014. Onko tässä kaunein taideteos? (Musée National de l'Automobile, Mulhouse.) |
-
”Tomista
tulee hirveän syvällinen", sanoi Daisy ajatuksettoman alakuloisen
näköisenä. ”Hän lukee syvällisiä kirjoja, jotka ovat täynnä
pitkiä sanoja.”
-F.
Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.)
Suurin
piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee, mistä
seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita
väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja,
jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin
sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen
ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta
hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka
eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.
-
Alex
Matson: Romaanitaide, 1947.
It
would be impossible to prove that a Picasso was any more ’true’
that, say, a washing machine or a packet of crisps.
-
John Carey: What Good Are the Arts? 2005
Jatkan
siitä mihin en jäänyt.
Näin
on helpompaa.
Ihmiset vimmaisesti asettavat ”asioita” hierarkiseen järjestykseen. Se taitaa
olla geeneissä. Pakonomaista ja vaistomaista.
Makuasioista
ei kannata kiistellä, sanotaan. Mutta mistä muustakaan voisi
kiistellä?
Omena
kiihtyy oksasta pudotessaan 9,8 metriä ensimmäisen sekunnin aikana.
Tästä tosiasiasta on turha ryhtyä väittelemään. Mutta miltä
omena maistuu ja miltä se näyttää, siinä riittää pohdittavaa.
Haasteena on, että yksi tykkää makeasta omenasta ja toinen
happamasta ja kolmatta kiinnostaa omenan kuoren pyörryttävä kauneus.
Omenan
maun vertaaminen taideteoksen ”laatuun” saattaa kuulostaa
provokaatiolta.
Mutta
ei se ole.
Helsingin
Sanomat julkaisi tammikuun puolivälissä 70 suomalaisen
asiantuntijan laatiman listan ”100 maailman parasta laulua”. Siis
maailman parhaat laulut Suomesta kuunneltuna.
Lista
oli hyvin suomalais-anglosaksinen. Sen mukaan ranskalaiset,
italialaiset, saksalaiset eivätkä espanjalaiset osaa tehdä
”maailman parhaita lauluja”.
Ehkä
eivät osaa.
Tai
sitten suomalainen asiantuntija hääräilee hiuksenohuella kulttuurin sektorilla. Toki meidän kulttuurimme on anglosaksiseen
kulttuurin kietoutunutta, eikä minullakaan ole mitään
poikkipuolista sanottavaa Hesarin asiantuntijoiden listaukseen;
siellä on paljon kappaleita joita kuuntelen mielikseni.
Mutta
kysyn silti, ovatko Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin (31. Hesarin
listalla) ja Anna Puun Mestaripiirros (11. listalla) todellakin
”parempia” lauluja kuin vaikkapa espanjalaisen baskisäveltäjän
Sebastián Iradierin kirjoittama La Paloma tai saksalaisen Hans
Leipin runoon Norbert Schultzen säveltämä Lili Marleen?
Jos
eivät ole, mistä Hesarin lista kertoo?
|
Paras USA:ssa kirjoitettu romaani? Otava 1974, 2. painos. |
Yksi
listan asiantuntijoista, Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Samuli
Tiikkaja kirjoittikin 22.1 Hesarin Lauantaiesseessä asiantuntijoille annetun tehtävän
mahdottomuudesta.
Kaikkihan
tuon tiesivät puuhaan ryhtyessään.
Mutta
taideteoksien laittaminen hierarkiseen järjestykseen on
vastustamattoman viehättävää. Listoja on kiva lukea, olla niistä
samaa mieltä tai jopa raivostua listalta puuttuvien puolesta.
”Heti
alkuun voimme
olla samaa mieltä siitä, että tehtävä on mahdoton: ei ole
mahdollista määritellä maailman parasta laulua”, Tiikkaja
totesi
esseessään. ”Tämä johtuu siitä, että sellaista ei ole
olemassakaan.
On
vain lukemattomattomia lauluja, jotka joku on säveltänyt, joku
sanoittanut ja joku esittänyt. Laulujen herättämänä kuulijassa
syntyy tunnetiloja ja ajatuksia, ja ne ovat jokaiselle yksilöllisiä.
Siksi maailman parasta laulua etsivissä listauksissa on luotettava
määrään laadun takeena: kärkisijoille valikoituu
tyypillisesti sellaisia kappaleita, jotka aiheuttavat tällaisia
reaktioita mahdollisimman monille kuulijoilla.”
Hyvä
niin, enemmistö päättääköön mikä on ”paras paras”!
