Uuden sivistyksen sumu

[lukutaidoton Erkki, modernin merkki?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Sivistää. Kirjakielessä opettamista, kouluttamista, kasvattamista yms. merkitsevä sivistää on johdos sanasta siveä. Murteissa sivistää merkitsee mm. siivoamista, raivaamista, koristamista tai pellavien harjaamista. Sanan on nykymerkityksessään ottanut kirjakieliseen käyttöön Reinhold von Becker vuonna 1822. Samoihin aikoihin ovat Beckerin ansiosta tulleet kirjakieleen sivistyä ja sivistys.

- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2004.

Jalkapallo on tärkeintä vähiten tärkeistä asioista.

- Jürgen Klopp, valmentaja

Ho, hoi!

    Maata näkyvissä!

    Huuto kaikuu märssykorista. Mutta sitten:

    Väärä hälytys! Se on kangastus!

    Mielen syövereistä horisonttiin noussut. 

    Toiveuni.

Ajan merkeistä on vaikea päätellä millaista aikaa elämme.

    Ei oikein tiedä mitkä merkit merkitsevät, eikä sitäkään mitkä käyvät ajan merkeistä. Maailma kohisee niin monella tasolla ja niin monessa suunnassa, että selkeää viestiä ei tavoita vaikka kuinka yrittäisi.

    Yritän.

    Selailin sisustukseen keskittynyttä aikakauslehteä. Paljon kauniita kuvia. Erilaisia asuntoja talvikäyttöön ja kesäksi. Monenlaisille ihmisille. Eri puolilla Suomea.

    Asuntoja voinee pitää ajan merkkeinä. Ne kertovat olemuksellaan ja estetiikallaan enemmän kuin sanovat ääneen.

    Selailemani lehden kuvissa ei näkynyt yhtään kunnollista kirjahyllyjä. Kauniit, komeat kodit oli puhdistettu kirjoista. Ei edes kirjailijan asunnossa näkynyt kirjoja eikä kirjahyllyjä. 

    Päätelmä: kirjat eivät kuuluu moderniin kotiin.

    Onko tämä uuden sivistyksen merkki? Vai sivistymättömyyden?

    

Tietenkin fyysisen kirjan kaipuu saattaa olla nostalgista turhanaikaisuutta. Sivistys on muutakin kuin kirjoja ja niiden lukemista.

    Sivistys-sanan alkuperä tulee siveästä ja siivosta. Siis jollakin tavoin ”elämän” rikkaruohoista puhdistetusta. Tässä mielessä Avotakan kodit näyttivät ”sivistyneiltä” – siis siistin siveiltä.

     Kun googlettaa sanalla sivistys, saa jo ensimmäistä lauseista käsityksen kuinka laajasta asiasta puhutaan.

    Sivistys on kasvatusta ja henkistä kehitystä. Se on kommunikaatiota. Sivistys on solidaarisuutta. Sivistys on taitoa käyttää tietoa hyväkseen. Se on ymmärrystä maailmasta, luonnosta, ihmisestä. Sivistys on kulttuuria, kehittyneisyyttä, valistusta ja lopulta se on sivilisaatio, missä sivistyneet ihmiset elävät keskenään miettien mitä sivistys tarkoittaa ja mitä hyvä sivilisaatio lupaa kansalaisilleen. 

    Näin ollen sivistys on kaikki "hyvä" mitä ihmisessä on ja mihin ihminen pystyy ja pyrkii, kunhan ei pyri tekemään pahaa toisilleen eikä ympäristölleen.

    Mutta ne kirjat - miten voi sivistyä jos ei lue mitään? 

Vai pitäisikö Jürgen Kloppin mainiota kaskua soveltaa uudella tavalla. Jospa oikein onkin sanoa, että kaunokirjallisuus on tärkeintä vähiten tärkeistä asioista.

    Kenties kirjojen merkitystä liioitellaan. Stalin ja Hitler olivat himolukijoita. Olivatko he sivistyneitä miehiä? Jos lukeminen kehittää ja sivistää, miksei se sivistänyt Stalinia ja Hitleriä?

    Ehkä tässä on näköharha. Kangastus. Kirjat eivät ole hyvä eikä paha. Ne ovat.

    Ja ajat ovat aikojaan.

    Maailmansotien välissä Suomessakin pohdittiin henkevästi ja syvällisesti mihin ollaan menossa, mistä tulossa ja millaiselta maailman kulttuuri näytti. Oltiinko kokemassa ”länsimaiden perikatoa” vai tragediaa vai oltiinko kokonaan jonkin uuden edessä. Sotarummut kaikuivat, sivistys lainehti uusilla koturneilla.

     Yksi 1930-luvun henkevistä tarkkailijoista oli Tatu Vaaskivi (1912-42), jonka esseeproosa hengästyttää yhä ja painaa syvällisyyden tavoittelullaan arkipäiväisen nykylukijan polvilleen.

    Teoksessa Huomipäivän varjo (Gummerus, 1938) T. Vaaskivi kirjoittaa, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa virisi sodalle ”vastapaineena voimakas hakeutuminen ihmisruumiin orgaanisen rytmin lähteille, luontoon”. Sodanedellinen alastomuusliike elpyi, ruumiin palvonta pesiytyi jopa Kurfürstendammin yöklubeihin ja suurkaupunkien huvittelupaikkoihin. Sama koski koko läntistä maailmaa.

    Ja Vaaskivi kiteyttää: Ruumiinkulttuuri ”hyrskyää yhä voimistuvana vuoksena yli Länsimaiden, temmaten pyörteisiinsä laajat kansanainekset ja kieltämätöntä on, että juuri urheilussa nousee ajan tajuttomista syvyyksistä väkevä protesti liiallista hengenviljelyä vastaan, joukkoliikkeen luontoinen pako sivilisaatiosta pois.”

