Meillä sitä ei voi tapahtua

[Eikö?]

Kyösti Salovaara, 2020.

Politiikka ei ole uskontoa, tai jos se on, se on inkvisitiota. Kuinka yhteiskunta määrittelisi ehdottoman?

…

Vain ne vievät historiaa eteenpäin, jotka oikealla hetkellä osaavat myös kapinoida sitä vastaan.

    - Albert Camus teoksessa L’Homme révolté, 1951. (Kapinoiva ihminen, 1971.)

Lienee kohtuutonta vaatia, että kaikki menee aina reseptikirjan mukaisesti, ei elämässä eikä politiikassa. Tulee tilanteita, joihin ei ole vielä reseptiä.

    Tällaisen eksistentiaalisen tilanteen – tällaisen mitä menneenä keväänä koettiin – ongelmallisuutta on mielenkiintoista pohtia sekä demokratian että perusoikeuksien kannalta.

    On aika selvää, että päättäjät - hallitus, eduskunta, viranomaiset ja virkamiehet – kriisiä ratkaistessaan (todettakoon että meidän kaikkien eduksi, menestyksellisesti) liukuivat perusoikeuksien noudattamisen harmaalle alueelle. Se ei ehkä sellaisenaan hämmästytä, mutta se yllättää, kuinka ketterästi ja ”huolettomasti” poikkeustilassa loukattiin yksilönvapauksia ja oikeuksia – joko tarkoituksella tai muuten vaan sählätessä.

    Tapana on hokea, että pitää nähdä metsä puilta.

    Kun kävelet metsässä, puiden alla ja niitä väistellen, miten voisit nähdä metsän? Eikö metsän näe vasta sitten kun sieltä tulee pois, korkeammalle paikalle, kauemmaksi?

Viime lauantaina Helsingin Sanomat kirjoitti STT:n tekemään oikeuskansleri Tuomas Pöystin haastatteluun perustuen, että Pöystin mielestä ”hallituksen päätöksentekotavan takia suositukset ja määräykset menivät koronaepidemian alussa sekaisin”.

    STT:n haastattelussa tuli ilmi, että oikeuskansleri kehoitti huhtikuun lopussa paimenkirjeellään hallitusta ja virkamiesjohtoa palaamaan normaaliin lain valmisteluun eikä toimimaan pelkkien poliittisten linjanvetojen perusteella. Hallitus kaikessa kiireessä ikään kuin ohitti perustuslaissa määrätyn tavan tukeutua lakien virkamiesvalmisteluun.

    Niinpä, kuten oikeuskansleri totesi, kansalaisille annetut suositukset ja velvoittavat määräykset menivät sitten sekaisin rajaliikenteelle ja yli 70-vuotiaille annetuissa suosituksissa. Oikeuskanslerin mukaan ongelmat yritystukien kohdentumisessakin johtuivat yksinomaan poliittisten linjausten varassa toimimisesta.

    Yle julkaisi - niin ikään viime lauantaina - Pekka Juntin artikkelin rajaliikeenteestä otsikolla Länsirajan valvontaoperaatio näyttää yhä enemmän kansalaisten harhauttamiselta. 

    Juntin mukaan hallitus kertoi vain toisen puolen totuudesta, ja rajavartiolaitos toteutti määräyksiä saman idean mukaan. Käytännössä rajan saivat ylittää 7.4 tehtyjen tiukennuksien jälkeen Suomesta pois vain ne, joilla oli esittää työnantajan todistus työn välttämättömyydestä. Myös lähiomaisen hautajaisiin pääsi.

    Mutta, kuten Juntti korostaa, hallitus jätti olennaisimman asian kertomatta: ”Hallitus viestitti koko ajan, kuinka Suomen kansalaisella on aina oikeus palata kotimaahan, mutta se jäi sanomatta, että myös maasta lähteminen on perustuslain 9. pykälän suoma oikeus.”

    Rajaliikenteen minimointi saattoi olla järkevää, mutta Suomen perustuslain mukaan sen ehdoton kieltäminen oli perus- ja ihmisoikeuksien vastaista.

    Tästä päästään arkaan kysymykseen: Minkälainen kriisi tarvitaan, jotta hallitus voi tai saa melko nopeasti - ja jopa eduskunnan yksinkertaisella äänienemmistöllä - faktisesti kumota perus- ja ihmisoikeuksia? Vai onko sellaista kriisiä edes olemassa?

Kyösti Salovaara, 2020.

Ensimmäinen amerikkalainen nobelkirjailija Sinclair Lewis julkaisi vuonna 1935 romaanin It Can’t Happen Here, missä kuvitellaan kuinka populistipoliitikko tekee muutaman kapitalistin ja räyhäävän rahvaan kanssa fasistisen vallankaappauksen Yhdysvalloissa. Gummerus julkaisi romaanin suomeksi seuraavana vuonna nimellä Meillä sitä ei voi tapahtua.

    Yhdysvallat oli vakaa demokratia, joten fasistinen vallankaappaus ei tuntunut mahdolliselta.