Tiikkaja
ei kuitenkaan
ole loppuun saakka johdonmukainen. Jos kysymys on enemmistön mausta,
niin eivätkö laulujen myynti- ja soittotilastot olisi parempi
arvottamisperuste kuin esimerkiksi 70 ”asiantuntijan”
epämääräisten tunnetilojen johtopäätökset? Eikö
jokainen ihminen (kuuntelija, lukija, katsoja) ole oman
taidekokemuksensa paras asiantuntija?
Kun
laaditaan lista 100 maailman parhaasta laulusta, 100 maailman
parhaasta romaanista, 100 maailman parhaasta elokuvasta tai 100
maailman parhaasta ravintolasta, pyritään syleilemään koko
maailmaa.
Se
on
mahdotonta.
Kaikkea
ei voi verrata kaikkeen tai vaikka voisikin, vertailu ei ilmaise
minkäänlaista universaalia totuuttaa. Ravintoloissa kelpaa syödä ympäri maailmaa eikä suljetuista kuppiloista tarvitse välittää,
mutta taideoksia arvottaessaan pitäisi hallita nykyisyys ja
menneisyys perinpohjin.
Sen
lisäksi tulisi miettiä, voiko dekkaria verrata psykologiseen
tajunnanvirtateokseen, ja jos voi, niin millä argumenteilla? Entä
ovatko lännenelokuvat arvotettavissa samalla mittatikulla kuin
italialainen neorealismi tai ranskalaisen elokuvan uusi aalto?
Onko
sittenkin niin, että ymmärtääkseen maailmaa, se tulisi jakaa
pienempiin osakokonaisuuksiin?
”Tällaisille
listoille tyypillistä on se”, Samuli
Tiikkaja kirjoitti Hesarissa, ”että kaikkien mielestä ne ovat
vääränlaisia: siellä on joko aina samat artistit ja laulut tai
sitten aivan väärät, uudet ja tuntemattomat laulut.
Tasalaatuisempia tuloksia saisi esimerkiksi rajaamalla listat
tarkemmin: esimerkiksi ’parhaat klassismin ajan ooppera-aariat’,
’parhaat dixieland-kappaleet’, ’parhaat protestilaulut’,
’parhaat progekappaleet’, ’parhaat edm-bängerit’ ja niin
edelleen – mutta ne tuskin saavuttaisivat samanlaista yleistä
mielenkiintoa vaan jäisivät kustakin genrestä kiinnostuneiden
spesialistipiirien lukemistoksi.”
|
Paras lännenelokuva? Vai toiseksi paras? John Wayne ja Dean Martin Howard Hawksin ohjaamassa elokuvassa Rio Bravo, 1959. Kuvakaappaus, Warner Bros. DVD. |
Itse
elämä hylkää romaanit jotka eivät rakenteessaan muistuta elämän
rakennetta, väitti
Alex Matson.
Hänen
mielestään ”ihmiskunnan
kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana
tuomarina”.
Tuo
kuulostaa selkeältä ja kiistämättömältä.
Mutta
onko se selkeää ja kiistämätöntä?
Mistä
löydämme ihmiskunnan kollektiivisen älyn valitsemat romaanit?
Kirjakaupasta? Kirjastosta? Nettikustantajalta?
Ja
miten romaanin rakennetapa muka muistuttaa elämän rakennetta?
Matson
toki saattaa olla oikeassa, vaikka hänen selityksensä kuulostaa
enemmän mystiikkaan kuin logiikkaan tai rationalismiin perustuvalta.
Matsonin
ideaa ei toisaalta pysty kumoamaan. Voihan olla, että kaikki
klassikoiksi muuttuneet romaanit muistuttava jollakin kummallisella
tavalla elämän naturalistista luonnetta
ja sen rakennetta.
Katselin
paria listaa 100 parhaasta englanninkielisestä romaanista.
Mutu-päättelyllä molemmat vaikuttivat avaramielisiltä eivätkä
lainkaan elitistisiltä, niin kuin
joskus
aikaisemmin tällaista listat tuppasivat olemaan.
Englantilaisen
kirjailijan ja kustannusmiehen Robert McCrumin laatimalla listalla (The
Guardian) on koko joukko perienglantilaisia klassikkoja (joita
sikäläisissä
kouluissa varmaankin kahlataan läpi), mutta McCrum ottaa listalle
mukaan myös viihdyttäviä romaaneja dekkareita kaihtamatta.