    Historia ei toista itseään, mutta jokin toistuu. Jos ei muu, painajaiset kuitenkin.

Mitä enemmän on tietoa, sitä sumuisemmassa maisemassa kuljemme.

    Onko noin?

    1900-luvun alkupuoli oli tekniikan vallankumouksen aikaa, mutta eri tavalla kuin nykyään. Silloin tekniikka esittäytyi konkreettisina, aineellisina ”esineinä”. Tulivat autot, lentokoneet, radiot, gramofonit, jääkaapit, sähköhellat, pölynimurit, puhelin ja televisio. 

    Tänään tekniikka on ”henkisempää”. Kätkeytymällä älypuhelimeen ja tiktokvideoihin se soluttautuu ihmisen aivoihin saumattomasti. Sitä vastoin 1900-luvulla teknologian kehityksen vuosina tekniikka oli käden ja jalan jatke. 

    Kun sanoma- ja aikakauslehdet ovat vuonna 2024 pullollaan elämäntapaohjeita, hyvän kehon parantamisohjeita, niin onko menossa jotakin samansuuntaista kuin maailmansotien välissä? 

    ”Kysymyksessä on ilmeinen pyrkimys yksinkertaiseen, orgaaniseen elämään, luonnon parantaville voimanlähteille, jonnekin, missä ihminen on olemassa vain fyysillisesti tuntevana, ponnistavana, nauttivana olentona, vapautuneena aivojen terrorista ja ’hengen’ ylivallasta”, Vaaskivi kirjoitti vuonna 1938.

   Mutta vuoden 2024 todellisuus on oudosti pelottavampaa kuin Vaaskiven vuosi 1938. Nyt toki luovutaan kirjoista, tuosta keskittymistä edellyttävästä sivistysvälineestä, hengen ylivallasta, mutta kun samaan aikaan yritetään palata yksinkertaiseen keho- ja luontokokemukseen, se tehdään älylaitteen kuulokenappi korvassa toisella silmällä videoita tuijottaen.

    Luovuttaako moderni ihminen aivonsa vapaaehtoisesti?

Vaaskivi kirjoitti, että vaaditaan kaukaisuuksien välimatkaa, jotta ajan ilmiöistä saisi tolkkua. Ei pidä antaa yksityiskohdille analyysin valtaa.

    ”Vasta etäisyyksien paatos tekee metsästä metsän ja virrasta virran”, Vaaskivi kirjoitti, ”sillä ennen kuin analyysistä voidaan päästä synteesiin, vaaditaan suurten pelkistysten lintuperspektiiviä. Erittäin yksinkertainen optillinen laki: joka tahtoo nähdä kokonaisuudet, nouskoon alpeille.”

    Yritys nähdä sivistyksen sumun läpi oleellinen.

    Ajoin omalla autollani viime lokakuussa jylhää reittiä Italiasta Itävaltaan. Odotin että uskomattoman huikealla Timmelsjoch-alppireitillä pääsen korkeimmalle kohdalle nähdäkseni kokonaisuuden, ollakseni vihdoin synteesin partaalla.

    Mutta korkeimmalla kohdalla, jossain 2400 metrin korkeudessa, sumu kietoi matkalaisen syliinsä kuin pehmeä palttoo.  

    Modernin sivistyksen sumu oli kaikkialla, niin kuin se on joka päivä.   

Kyösti Salovaara, 2023.

Jossakin korkealla Timmelsjoch Hochalpenstrassella.

   

Koira haudattuna

[ja ketunhäntä kainalossa?]

Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.

Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.

- Albert Camus, 1945.

Maailma on kummallinen paikka ja Suomi.

    Gibraltarin salmessa miekkavalaat upottivat taas purjeveneen. Viime syyskuussa näin Barbaten satamassa edellisen upotetun purjeveneen raadon. Miksi miekkavalaat hyökkäävät purjeveneiden eikä moottoriveneiden kimppuun? Onko niillä sellaista tietoa ilmastonmuutoksesta joka meiltä puuttuu?

    Toissalauantaina Veikkausliigan ainoa suurseura HJK kohtasi kotistadionillaan pikkuruisen tammisaarelaisseuran. 22 pelaajaa: tasapeli. Katsojia oli 5000.

    Samana päivänä Viikin koetilalla päästettiin 60 lehmää kesälaitumille. Katsojia oli 7000. 

    Johtopäätös: suomalaiset elävät agraarista menneisyyttään.

    Yhtä kaikki: satakielet laulavat jo kosteikkojen reunamailla.

Eurovision laulukilpailut nostattivat mielenosoituksia pitkin Eurooppaa. Oltiin kovasti Hamasin puolella Israelia vastaan. Mielenosoittajilta unohtui, että Hamas on terroristijärjestö, joka käyttää Gazassa siviilejä militanttina puolustusmuurinaan.

    Tietenkin mieltä saa osoittaa.

    Hyvin usein, ellei aina, demokraattisissa yhteiskunnissa mielenosoittajat ovat jonkin epädemokraattisen ilmiön kannalla omaa, demokraattista hallitustaan vastaan. Hyvä demokratia kestää senkin.

    Jonkinlainen paradoksi tässä on. Eikä se ole vain tätä päivää.

    Kuinkahan usein kylmän sodan aikana Kremlissä huokailtiin tyytyväisenä: taas nuo hyödylliset idiootit Pariisin, Bonnin, Länsi-Berliinin, Lontoon, Rooman ja Washingtonin kaduilla edistävät meidän asiaamme.

    Kun nyt Eurovision laulukilpailujen kuluessa edistyksellinen toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka otti kovasti kantaa Israelia vastaan, niin mihin koira olikaan haudattuna ja kenen kainalossa ketunhäntä vilkkuikaan?  Ei kai taas Kremlissä myhäilty: hyödylliset idiootit jaksavat auttaa meitä!

No eihän maailma noin simppeli ole, sanotaan.