    Mutta ovatko demokratia ja vapaus kiveen hakattuja kansakunnan ominaisuuksia? Kirjassaan Huomisen Eurooppaan Ralf Dahrendorf varoitti romantisoimasta demokratiaa. Se, demokratia, on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä. Demokratia ”tarvitsee niitä jotka johtavat, mutta yhtä paljon myös niitä, jotka tekevät lopun politiikan ilmeisistä erehdyksistä ja kosteasta vallankäytöstä”.

    Totalitaariseen yhteiskuntaan on usein menty ”kansanvallan” avustuksella, pyrittiinpä sitten kommunistiseen tai fasistiseen diktatuuriin. Vaikka kaappaus tehdään ääreltä, sen tueksi tarvitaan alkuvaiheessa keskelle jäävää ”tolkun” väkeä.

    Hieman liioitellen voi sanoa, että Tuomas Pöystin kritisoima hallitusvallan ylikäyttö koronakriisin alkuvaiheessa oli saman tyyppinen ”operaatio”, joka perustui tolkun väen hiljaiseen hyväksymiseen. Kansa jopa kehuskeli, kuinka ”kivaa” oli kotosalla, kun siltä otettiin vapaaseen liikkumiseen ja olemiseen kuuluvia perusoikeuksia pois. Vain jotkut lakioppineet ja muutamat journalistit yrittivät varoitella perusoikeuksien rajoittamisesta.

    Ei liene kohtuutonta arvioida (jopa pelätä), että jonkun seuraavan ”totaalisen” kriisin koittaessa ajaudutaan entistä sukkelammin poikkeustilaan ja ryhdytään rajoittamaan liikkumista ja muita vapauksia. Onhan jo kuulunut ”asiantuntijoiden” kommentteja, että koska kansa saatiin kuriin koronaviruksen varjolla näin helposti, niin myös ilmastomuutoksen torjumisessa voidaan määrätä hallituksen poliittisilla linjanvedoilla kuka saa liikkua minnekin ja kenen pitää syödä mitäkin. Sanna Marin lupasi eduskuntavaalien alla, että kenenkään pihalta ei tulla hinaamaan bensakäyttöistä Toyotaa pois. Saapa nähdä!

    Yleensä olemme tottuneet pelkäämään, että vallankaappaus (fasistinen, kommunistinen tai joku muu) tulee reunalta, ääriryhmien toteuttamana, mutta entäpä jos se syntyy keskeltä?

    Meillä sitä ei voi tapahtua – eihän?

Kriisin hetkellä pitää toimia nopeasti, tehokkaasti, totaalisesti.

    Tämän jokainen ymmärtää.

    Mutta kriisin nujertamisen euforiassa saatetaan sortua systeemiharhaan. Unohdetaan mikä on yksilön suhde systeemiin – olipa se sitten kunta, valtio, yritys, EU tai YK.

    Biologi ajattelee, että ainoa luonnollinen systeemi on ihmislaji; että vain (ihmis)lajin menestyksellä on merkitystä ja että yksilöt ovat loppujen lopuksi yhdentekeviä suuressa kuvassa. Metsässä on monta puuta, mutta yhden puun merkitys metsälle on olematon ja yhdentekevä.

    Yksilöllä ei kuitenkaan ole muuta kuin oma eksistenssinsä. Se on aika lyhyt suuressa mitassa ja merkityksetön systeemin (esimerkiksi valtion) kannalta. Tästä ei kuitenkaan voi johtaa ajatusta, että meidän täytyy itse kunkin pyhittää elämämme valtiolle tai suuremmalle yhteydelle. Valtion kuuluisi olla renki eikä isäntä.

    ”On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut”, sanoo Ruurik Holm teoksessaan Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

    Holm korostaa, että ”jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle”. Yksilö ei voi elää valtion puolesta eikä valtiolla ole minkäänlaista tarvetta elää elämää yksilön puolesta. ”On... vaikea nähdä”, Holm kirjoittaa, ”millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö itse ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.”

     ”Mikään ei takaa että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla”, realisti (vai pessimisti?) epäilee.

    Puhumme mielellään suurilla kirjaimilla demokraattisesta päätöksenteosta, hyvinvointivaltiosta ja oikeusvaltiosta. Mutta mistä lopulta tiedämme, että tuo kolmiyhteys takaa minulle ja sinulle mahdollisimman vapaan ja tasa-arvoisen elämän muiden vapaiden ja tasa-arvoisten ihmisen kanssa?

    Jos kansa luovuttaa vapaaehtoisesti vallan diktaattorille, sen takaisin ottaminen on melkein mahdotonta.

Ihminen rakentaa tien.

    Se kulkee metsien läpi, peltoja leikaten, talojen ja torien ohi.

    Tie yhdistää erilaisia elämänmuotoja ja kokemuksia.

    Tie on tarkoitettu kuljettavaksi.

    Millaiseksi tie muuttuu jos sitä ei saa käyttää, jos sille ei saa astua, jos sitä pitkin ei saa kulkea ei kävellen eikä ajaen?

    Onko käyttämätön tie lainkaan tie?

Kyösti Salovaara, 2020.