Esimerkiksi
F. Scott Fitzgeraldin ”taparomaani”
The
Great Gatsby (Kultahattu)
on McCrumin listalla sijalla 51. McCrum kutsuu sitä
mestariteokseksi, josta on tullut taiteen ikuisen mysteerin kiehtova
metafora. Ehkäpä juuri siinä mielessä mistä Matson puhui.
Penguin
Random Housen Modern Libraryn ”100 parasta romaania” lista
puolestaan on täynnä viihdyttäviä romaaneja, joita on aikanaan
kehuttu paljon ja luettu paljon, mutta jotka tällä hetkellä
näyttävät tulleen
”kollektiivisen älyn” hylkäämiksi.
Modern
Libraryn listalta löydän omia suosikkikirjailijoitani, kuten
Fitzgeraldin, John Cheeverin, Joseph Hellerin, Saul Bellowin, Malcolm
Lowryn, Jack Londonin, John
O’Haran, Jos Dos Passoksen, Sherwood Andersonin , Robert Penn
Warrenin, Graham Greenen
jne.
Pitäisikö
meidän antautua historian ja kollektiivisen älyn tuomaroinnille?
Vai
tulisiko yhä uudestaan laatia listoja, joille päätyy unohdettuja
romaaneja, lauluja ja taideteoksia, jotka unohduksesta huolimatta
puhuttelevat juuri minua ja sinua ja kenties myös jotakuta muuta
tiellä kävelevää?
Pullikoiminen
historian
taidetuomiota
vastaan
tuskin johtaa mihinkään, paitsi pullikoimisen nautintoon.
Paras
romaani on paras, koska minusta tuntuu että se on paras.
Ihan
tosissani en ole, koska en pysty sanomaan mikä on mielestäni paras
romaani tai edes toiseksi paras.
F.
Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby on yksi parhaista. Tai ainakin se
on yksi parhaista Yhdysvalloissa
kirjoitetuista. Ja Raymond Chandlerin Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1953) on
ehdottomasti paras salapoliisiromaani - vai mitä? Howard Hawksin ohjaama Rio Bravo
on paras westerni tai oikeastaan toiseksi paras, jos ajattelen vähän
tarkemmin, sillä Sergio Leonen Huuliharppukostajaa (Once Upon a Time
in the West, 1968)
ei ylitä mikään… inhmillinen taideteos.
Ja
omena putoaa maahan.
Ensimmäisen
sekunnin kuluttua oksasta irrottuaan se kiitää maanpintaa kohden
9,8 metriä sekunnissa. Toisella sekunnilla vauhti tuplaantuu.
|
Paras salapoliisiromaani? WSOY 1956. |
No huh, huh olipa hengästyttävä ja hieno kattaus laulujen, elokuvien ja kirjojen paremmuudesta. Kaikki yleispätevät listat ovat mielettömiä, jokaisella on oma suosikkimaku, johon ei välttämättä vaikuta suorituksen taso etc, joku vain on niin paras! Turha sanoakaan että joku Leevi and the Leavings sen kummemmin kuin Anna Puu yltäisi omaan musiikkilistan parhaimmistoon, missähän lienee luurannut esimerkiksi Alma Cogan. Ja pacco myöntää että yläkuvan sitikka on melkoinen taideteos.
VastaaPoistaKiitos mukavasta kommentistasi Irja!
PoistaJoo, Alma Coganin Tennessee Waltz on yksi hienoimpia lauluja.
Mitä enemmän tätä "100 maailman parhaan laulun" haastetta miettii, sitä vakuuttuneemmaksi tulee että sellaisen listan laatiminen on turhaa puhaa. Mutta silti on mielenkiintoista miten eri ihmiset laittavat listalleen eri kappaleita - laittavat koska kokevat yksilöinä musiikin ja elämän.
Niin että en taaskaan saa sanotuksi selvää kantaani... hah.
Jep, tuo musiikkilista vaikutti - omaan makuun ja kuuntelemiin kappaleisiin sarjassa suosikit kautta aikain verrattuna - vieraalta ja oudohkolta, mutta lista mikä lista ja onko se villakoiran ydin kuuntelijan korvissa?
VastaaPoistaModern Libraryn listalta sitten jo löytyykin toisen painoluokan kirjailijoita, joiden tuotanto kestää useamman lukukerran, mielestäni oiva kriteeri sekin. Sama pätee mainitsemiisi elokuviin, jotka eivät katsomisesta kulu.