    Ei olekaan.

    Mutta ei sitä ymmärrä sittenkään.

    Esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto toitotti päivästä toiseen, että laulajien pitäisi boikotoida Malmön laulukisoja ja estää Israelin pääsy lavalle. Asiantuntijoitakin haastateltiin. He olivat samaa mieltä. Israelin mukanaolo politisoi kilpailun.

    Vaatimalla Israelin boikottia, toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka yritti politisoida Eurovision laulukilpailut ja onnistui siinä.

     Kun kilpailu sitten käytiin, yhdentekevä sellaisenaan, ns. asiantuntijaraadit ikään kuin yhteisellä päätöksellä yrittivät vesittää Israelin kappaleen kilpailun voitosta. Mutta kansalaiset eri puolilla Eurooppaa olivat toista mieltä ja nostivat esityksen melkein kärkeen. Ehkä tavikset vain kapinoivat median yksiniittistä ohjausta vastaan.

     Nyt toimituksissa surraan äimän käkenä. Eikä helpota, että satakielet jo laulavat Vantaanjoen rannoilla.  

Eilisessä Hesarissa tutkijoita haastettiin pohtimaan, miksi laulukilpailutkin jakavat mielipiteet poliittisesti, miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasia ja oikeistolaiset Israelia.

    Myös tutkijat, Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Timo R. Stewart, olivat ymmällä, elleivät äimän käkenäkin. Laulukilpailun herättämällä ”kulttuurisodalla” on hyvin vähän tekemistä itse konfliktin kanssa, he sanoivat.

    Miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasin terroristijärjestöä? ”En täysin ymmärrä, mistä se johtuu”, Hannu Juusola vastasi. ”Jos ajatellaan konfliktia itseään, Israel eikä Hamas kumpikaan edusta millään mittareilla vasemmistolaista politiikkaa. Politiikan osalta konfliktissa ei ole mitään luontevaa jakajaa.” (HS. 15.5.2024.)

    Ei mitään luontevaa jakajaa!

    Juusola ei kuitenkaan rohjennut epäillä, että kenties kysymys  on sittenkin piilevästä antisemitismistä. Monelle tulee jatkuvasti yllätyksenä, että myös vasemmistossa esiintyy juutalaisvihaa, kenties hieman samalla asenteella kuin kansallissosialisteilla aikanaan. Juutalaiset nähtiin kapitalisteina ja riistäjinä.

   Vapaamielisyyttään puhkuvien taiteilijoiden, toimittajien ja poppareiden mahdollinen antisemitismi on vielä kummallisempaa.

Äänekäs toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka hämmästelee, että kansa ei eliitin esimerkistä huolimatta dissannut Israelia. Taiteilijaporukan israelinvastainen yksimielisyys ei läpäissyt koko Eurooppaa. Kansalaiset eri puolilla mannerta äänestivät mitä halusivat eivätkä niin kuin media kehotti äänestämään.

    Tästä tietenkin syytetään somea. Ainahan sitä syytetään.

    Mutta entäpä jos kansalaiset todellakin ajattelevat omilla aivoillaan? 

   Kansalaisiin pettyneet toimittajat vaativat nyt, ettei Suomen pidä enää osallistua yhteisiin laulukilpailuihin. Heidän mielestään, kuten Ilkka Mattila kirjoitti eilisessä Hesarissa, kotikutoinen UMK (Uuden musiikin kilpailu) riittää hyvin suomalaisten laulajien ja musiikintekijöiden areenaksi. Mitä sitä nyt Eurooppaan menemään, jos suomalaisten esittämä omahyväinen saarna maailman hyvästä ja pahasta ei tehoa.

    Hetkinen, mitäs tämä nyt on?

     Kun tähän asti perussuomalaiset ovat sulkeneet fyysisiä rajoja, nyt sitten edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit haluavat sulkea suomalaiset musiikintekijät (ja kuuntelijat) kulttuurisen rautahaarniskan sisälle.

    Kammottava pyrkimys! Meikäläisen kulttuurin finexit!

    Aikoinaan kulttuuriväki availi ikkunoita Eurooppaan. Tänään ikkunat ja ovet halutaan sulkea jykevällä munalukolla, koska Eurooppa ei tanssi suomalaisen moraalipillin nuotein.

   Edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit näyttävätkin noudattavan Franz Kafkan määrittelemää elämänalun kaksoistehtävää: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

         

Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.

Tekemisen tekeminen ja lukemisen lukeminen

[terapian tarpeessa, häh?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Se tosiasia, ettei ole mitään muuta kuin henkinen maailma, vie meiltä toivon ja antaa meille varmuuden.

...

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka

Oiskohan noin?

    Täytyy olla, koska muu ei mahdollista, ellei toisin määritellä.

    Senkin voi tehdä.

    Mutta juttu pitää aloittaa alusta.

Kafka on kummallinen tapaus.

    Lehdessä oli otsikko tv-minisarjasta. Joka käsittelee Franz Kafkan elämää.

    Kafkan elämä ei ollut kafkamaista, kirjoitettiin.

    Jollakin tavalla, jostakin syystä, Kafka tiesi mitä kafkamainen elämä on.

    Ainakin me luulemme niin.

    Miksi muuten lukisimme kafkamaista Kafkaa?

Keväisessä maisemassa ei ole juurikaan kontrasteja.

    Tai on kontrasteja mutta ei kontrapunkteja.

    Vai ovatko Otaniemen mudassa taapertavat kahlaajat kontrasti talvelle? Dilemma siis.

    Insinöörioppilaat eivät selviä tästä(kään) kuivin jaloin.

Lähestyn asiaani kiertelemällä. Se ei hämää ketään. Tässä vaiheessa toivon eksyväni.

    Julkista keskustelua seuraamalla pääsee perille mistä julkisuudessa keskustellaan.

    Riittää kun lukee.

