torstai 27. tammikuuta 2022

Paras paras

 [taiteen hierarkian härnäävä illuusio]



Kyösti Salovaara, 2014.
Onko tässä kaunein taideteos?
(Musée National de l'Automobile, Mulhouse.)



Tomista tulee hirveän syvällinen", sanoi Daisy ajatuksettoman alakuloisen näköisenä. ”Hän lukee syvällisiä kirjoja, jotka ovat täynnä pitkiä sanoja.

-F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.)


Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee, mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.
- Alex Matson: Romaanitaide, 1947.


It would be impossible to prove that a Picasso was any more ’true’ that, say, a washing machine or a packet of crisps.

- John Carey: What Good Are the Arts? 2005



Jatkan siitä mihin en jäänyt.

    Näin on helpompaa.
    Ihmiset vimmaisesti asettavat ”asioita” hierarkiseen järjestykseen. Se taitaa olla geeneissä. Pakonomaista ja vaistomaista.
    Makuasioista ei kannata kiistellä, sanotaan. Mutta mistä muustakaan voisi kiistellä?
    Omena kiihtyy oksasta pudotessaan 9,8 metriä ensimmäisen sekunnin aikana. Tästä tosiasiasta on turha ryhtyä väittelemään. Mutta miltä omena maistuu ja miltä se näyttää, siinä riittää pohdittavaa. Haasteena on, että yksi tykkää makeasta omenasta ja toinen happamasta ja kolmatta kiinnostaa omenan kuoren pyörryttävä kauneus.


Omenan maun vertaaminen taideteoksen ”laatuun” saattaa kuulostaa provokaatiolta.

    Mutta ei se ole.
    Helsingin Sanomat julkaisi tammikuun puolivälissä 70 suomalaisen asiantuntijan laatiman listan ”100 maailman parasta laulua”. Siis maailman parhaat laulut Suomesta kuunneltuna.
    Lista oli hyvin suomalais-anglosaksinen. Sen mukaan ranskalaiset, italialaiset, saksalaiset eivätkä espanjalaiset osaa tehdä ”maailman parhaita lauluja”.
    Ehkä eivät osaa.
    Tai sitten suomalainen asiantuntija hääräilee hiuksenohuella kulttuurin sektorilla. Toki meidän kulttuurimme on anglosaksiseen kulttuurin kietoutunutta, eikä minullakaan ole mitään poikkipuolista sanottavaa Hesarin asiantuntijoiden listaukseen; siellä on paljon kappaleita joita kuuntelen mielikseni.
    Mutta kysyn silti, ovatko Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin (31. Hesarin listalla) ja Anna Puun Mestaripiirros (11. listalla) todellakin ”parempia” lauluja kuin vaikkapa espanjalaisen baskisäveltäjän Sebastián Iradierin kirjoittama La Paloma tai saksalaisen Hans Leipin runoon Norbert Schultzen säveltämä Lili Marleen?
    Jos eivät ole, mistä Hesarin lista kertoo?


Paras USA:ssa kirjoitettu romaani?
Otava 1974, 2. painos.


Yksi listan asiantuntijoista, Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Samuli Tiikkaja kirjoittikin 22.1 Hesarin Lauantaiesseessä asiantuntijoille annetun tehtävän mahdottomuudesta.

    Kaikkihan tuon tiesivät puuhaan ryhtyessään.
    Mutta taideteoksien laittaminen hierarkiseen järjestykseen on vastustamattoman viehättävää. Listoja on kiva lukea, olla niistä samaa mieltä tai jopa raivostua listalta puuttuvien puolesta.
    ”Heti alkuun voimme olla samaa mieltä siitä, että tehtävä on mahdoton: ei ole mahdollista määritellä maailman parasta laulua”, Tiikkaja totesi esseessään. ”Tämä johtuu siitä, että sellaista ei ole olemassakaan. On vain lukemattomattomia lauluja, jotka joku on säveltänyt, joku sanoittanut ja joku esittänyt. Laulujen herättämänä kuulijassa syntyy tunnetiloja ja ajatuksia, ja ne ovat jokaiselle yksilöllisiä. Siksi maailman parasta laulua etsivissä listauksissa on luotettava määrään laadun takeena: kärkisijoille valikoituu tyypillisesti sellaisia kappaleita, jotka aiheuttavat tällaisia reaktioita mahdollisimman monille kuulijoilla.”
    Hyvä niin, enemmistö päättääköön mikä on ”paras paras”!
    Tiikkaja ei kuitenkaan ole loppuun saakka johdonmukainen. Jos kysymys on enemmistön mausta, niin eivätkö laulujen myynti- ja soittotilastot olisi parempi arvottamisperuste kuin esimerkiksi 70 ”asiantuntijan” epämääräisten tunnetilojen johtopäätökset? Eikö jokainen ihminen (kuuntelija, lukija, katsoja) ole oman taidekokemuksensa paras asiantuntija?