Omena putoaa, entä sitten - antaa pudota ovathan siinä tallella kaikki mainitsemasi elementit valinnaisesti herkuteltaviksi...
Juhlallisesti (tai aivan banaalisti) voi sanoa, että on asioita joihin voi vaikuttaa ja joiden vaikutuksen voi ottaa vastaan ja nauttia siitä tai inhota jne. Kulttuuri kaikkineen ja erittäin laajasti ymmärrettynä on tuollaista, se on meissä ja me siinä.
PoistaOmenakin on... herkuteltavan kohteena, ja estetiikan. Maan vetovoimaan sitten emme voi vaikuttaa, se vaan on. Mielenkiintoista tietysti on että siinäkin piilee mysteeri: mitä se vetovoima lopulta onkaan?
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTällaisilla listoilla on yleensä varsin hyperbolisia nimiä (kuten juuri vaikka "sata maailman parasta laulua"), mutta jos nimet sivuuttaa eikä muutenkaan suhtauud niihin ihan valtavalla vakavuudella, niin onhan niillä omat ansionsa.
VastaaPoistaMinkä painon sitten antaa itse listan sisällölle ja minkä koostajien auktoriteetille.
Jos se edellisessä postauksessa pohdittu "oma maku" on jo jollekin tasolle kehittynyt listan aihepiirissä, niin voi tsekata listan läpi että mitkä ovat jo tuttuja, ja jos lista niiden osalta tuntuu vakuuttavalta, niin ne loputkin kohdat jotka eivät vielä olleet tuttuja voivat olla tutustumisen arvoisia.
Ja jos oma maku on yhä hakusessa niin sitten voi nojautua listan laatijoiden mahdolliseen auktoriteettiin. Miten sitä sitten haluaa painottaa: onko suuren yleisön suurimmat suosikit ja bestseller-listaukset paras argumentti, vai jonkun tietyn henkilön omat suosikit, vai jonkinlainen kompromissi noiden välillä (kuten valikoitu joukko "asiantuntijoita"). Kullakin tavalla on puolensa, kun valitsijajoukkoja kasvattaa niin henkilökohtaiset oikut ehkä tasoittuvat mutta samalla kompromissit tasoittavat ja yleensä yksipuolistavat valikoimaa...
Edellisen postauksen kommenteissa mietin että siinä vaiheessa kun joltain listalta aika hyvin tuttuja on sellaiset puolet tai kaksi kolmasosaa ja niistä lopuistakin on suuresta osasta ainakin joku käsitys, niin uuden löytämiselle ja maun kehittämiselle sen loppulistan kahlaaminen ei enää juuri anna lisäarvoa, sitten voi etsiä uuden listan. Jos siis uuden etsiminen ja maun kehittyminen on tavoittelemisen arvoista, ehkä joku lukee tuollaisia listoja taputellakseen itseään selkään tai ehkä etsiäkseen syitä loukkaantua...
Mutjoo, kyllähän noista löytyy kaikenlaista, ehkä sellaistakin jota ei muuten hoksaisi.
Parastaikaa lukemani kirja on samalta kirjailijalta viides lukemani, ensimmäisen löysin aikoinaan 1001 Books You Must Read Before You Die -listalta "mikäköhän tuo on, en ole koskaan kuullutkaan"-periaatteella. Pariin kaikkien aikojen kovimpiin suosikkeihini tutustuin kun Harold Bloom sanoi että tää on tosi hyvä, kannattaa lukea (okei, Bloom argumentoi hieman laajemmin mutta lista se oli sekin)
Tekisi mieli sanoa, että "paras parhaista" lista olisikin juuri ehdottamasi erilaisten näkökulmien kompromissi. Sillä eihän bestsellertilastot valehtele täysin vaan osuvat usein myös "taiteellisesti" oikeaan eivätkä asiantuntijoiden listat ole koskaan ehdottomasti "oikeassa" eli asiantuntijoiden tiedostama tai alitajuinen tarve erottautua massasta johtaa joskus elitismiin (tai usein, enpä tiedä).
PoistaSekin kannattaa muistaa, että kun joku, vaikkapa "Bloom" sanoo että tää on tosi hyvä, kantsii lukea, niin kantsii todellakin kokeilla, mutta jos ei maita, ei kannata väkisin jatkaa lukemista (ellei sitten urheilumielessä).
Nykyään itse huomaan, että aloitan monen elokuvan katselun ja jätän sitten kesken. Kirjoissa tuota tapahtuu harvemmin - ehkä niitä valitessa tietää enemmän mitä on tulossa.