    Yleispiirre: kaikki ovat Suomessa terapian tarpeessa.

    Ei ole muuta kuin henkinen elämä.

    Puusepältä kysytään, kun kirveenvarsi tulee valmiiksi: Saitko henkistä tyydytystä veistäessäsi kirveenvarren?

Niin kuin tiedetään - jos siis tiedetään – suomalaisten lukutaito hiipuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

   Niinpä ryhdytään opettamaan lukemisen lukemista. Pelkkä lukeminen ei riitä. Täytyy olla jotakin enemmän. Ei riitä että ymmärtää.

   Ennen riitti kun luki.

   Sitä ei tarvinnut selittää toiseksi. Eikä pyydellä anteeksi.

   Älä kysy rantasipiltä miksi se kahlaa vesijättömaalla. Kysy itseltäsi: riitänkö minä?

Pitää kuulemma opetella lukemaan kriittisesti.

    Miten se onnistuu jos ei opettele ensin lukemaan?

    No opettelemalla kriittiseksi, tietenkin.

    Miten opin kriittiseksi?

    Opettelemalla olemaan kriittisesti kriittinen, tyhmyri.

    Aha!

Miksi tekeminen ei riitä?

    Lainaan Raimo Summasta. Joka mietti Helsingin Sanomissa (3.5.2024) miksi nuoret jääkiekkoilijat eivät pärjää.

    ”Joku voi suuttua tästä, mutta suomalaisessa lätkässä on tällä hetkellä aivan liikaa sepitevalmentamista.” Summanen sanoi. ”Sepitetään ja muka-valmennetaan. Monet valmentajat joutuvat valmentamaan joillekin muille kuin pelaajille. Paljon rakennetaan tarinaa ja sepitetään pelikirjoista, urheilullisuudesta ja eettismoraalisista jutuista, mutta valmentajien kieli ei oikein kohtaa nuorten pelaajien kanssa."

    Summasen mielestä ”pelaajat haluaisivat vähemmän puhetta ja enemmän tekoja. Teko on aina lähempänä totuutta kuin puhe. Nuoret haluavat enemmän konkretiaa.”

    Mutta tekemisen tekeminen on komeampaa kuin tekeminen. Henkiseen meidät on velvoitettu. Eettismoraalinen ylpeys voittaa kaikki esteet, paitsi kun se juoksee paitsioon, maalia ei hyväksytä.

Miksi kaikki psykologisoidaan?

    Eikö ensin tulisi oppia perusasiat? Peruspeli: lukeminen ja laskeminen. Teonsanoja.

    Vasta sen jälkeen tulee fiilistely. Omahyväinen omahyväisyys. Adjektiivit. 

    Tietysti kaikki on lopulta tunnetta. Mutta kun tuon tajuaa, on jo myöhäistä.

    Psykologia ei potkaise palloa.

    ”On kahdenlaisia valmentajia”, sanoi Real Madridin valmentaja Carlo Ancelotti. ”Niitä jotka eivät tee mitään ja niitä jotka aiheuttavat paljon harmia. Peli kuuluu pelaajille.”

Olikohan kirjoituksessani jokin syvällinen ajatus?

    Että kaikki tässä sanottu on viittauksenomaisessa suhteessa todellisuuteen.

    Että me tarvitsemme lisää terapiaa?

    Että eiku vähemmän!

    Häh?

Kyösti Salovaara, 2024.

   

Perspektiivissä

[todellisuus hahmotetaan]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Ihminen on sopeutunut elämään kolmiulotteisessa tilassa. Niin monet muutkin eläimet. Kaksiulotteisessa tilassa, vaikkapa paperin sivulla, olisi vaikeampi elää, ellei sitten tällaisia kirjoituksia pidetä elämänä.

    Fyysikot saattavat puhua monista muistakin ulottuvuuksista, mutta miten esimerkiksi 16-ulotteinen todellisuus pysyisi kasassa ja miten siellä osaisimme suunnistaa tästä tuonne etäämmälle. Millaiselta ”perspektiivi” näyttäisi 16-ulotteisessa tilassa? Vai olisiko niitä useampia? Ristiin rastiin toistensa yli kurkottavia?

    Sanotaan että aika on neljäs ulottuvuus. Aika tarvitaan, jotta tajuamme menneisyyden, tänäisyyden ja tulevaisuuden. Vertauskuvallisesti myös ajalla on perspektiivi. Menneisyydessä ”näkyvät” tapahtumat ovat pienempiä kuin juuri nyt ympärillämme tapahtuva, vaikka tosiasiassa asioiden tola saattaa olla toinen.

    Ihmistä kiehtoo vaistomaisesti perspektiivin tajuaminen, sen näkeminen. Siinä taitaa olla jotakin atavistista, mikä osaltaan liittyy tuohon ajan ulottuvuuteen. Kun kiskot yhdistyvät kaukaisuudessa yhdeksi pisteeksi, se havahduttaa tajuamaan missä menneisyys oli ja missä tulevaisuus saattaa olla.

    Jos ihmisen hermosto ei tajuaisi perspektiiviä, taiteilijoiden maalaukset olisivat toisenlaisia. Mitättömiä, väitän. No, monet modernistit ja kuvien kaatajat ovat maalanneet tauluja, joista perspektiivi puuttuu, mutta kenties juuri siksi, että tajuaisimme mitä tarkoittaisi jos emme näkisi asioiden ja esineiden mittakaavaa, suhdetta toisiinsa ja meihin, jotka katsomme niitä. Joidenkin taiteilijoiden mielestä todellisuus on atomistinen kaaos, jossa ei ole järkeä, ei edes perspektiiviä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Perspektiivi kiehtoo. On vaikea olla pysähtymättä pylväskäytävän tai palmujen reunastaman pyörätien äärelle nähdessään etäisyyteen pakenevat viivat; perspektiivi on pakko toistaa yhtä uudestaan valokuviin, vaikka niillä ei pysty enää sen enempää kertomaan. Olemme kuvamme.