Kun laaditaan lista 100 maailman parhaasta laulusta, 100 maailman parhaasta romaanista, 100 maailman parhaasta elokuvasta tai 100 maailman parhaasta ravintolasta, pyritään syleilemään koko maailmaa.

    Se on mahdotonta.
    Kaikkea ei voi verrata kaikkeen tai vaikka voisikin, vertailu ei ilmaise minkäänlaista universaalia totuuttaa. Ravintoloissa kelpaa syödä ympäri maailmaa eikä suljetuista kuppiloista tarvitse välittää, mutta taideoksia arvottaessaan pitäisi hallita nykyisyys ja menneisyys perinpohjin.
    Sen lisäksi tulisi miettiä, voiko dekkaria verrata psykologiseen tajunnanvirtateokseen, ja jos voi, niin millä argumenteilla? Entä ovatko lännenelokuvat arvotettavissa samalla mittatikulla kuin italialainen neorealismi tai ranskalaisen elokuvan uusi aalto?
    Onko sittenkin niin, että ymmärtääkseen maailmaa, se tulisi jakaa pienempiin osakokonaisuuksiin?
    ”Tällaisille listoille tyypillistä on se”, Samuli Tiikkaja kirjoitti Hesarissa, ”että kaikkien mielestä ne ovat vääränlaisia: siellä on joko aina samat artistit ja laulut tai sitten aivan väärät, uudet ja tuntemattomat laulut. Tasalaatuisempia tuloksia saisi esimerkiksi rajaamalla listat tarkemmin: esimerkiksi ’parhaat klassismin ajan ooppera-aariat’, ’parhaat dixieland-kappaleet’, ’parhaat protestilaulut’, ’parhaat progekappaleet’, ’parhaat edm-bängerit’ ja niin edelleen – mutta ne tuskin saavuttaisivat samanlaista yleistä mielenkiintoa vaan jäisivät kustakin genrestä kiinnostuneiden spesialistipiirien lukemistoksi.”


Paras lännenelokuva? Vai toiseksi paras?
John Wayne ja Dean Martin
Howard Hawksin ohjaamassa elokuvassa Rio Bravo,
1959.
Kuvakaappaus, Warner Bros. DVD.


Itse elämä hylkää romaanit jotka eivät rakenteessaan muistuta elämän rakennetta, väitti Alex Matson. Hänen mielestään ”ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina”.

    Tuo kuulostaa selkeältä ja kiistämättömältä.
    Mutta onko se selkeää ja kiistämätöntä?
    Mistä löydämme ihmiskunnan kollektiivisen älyn valitsemat romaanit? Kirjakaupasta? Kirjastosta? Nettikustantajalta?
    Ja miten romaanin rakennetapa muka muistuttaa elämän rakennetta? Matson toki saattaa olla oikeassa, vaikka hänen selityksensä kuulostaa enemmän mystiikkaan kuin logiikkaan tai rationalismiin perustuvalta.
    Matsonin ideaa ei toisaalta pysty kumoamaan. Voihan olla, että kaikki klassikoiksi muuttuneet romaanit muistuttava jollakin kummallisella tavalla elämän naturalistista luonnetta ja sen rakennetta.
    Katselin paria listaa 100 parhaasta englanninkielisestä romaanista. Mutu-päättelyllä molemmat vaikuttivat avaramielisiltä eivät lainkaan elitistisiltä, niin kuin joskus aikaisemmin tällaista listat tuppasivat olemaan.
    Englantilaisen kirjailijan ja kustannusmiehen Robert McCrumin laatimalla listalla (The Guardian) on koko joukko perienglantilaisia klassikkoja (joita sikäläisissä kouluissa varmaankin kahlataan läpi), mutta McCrum ottaa listalle mukaan myös viihdyttäviä romaaneja dekkareita kaihtamatta. Esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldintaparomaani” The Great Gatsby (Kultahattu) on McCrumin listalla sijalla 51. McCrum kutsuu sitä mestariteokseksi, josta on tullut taiteen ikuisen mysteerin kiehtova metafora. Ehkäpä juuri siinä mielessä mistä Matson puhui.
    Penguin Random Housen Modern Libraryn ”100 parasta romaania” lista puolestaan on täynnä viihdyttäviä romaaneja, joita on aikanaan kehuttu paljon ja luettu paljon, mutta jotka tällä hetkellä näyttävät tulleen ”kollektiivisen älyn” hylkäämiksi. Modern Libraryn listalta löydän omia suosikkikirjailijoitani, kuten Fitzgeraldin, John Cheeverin, Joseph Hellerin, Saul Bellowin, Malcolm Lowryn, Jack Londonin, John O’Haran, Jos Dos Passoksen, Sherwood Andersonin , Robert Penn Warrenin, Graham Greenen jne.