    Onko perspektiivi, tilan tajuaminen, opittu asia vai syntymässä saatu?

    En tiedä tieteen vastausta, mutta ajattelen että perspektiivin tajuaminen on ihmisen (ja muidenkin eläinten) perimässä, aivojen hermosoluissa. Tai syntyvän lapsen aivoissa on ainakin valmius perspektiivin tajuamiseen: kun se on tajuttu, siitä ei voi oppia pois.

    Skotlannissa syntynyt Tom Gauld (s. 1976) piirtää absurdin, piikikkään huumorin sävyttämiä kirjallisuussarjakuvia The Guardian -lehteen. Joskus Gauldin vitsiä on melkein yhtä vaikea löytää kuin vitsiä Fingerporin stripeistä. Melkein aina Gauldin ironian tai sarkasmin kohteena on kirjallisuus ja kirjailijat.

    Viime lauantaina Gauldin sarjakuvassa esitettiin Kahden kirjailijan illuusio. Itse asiassa siinä oli vain yksi kuva. Kaksi kirjailijaa seisoo eri puolilla huonetta, kenties kirjahyllyn vieressä. Perspektiivi on korostetun voimakas. Etualalla on pienehkö kirjailija kirja kädessään, huoneen perällä suurikokoinen kirjailija suurempi kirja kädessään.

    Kuvateksti sanoo: Kirjailijat voivat näyttää eri kokoisilta, mutta he ovat identtisiä. Samoin he voivat tuntua ystävällisiltä kollegoilta, mutta he ovat nimettöminä haukkuneet toistensa romaanit lyttyyn somessa.

    Gauldin piirros huijaa ihmisen aivoja. ”Perspektiivivirheen” takia kirjailijat näyttävät eri kokoisilta, vaikka ovat täsmälleen yhtä pitkiä. Mittasin että ovat. Piirtäjän toinen letkautus sitten ironisoi kirjallisuuden jumalointia. Kirjailijoiden erilaisuus on Gaultin mielestä kulttuurinen perspektiiviharha.

Nyt tulen pakinani pointtiin.

    Vaikka tiedän, että Gauldin kuvassa kirjailijat ovat saman kokoisia, en pysty käskemään itseäni näkemään heitä saman kokoisina. Kuvaan piirretty perspektiivi on vahvempaa kuin tahtoni. Tästä päättelen, että perspektiivin näkeminen on aivoissa valmiina kun synnymme eikä siitä voi oppia pois vaikka kuinka tekisi mieli.

    Kuinka paljon meillä on aivoissa vastaavanlaisten ”rakenteiden” näkemisen alttiutta syntyessämme? On ollut muodikasta väittää, että lapsen aivot ovat syntyessään tyhjä kangas, jota sitten aletaan piirtää todellisuutta vastaavaksi ihmisen varttuessa. Nykyään, niin kuvittelen, tästä tyhjän kankaan ideasta on tingitty. Aivoissa saattaakin olla monia malleja tai niiden alkioita, jotka periytyvät miljoonien vuosia takaa. Biofyysinen menneisyys ohjaa meitä tahtomattamme.

    Amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky väitti aikanaan, että ihmisellä on syntyessään aivoissaan jonkinlainen ”universaali kielioppi”, jonka avulla hän oppii puhumaan ja kirjoittamaan jne. Kieltä ei tämän ajatuksen mukaan opita tyhjästä vaan hermosoluissa valmiina olevan mallin ohjaamana.

    Nykyään Chomskyn universaalia kielioppia ei kai pidetä todennäköisenä, mutta se tuntuu kuitenkin kiehtovalta hypoteesilta, samanlaiselta kuin perspektiivin tajuaminen kolmen ulottuvuuden tilassa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Entä sitten aika? Onko meillä sen tajuamiseen jokin synnynnäinen havaintoväline hermosoluissamme?

   Eipä taida olla.

   Ajan käsitys on muutenkin vaikea. Mitä se on? Stephen Hawking tähdensi, ettei luonnonlaeilla ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Mutta meidän elämässämme on menneisyys ja tulevaisuus, aivan kuten kolmiulotteisessa tilassa kaikki nähdään perspektiivissä.

   Onko niin etteivät eläimet miljoonien vuosien evoluutiossa ole tarvinneet päähänsä ”kellon rakennetta”? Kissa menettää ajantajunsa vaaniessaan peltohiirtä heinikossa. Ihminen sitä vastoin tarvitsee joka puolelle kellokoneita muistuttamaan paljonko kello on, joko pitää lähteä tai tehdä sitä sun tätä. Menettäisikö ihminenkin ajantajunsa ilman kellokoneiden tyranniaa?

    Tiedän kyllä yhden ihmisen, joka ei tarvitse kelloa tietääkseen paljonko kello on. Hän on Jack Reacher. Mutta fiktiivisiä henkilöitä ei lasketa merkittäväksi poikkeukseksi ihmiskunnan avarassa mitassa.

    Johtopäätös: Ihminen on tilansa herra ja aikansa vanki.

Kyösti Salovaara, 2024.

  

Salaliittoteoria

[pallon mentävä reikä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Kvanttifysiikka antaa ennusteen sille, miten monta kertaa saadaan tulos A ja miten monta kertaa tulos B, mutta ennustetta ei saada siitä, johtaako seuraava mittaus tulokseen A vai B. Kvanttifysiikka sisältää siten väistämättömän sattumanvaraisuuden eli luonnontieteessä ei voida enää ennustaa mitään täsmällisesti.

- Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

  

Katselin auringonnousun aikaan, kuinka pieni troolari puksutti rannikkoa myötäillen kohti satamaa. Taivaanranta näytti viivoittimella piirretyltä suoralta. Niinpä hätkähdin miettimään, ovatkohan salaliittoteoriat sittenkin oikeassa, väittäessään että maapalloa ei ole pallona vaan littanana lättynä, jota pitkin seilatessa tulee maailman reunalle ja putoaa pois.

    Arkijärki saattaa uskoa salaliittoihin, mutta tieteellinen järki ei, vaikka en tiedä kenellä on tieteellistä järkeä pää täynnä. Alussa lainattu Stephen Hawking sanoo, että vaikka kvanttifysiikka oli paljolti Albert Einsteinin tutkimuksista kumpuavaa, Einstein ei itse uskonut teoriansa ilmeistä johtopäätöstä, että luonnontiede tarkastelee sattumanvaraista atomien maailmaa, ennustamatonta todellisuutta.

    Kenties juuri tähän tarvitaan salaliittoteoriaa: järjettömänkin todellisuuden taustalla hääräilee porukka, joka ohjaa hyppysissään jopa bosonit vipeltämään paikasta toiseen.

Olen katsellut jalkapallopelejä. Olen katsellut paljon jalkapalloa.

    Muuan nykyfutiksen kummallinen piirre on alkanut vaivata mieltä.

    Huippujoukkueiden pelaajat tienaavat miljoonia euroja vuodessa. Heidän rahallinen arvonsa punnitaan kyvyillä pelata jalkapalloa. Jalkapallon pelaajan täytyy osata juosta, potkaista palloa, kuolettaa saamansa syöttö jalkoihinsa ja hänen täytyy hallita katseella melkein koko kenttä, se missä omat pelaajat juoksevat ja se mihin vastustajan pelaajat ovat asettuneet tai mistä he hyökkäävät puolestaan.

    Kysymys on tilasta ja sen sisältämästä liikkeestä. Hyvin usein pallo on positiossa A ja toisaalta tilanteessa B, mutta kummasta syntyy maali, sitä ei voi ehdottomasti ennustaa.

    Mutta mieltäni askarruttaa, miksi niin monet huippupelaajat, kaikista kaikkein taitavimmat  - kuten Atlético Madridissa oikeana laiturina pelaava argentiinalainen Nahuel Molina -  niin usein yrittävät syöttää pallon vastustajan "läpi". He keskittävät palloa hyökkäysalueen oikealta laidalta niin, että maalin edustalle syntyy sähinää ja joku omista hyökkääjistä toimittaa pallon maaliin. Näin on tarkoitus, hyökkäyksen idea, strategia.

    Mutta miksi keskitystä yrittävä ”Molina” potkaisee pallon yhä uudestaan puolustajan vartaloon? Hyökkääjällä on edessään alle metrin levyinen este - puolustava pelaaja - ja esteen molemmin puolin metrikaupalla vapaata tilaa pallon mennä sinne minne halutaan.

    Tilasta huolimatta pallo potkaistaan puolustajan vartaloon, jalkoihin tai päähän. Ikään kuin huippupelaaja uskoisi, että pallon voi potkaista ihmiskehon läpi, ikään kuin ihmisvartalossa olisi pallon mentävä reikä.

    Pitäisikö miljonääripelaajat viedä takaisin koulun penkille opiskelemaan fysiikkaa. Ei palloa voi potkaista ihmisen läpi satuttamatta häntä – eihän?

Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madridin katsomoa -
pukeutuvatko kvanttiteoreetikot Atléticon paitoihin
sulautuakseen joukkoon tarkkailemaan
kätyreidensä onnistumista viheriöllä?

Hetkinen, mitä sanoinkaan? Ettei ihmisen eikä seinän läpi voi potkaista palloa eikä heittää kiveä. Olen kyllä pikkupoikana nähnyt elokuvan, jossa päähenkilö kulki seinien läpi. Tuolla kaverilla oli kovasti tahtoa. 

    Kvanttimekaniikan tutkijat sanovat, että kun tennispalloa heittää seinään, se kimpoaa takaisin, yleensä tai aina. Mutta jos palloa kutistetaan atomin kokoiseksi, se saattaakin ”lipsahtaa” seinän läpi! Tyhjää tilaa löytyy rakenteiden atomitodellisuudesta. 

    Maallikko alkaa huutaa hip-hurraata.

    Epäily herää: tietävätkö nuo miljonääripelaajat, että pallon voi sittenkin potkaista ihmisen läpi häntä vaurioittamatta, jos sattuu hyvä säkä? Kvanttifysiikan mukaan epätodennäköinen reikä katoaa sen jälkeen kun atomi on livahtanut tunnelistaan läpi.  Entä sitten jääkö ihmiskehoon jalkapallon kokoinen reikä, josta hyökkääjän keskittämä pallo livahti maalialueelle, missä toinen miljonääripelaaja teki maalin?

    Ihmettelen silti, miksi hyökkääjä jääräpäisesti potkaisee pallon vastustajan vartaloon, sillä eihän se mene ihmisen läpi kuin äärimmäisen harvoin. Paljon todennäköisemmin pallon saisi syötetyksi omille pelajille potkaisemalla sen puolustavan pelaajan ohi vasemmalta tai oikealta tai yläpuolelta.

Ajatus kvanttipallon läpäisykyvystä hiertää mieltäni. Mutta jospa sittenkin…

    Olen päätynyt teoriaan, joka selittää niin monen jalkapalloilijan järjettömältä näyttävän käyttäytymisen. Kysymys on salaliitosta!

    Monet seikat tukevat teoriaa. Olen löytänyt vihjeitä tietyn tiedemiesporukan salaliitosta. He eivät usko, että vain atomin kokoinen kvantti luikahtaa seinän läpi. Heidän ajatuksensa mullistaa sekä Hawkingin että Einsteinin teoriat. Hawking puhui paljon mustista aukoista, joita kukaan ei näe. Tämän uuden salaliiton kvanttiteoreetikot puhuvat valoisasta reiästä, joka voi avautua mihin esteeseen tahansa sattumanvaraisesti, ja siitä avautuu koko maailma. 