Pitäisikö meidän antautua historian ja kollektiivisen älyn tuomaroinnille?

    Vai tulisiko yhä uudestaan laatia listoja, joille päätyy unohdettuja romaaneja, lauluja ja taideteoksia, jotka unohduksesta huolimatta puhuttelevat juuri minua ja sinua ja kenties myös jotakuta muuta tiellä kävelevää?
    Pullikoiminen historian taidetuomiota vastaan tuskin johtaa mihinkään, paitsi pullikoimisen nautintoon.
    Paras romaani on paras, koska minusta tuntuu että se on paras.
    Ihan tosissani en ole, koska en pysty sanomaan mikä on mielestäni paras romaani tai edes toiseksi paras.
    F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby on yksi parhaista. Tai ainakin se on yksi parhaista Yhdysvalloissa kirjoitetuista. Ja Raymond Chandlerin Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1953) on ehdottomasti paras salapoliisiromaani - vai mitä? Howard Hawksin ohjaama Rio Bravo on paras westerni tai oikeastaan toiseksi paras, jos ajattelen vähän tarkemmin, sillä Sergio Leonen Huuliharppukostajaa (Once Upon a Time in the West, 1968) ei ylitä mikään… inhmillinen taideteos.
    Ja omena putoaa maahan.
    Ensimmäisen sekunnin kuluttua oksasta irrottuaan se kiitää maanpintaa kohden 9,8 metriä sekunnissa. Toisella sekunnilla vauhti tuplaantuu.



Paras salapoliisiromaani?
WSOY 1956.


7 kommenttia:

  1. No huh, huh olipa hengästyttävä ja hieno kattaus laulujen, elokuvien ja kirjojen paremmuudesta. Kaikki yleispätevät listat ovat mielettömiä, jokaisella on oma suosikkimaku, johon ei välttämättä vaikuta suorituksen taso etc, joku vain on niin paras! Turha sanoakaan että joku Leevi and the Leavings sen kummemmin kuin Anna Puu yltäisi omaan musiikkilistan parhaimmistoon, missähän lienee luurannut esimerkiksi Alma Cogan. Ja pacco myöntää että yläkuvan sitikka on melkoinen taideteos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukavasta kommentistasi Irja!

      Joo, Alma Coganin Tennessee Waltz on yksi hienoimpia lauluja.

      Mitä enemmän tätä "100 maailman parhaan laulun" haastetta miettii, sitä vakuuttuneemmaksi tulee että sellaisen listan laatiminen on turhaa puhaa. Mutta silti on mielenkiintoista miten eri ihmiset laittavat listalleen eri kappaleita - laittavat koska kokevat yksilöinä musiikin ja elämän.

      Niin että en taaskaan saa sanotuksi selvää kantaani... hah.

      Poista
  2. Jep, tuo musiikkilista vaikutti - omaan makuun ja kuuntelemiin kappaleisiin sarjassa suosikit kautta aikain verrattuna - vieraalta ja oudohkolta, mutta lista mikä lista ja onko se villakoiran ydin kuuntelijan korvissa?

    Modern Libraryn listalta sitten jo löytyykin toisen painoluokan kirjailijoita, joiden tuotanto kestää useamman lukukerran, mielestäni oiva kriteeri sekin. Sama pätee mainitsemiisi elokuviin, jotka eivät katsomisesta kulu.