    Avautuminen voi alkaa vaikkapa jalkapallokentältä, kun hyökkääjän potkaisema pallo sujahtaa puolustajan vartalon läpi eikä puolustaja huomaa mitä tapahtui.

    Melko varmana pidetyn tiedon mukaan salaliitossa on mukana valtava määrä huippujalkapalloilijoita, jotka yhtä uudestaan yrittävät saada valoisan reiän aukeamaan potkaisemalla pallon vastustajan läpi. Joissakin salaisissa dokumenteissa kvanttiteoreetikkojen ja huippufutareiden salaliitto käyttää itsestään nimeä Pallon mentävä reikä.

    Tiedemiehet, toisin kuin poliitikot, harrastavat mielellään mustaa huumoria,

Saavatko huippupelaajat rahallista hyötyä sabotoidessaan joukkueensa peliä potkaisemalla pallon tahallaan vastustajan vartaloon, mahaan tai päähän tai jalkoihin?

    Tietojen mukaan he eivät saa ponnisteluistaan minkäänlaista korvausta.

    Kysymys on isommasta asiasta. Se pelaaja joka ensimmäisen kerran potkaisee pallon ihmisen läpi tätä vahingoittamatta ja todistaa näin uuden kvanttimekaanisen teorian, pääsee ikuisiksi ajoiksi historian lehdille. Sitäkin on arveltu, että valoisan reiän löytäjä saa samalla siemaista valon luomasta graalin maljasta ikuisuuden pyhää vettä.

    Olen hieman epävarma, pitääkö kvanttiteoreetikkojen ja huippufutaajien salaliittoon suhtautua ymmärryksellä vai pelolla. Se kuitenkin ärsyttää, että kvanttimekaniikan tutkijat pilaavat salaliitollaan monessa pelissä hyvälle mallille kehittyneen hyökkäyksen kohti vastustajan maalia. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Nimettöminä pysyttelevät asiantuntijat epäilevät,
että Pallon mentävä reikä -salaliitolla
on hyvin kehittynyt laboratorio kuun pimeällä puolella.

Ihmisen jälkiä

[aineessa ja hengessä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Perjantai-iltapäivän ihmisvirtaa Madridin keskustassa.
Kovaan kiveen ei jää jalanjälkiä.

Yksi brexitin arvaamattomista seurauksista, Whelan tuumi, oli se, että se oli korottanut kohtuuttoman näkyvään asemaan muutaman iljettävän nilviäisen. No jaa. Kansa oli puhunut.

- Mick Herron: Lontoon säännöt. Suom. Ilkka Rekiaro. Crime Time 2023.

Kun auton taustapeilistä katsoo taaksepäin, näkee yhä kauemmaksi karkaavan maantien, kunnes se ensimmäisessä mutkassa katoaa kokonaan näköpiiristä. Katoaako se lopullisesti, vai onko se, äskeinen näkymä, jotenkin palautettavissa?

    Aine ei kaiketi katoa koskaan, kunhan muuttaa muotoaan. Sama koskee energiaa. Tai ehkä ymmärsin oppimani väärin. Sitä paitsi aine ja energia taitavat olla toisiaan.

   Jälkiä jää fyysiseen todellisuuteen, universaaliin maisemaan. Koko ajan syntyy uusia, ja vanhoja katoaa tai jää uusien alle. Pompeijista on juuri löydetty fantastisen hyvin säilyneitä maalauksia 2000 vuoden takaa. Suomessa hirrestä ja laudasta rakennettu on moneen kertaan poltettu, lahonnut ja muuttunut biosfäärin mullaksi.

    Kirjoittelen näitä lauseita - jotka eivät ole uusia – granadalaisessa hotellissa, joka on ennen ollut katolinen luostari, joka aikoinaan rakennettiin muslimien pyhien rakennusten raunioille.

    Kietooko minut juuri nyt kaapuunsa luostarin kadonnut henki? Tai muslimivallan kulttuurin henkäys? Vai ovatko kaikki paikalliskulttuurin henkiset jäljet sotkettu niin moneen kertaan, että niitä, alkuperäisiä, ei saata tavoittaa vaikka kuinka kuulostelisi ja katselisi? Maalauksia ja tauluja voi kaivaa 2000 vanhasta maaperästä, mutta miten ja mistä kaivat kulttuurin jäljet?

    Välillä tuntuu, että jo 40 vuotta vanha kulttuuri on kadonnut modernin ihmisen mielestä, hänen tiedottomasta tietoisuudestaan.

Kyösti Salovaara, 2024.

Muraalikatu Fuengirolassa. 
Elämä talossa vai sen seinällä?

Rakennukset kertovat ajastaan – jotakin. Samoin viljellyt pellot, istutetut metsät. Mutta pääseekö rakennuksissa asuneiden ihmisten mieleen mitenkään? Vaikka tuijottaisi tuntikaupalla rakennusta seinineen, kattoineen ja ikkunoineen. Ja metsissä näet kaikenlaisia jälkiä, mutta tuskinpa niiden ihmisten jotka siellä kulkivat 400 vuotta sitten.

    Mutta onhan meillä kirjat, maalaukset, sävellykset!

    Nehän ovat ihmisen jälkiä, jotka pysyvät, niinkö?

    Kun ajaa Madridia kohti La Manchan tasaisen ylängön läpi, ei voi olla muistamatta Cervantesin Don Quijotea, joka palvelijansa kanssa ratsasti ja taisteli harhaisena tuulimyllyjä vastaan. Sanotaan että Cervantesin pikareskiromaani (1605, 1615) oli ensimmäinen moderni romaani, oikeastaan ensimmäinen romaani. Kuinka laajan jäljen tuo kirjailija onkaan jättänyt? Mutta onko se vain yhden ihmisen jälki vai kokonaisen aikakauden ja laajan tasaisen maan jälki? Ja edelleen: kuinka monella tavalla Cervantesin ja Quijoten jäljet ovat sotkeentuneet ja tahraantuneet ja muuttuneet aikojen saatossa?

    Onko edes mahdollista ymmärtää mitä Cervantes kirjoittaa ja sanoo? Jalanjälki kosteassa hiekassa kertoo, että tästä kulki ihminen, mutta yhtään enempää et hänen jalanjäljestään saa irti. Kenties voit jäljen koosta päätellä ohi kävelleen ihmisen pituuden ja painon, mutta hänen mielensä syövereihin et pääse.

    Kun katsot ihmisen jälkiä, ne katsovat sinuun. Kummalla on enemmän kerrottavaa?

Kyösti Salovaara, 2024.

Isabella Quintanillan (1938-2017) arkirealismia
Thyssen-Bornemiszan museossa Madridissa.

Näinä päivinä tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisestä impressionistien taidenäyttelystä Pariisissa, joskaan näytteille asettaneita taiteilijoita ei tuolloin vielä kutsuttu impressionisteiksi.

    150 vuotta on lyhyt aika Pompeijista löydettyjen maalausten rinnalla, mutta se on pitkä aika ihmisyksilön kokemusmaailmassa. Pidempi kuin mitä osaamme ajatella.

    On ihmeellistä, että impressionistien maalaukset vetoavat yhä katsojaan, kaikista uusista tuulista ja suuntauksista huolimatta. Niissä on jokin sellainen ihmisen jälki, joka ei ole tyystin kadonnut ja jonka tänäänkin ymmärtää tai paremminkin tuntee sielussaan maalausta katsellessa. Ihmisen jäljissä on samaa ja vierasta. Niissä jotka näemme.

    Mutta entä ne jäljet joihin emme saa minkäänlaista kosketusta? Onko niitä itse asiassa enemmän kuin konkreettisia seiniä, kattoja, piippuja tai museon seinälle ripustettuja maalauksia?

    Media käy joka päivä kiihkeää debattia nykyisen politiikan, nykyisen hallituksen, nykyisen opposition toimista ja tekemättä jättämisistä. Kaikesta päätellen poliittisen olemisen maaperä on täynnä jälkiä, joita media nuuskii kuin jahdista raivostunut ajokoira.

    Mutta miten yhteiskunnallisen prosessin jäljet näkyvät kymmenien ja satojen vuosien päästä? Muistaako joku vuonna 4000 mitä brexit tarkoitti? Sitä vastoin vuoden 4000 ihminen saattaa yhtä ihailla Pompeijista vuonna 2024 kaivettuja maalauksia ja Pariisissa vuonna 1874 esiteltyä ensimmäisten ”impressionistien” tunnelmoivaa taidetta.

    Olisi kuitenkin naiivia sanoa etteikö brexitistä, esimerkiksi, jäisi jälkiä. Tietysti siitä jää, mutta ne jäljet sotkeutuvat niin moniin muihin tulevien aikojen poliittisiin jälkiin ettei kukaan voi täysin varmasti sanoa, onko tämä tai tuo brexitin vai jonkin muun poliittisen hölmöilyn jälki.

Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madrid on tehnyt maalin Gironaa vastaan.
Punavalkoisen ihmisjäljen kiihkeää tunnelmaa Civitas Metropolitanolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Hävittäjiä kylmän sodan vuosilta. Sodan vai rauhan jälkiä?
Museo del Aire y del Espacio, Madrid. 

Nykyään ei kannata puhua ihmisen jäljistä mainitsematta tiedon digitaalista valtakuntaa, virtuaalista universumia, jossa on kaikki ihmisen tietämät jäljet ja vielä enemmänkin.

    Mutta nuo jäljet ovat vertauskuvallisia, konkreettisia tulkittuina ja koodi avattuna.

     Pompeijistä voi kaivaa yhä uusia maalauksia 2000 vuotta Pompeijin tuhon jälkeen. Onko vuonna 4000 mahdollista kaivaa vuoden 2024 ihmisen jäljet jostakin ”tietokannasta”,  jostakin ”virtuaalikirjastosta”, jostakin holvista mihin kaikki on talletettu?

    Ehkä on, kenties ei.

    Ruotsissa hakkerit hävittivät äskettäin tärkeitä, joka päivä käytössä olevia ja tarvittavia tietoja. Se oli kylliksi dramaattista, mutta paljon dramaattisempaa oli, että myös tietojen varmuuskopiot oli tuhottu, niin että joissakin tapauksissa vuoden 2016 jälkeinen tietotodellisuus on menetetty täysin.

    Eikä Ruotsissa tietojen etsimisessä auta lapio, lamppu eikä kaivinkone.

    Espanjalainen El País kertoi muutama päivä sitten yhtä raflaavan esimerkin ihmisen jälkien häivyttämisestä. Barcelonassa on hyvin suosittu turistikohde Park Güell, jonne pääsee bussilla 116. 

    Ei pääse enää, ainakaan virtuaalitodellisuuden perusteella.

    Kaupungin johto on suoraan tai välillisesti ”häivyttänyt” Googlen kartoista ja kyselyistä bussin 116 reitin. Turistien aiheuttama ärtymys on poistettu ”väärentämällä” digikartat ja poistamalla vastaukset siitä kuinka turisti pääsee Park Güelliin. Ehkä koko puisto katoaa yhtäkkiä kartoilta. Mutta voiko myös Barcelonan hävittää kartoista ja kirjoista?

Onko ihminen vastuussa jäljistään?

    Hyvä huono kysymys.

    Parempi kuuluu: ovatko jäljet vastuussa ihmisistä?

Kyösti Salovaara, 2024.

Hetki La Manchassa - Quijote ratsastaa yhä Sancho Panzan kanssa.