    Omena putoaa, entä sitten - antaa pudota ovathan siinä tallella kaikki mainitsemasi elementit valinnaisesti herkuteltaviksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juhlallisesti (tai aivan banaalisti) voi sanoa, että on asioita joihin voi vaikuttaa ja joiden vaikutuksen voi ottaa vastaan ja nauttia siitä tai inhota jne. Kulttuuri kaikkineen ja erittäin laajasti ymmärrettynä on tuollaista, se on meissä ja me siinä.

      Omenakin on... herkuteltavan kohteena, ja estetiikan. Maan vetovoimaan sitten emme voi vaikuttaa, se vaan on. Mielenkiintoista tietysti on että siinäkin piilee mysteeri: mitä se vetovoima lopulta onkaan?

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Tällaisilla listoilla on yleensä varsin hyperbolisia nimiä (kuten juuri vaikka "sata maailman parasta laulua"), mutta jos nimet sivuuttaa eikä muutenkaan suhtauud niihin ihan valtavalla vakavuudella, niin onhan niillä omat ansionsa.

    Minkä painon sitten antaa itse listan sisällölle ja minkä koostajien auktoriteetille.

    Jos se edellisessä postauksessa pohdittu "oma maku" on jo jollekin tasolle kehittynyt listan aihepiirissä, niin voi tsekata listan läpi että mitkä ovat jo tuttuja, ja jos lista niiden osalta tuntuu vakuuttavalta, niin ne loputkin kohdat jotka eivät vielä olleet tuttuja voivat olla tutustumisen arvoisia.

    Ja jos oma maku on yhä hakusessa niin sitten voi nojautua listan laatijoiden mahdolliseen auktoriteettiin. Miten sitä sitten haluaa painottaa: onko suuren yleisön suurimmat suosikit ja bestseller-listaukset paras argumentti, vai jonkun tietyn henkilön omat suosikit, vai jonkinlainen kompromissi noiden välillä (kuten valikoitu joukko "asiantuntijoita"). Kullakin tavalla on puolensa, kun valitsijajoukkoja kasvattaa niin henkilökohtaiset oikut ehkä tasoittuvat mutta samalla kompromissit tasoittavat ja yleensä yksipuolistavat valikoimaa...

    Edellisen postauksen kommenteissa mietin että siinä vaiheessa kun joltain listalta aika hyvin tuttuja on sellaiset puolet tai kaksi kolmasosaa ja niistä lopuistakin on suuresta osasta ainakin joku käsitys, niin uuden löytämiselle ja maun kehittämiselle sen loppulistan kahlaaminen ei enää juuri anna lisäarvoa, sitten voi etsiä uuden listan. Jos siis uuden etsiminen ja maun kehittyminen on tavoittelemisen arvoista, ehkä joku lukee tuollaisia listoja taputellakseen itseään selkään tai ehkä etsiäkseen syitä loukkaantua...

    Mutjoo, kyllähän noista löytyy kaikenlaista, ehkä sellaistakin jota ei muuten hoksaisi.
    Parastaikaa lukemani kirja on samalta kirjailijalta viides lukemani, ensimmäisen löysin aikoinaan 1001 Books You Must Read Before You Die -listalta "mikäköhän tuo on, en ole koskaan kuullutkaan"-periaatteella. Pariin kaikkien aikojen kovimpiin suosikkeihini tutustuin kun Harold Bloom sanoi että tää on tosi hyvä, kannattaa lukea (okei, Bloom argumentoi hieman laajemmin mutta lista se oli sekin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekisi mieli sanoa, että "paras parhaista" lista olisikin juuri ehdottamasi erilaisten näkökulmien kompromissi. Sillä eihän bestsellertilastot valehtele täysin vaan osuvat usein myös "taiteellisesti" oikeaan eivätkä asiantuntijoiden listat ole koskaan ehdottomasti "oikeassa" eli asiantuntijoiden tiedostama tai alitajuinen tarve erottautua massasta johtaa joskus elitismiin (tai usein, enpä tiedä).

      Sekin kannattaa muistaa, että kun joku, vaikkapa "Bloom" sanoo että tää on tosi hyvä, kantsii lukea, niin kantsii todellakin kokeilla, mutta jos ei maita, ei kannata väkisin jatkaa lukemista (ellei sitten urheilumielessä).


      Nykyään itse huomaan, että aloitan monen elokuvan katselun ja jätän sitten kesken. Kirjoissa tuota tapahtuu harvemmin - ehkä niitä valitessa tietää enemmän mitä on tulossa.

      Poista