Muisti muistaa, mieli mieltää

[toisenlaisen historian mahdollisuus]

Hiljan luin Ruumiin kulttuuri -lehdessä arvioitavaksi kaksi kaunokirjallista teosta, joissa todellisuus, todelliset tapahtumat ovat niin vahvasti fiktion, sepitteen taustalla, että molemmista uskaltaa sanoa, että todellisuus on tarua ihmeellisempää.

     Saksalaisen Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Schuld 2010. Atena 2014) sanotaan perustuvan kirjoittajan lakimiestoimessaan kohtaamiin tositapahtumiin. Sitä on vaikea uskoa, mutta "epäusko" johtunee siitä, että von Schirach kirjoittaa niin hyvin, käyttää pelkistettyä tyyliä Hemingwayn tapaan, jolloin hän luo arkipäiväisiin sattumuksiin ja ahdistaviin kokemuksiin taianomaisen ja mystisen hehkun. Syyllisyys pistää kokeneenkin lukijan innostumaan kaunokirjallisuuden hiljaisesta voimasta. Ulkokirjallisen paineen tähän tuo menneisyyden hallinta, josta Saksa ei pääse irti, sillä olihan Ferdinandin isoisä Baldur von Schirach Hitler-Jugendin johtaja.

     Suomalaisen Arto Luukkasen trilleri Suojelusenkeli (Paasilinna 2014) puolestaan kuvittelee vaihtoehtoisen historian, missä Suur-Saksa hallitsee poliittista näyttämöä 1990-luvulle asti. Luukkasen jossittelevan historian päähenkilönä on Suomessakin vaikuttanut neuvostodiplomaatti, meikäläisten poliitikkojen ”kotiryssä” ja mahdollisesti KGB-tiedustelu-upseeri Viktor Vladimirov, joka Luukkasen kirjassa sotkeutuu salamurhiin eri puolilla maailmaa.

     Siinä missä von Schirach on tyyliniekka ja yksilön ja yhteisön syyllisyyttä pohdiskeleva kirjoittaja, Luukkanen iskee populistisella lekalla päähän eikä jätä lukijalle mitään arvailtavaa. Luukkasen käsitys toisenlaisen historian mahdollisuudesta on tylsä, koska hänen tarinassaan kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin todella on tapahtunut. Sitä paitsi Luukkanen selvästi inhoaa lähimenneisyyteen vaikuttaneita ihmisiä. Mistä moinen ylemmyydentunto?

     Jos maailma olisi kulkenut toiseen suuntaan kuin se kulki, niin miksi se sitten olisi lopuksi samanlainen?

En tiedä miksi Luukkasen romaanissa historian käännepisteet toistuvat samanlaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaikka toinen maailmasota päättyy Luukkasen tarinassa eri tavalla kuin se päättyi. Onko historiassa useita reittejä samaan pisteeseen? Olisimmeko me ihan samanlaisia tarkkailijoita kuin mitä nyt olemme, vaikka Hitler olisi voittanut toisen maailmansodan tai jos Suomi ei olisi koskaan joutunut Venäjän vallan alle tai jos HJK olisi voittanut Mestarien liigan silloin kun se pääsi lohkovaiheeseen?

     Luukkasen Suojelusenkeli ei tavoitteestaan huolimatta innosta pohtimaan toisenlaisen historian mahdollisuutta. Sääli sinänsä että kirjoittaja hukkaa hyvän aiheen huonoon toteutukseen.

     Tunnettuja, päteviä, kiinnostavia ja jopa loistavia toisenlaisen historian kuvitelmia on toki julkaistu, meillä ja muualla.

     Ilkka Remeksen esikoisromaani Pääkallokehrääjä (1997) ei häpeä englantilaisten mestarien rinnalla, vaikka ei yllä Len Deightonin SS Lontoon (SS-GB Nazi-occupied Britain 1941, 1977) eikä Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuuden (Fatherland, 1992) toisenlaista historiaa jossittelevien jännäreiden vakuuttavaan älyllisyyteen.

     Mutta vaihtoehtoinen, jossiteltu historia kiinnostaa yhä tutkijoita ja kirjailijoita.

     Tudor-ajasta dekkareita kirjoittanut CJ Sansom julkaisi toissavuonna romaanin Dominion missä eletään vuoden 1952 natsimielisessä Englannissa. Englantia ei Sansomin kirjassa ”valloittanut” Hitler vaan paikalliset kotinatsit. 
     Myös Philip Roth on kirjoittanut toisenlaista historian mahdollisuutta pohdiskelevan kuvitelman Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004) missä juutalaisvastaisuus on Yhdysvaltojen virallista sisäpolitiikkaa saksalaismielisen lentäjäsankarin Charles Lindbergin johdolla. Robert Harrisin kuvitelmassahan Hitlerin 75 vuotisjuhlaa vuonna 1964 saapuu kunnioittamaan USA:n presidentti Joseph Kennedy, Kennedyn veljesten isä, joka 1940-luvulla toimi suurlähettiläänä Englannissa ja joka oli siihen aikaan kovasti saksalaismielinen.

     Pieni muutos eilen, suuri mullistus ylihuomenna! Perhonen havahtuu siivilleen, maailma muuttuu!

     Huomasin muuten Martti Linnan kotisivuilta, että hän on julkaissut toisenlaista historiaa kuvittelevan romaanin Niobe (2014), missä eletään rotupuhtaassa Haminassa, nykyisessä Friedrichshavenissa.

     Linnan kotisivuilta saattaa päätellä, että kustantaja olisi toivonut Linnan jossitteluromaanista jännäriä, mutta kirjailija halusi suhtautua kuvitelmaansa vakavammmin ja päätyi kustantamaan kirjan itse, sellaisena kuin se parhaalta tuntui.

Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus. Otava 1992.
Päällys Kauko Allén.

Toisenlaisen historian voi kuvitella, mutta sitä ei voi elää.

     Mielikuvitus siivittää eteenpäin. Taaksepäin ei ole (fyysisesti) menemistä, paitsi muistikuvissa, yksityisissä ja yhteisissä. Mutta koska muistikuvat pitää tulkita, selittää ainakin itselleen, kaikki kirjoitettu on aina jossain määrin sepitettä, jossain määrin toisenlaista historiaa, tietyssä määrin jossittelua.

     Entä jos... saattaa historiantutkija kysyä.

     Entä jos arkipäivän unelma olisikin tämmöinen, ajattelee kaunokirjailija ja luo sepitteen, joka perustuu toden ja kuvitellun yhdentämiseen, eikä hän silti voi paeta sitä mitä on tapahtunut ja mitä hän tai joku muu on kokenut. Jokainen lause, sana ja sanoista muodostettu ajatus perustuu jo aikaisemmin koettuun tai koetuksi kuviteltuun.

     Tässä menneen ja nykyhetken erottamattomasa liitossa on tietty mystinen paradoksi, jota en osaa pukea sanoiksi.

     ”Entäpä jos olisi käynyt toisin?” haastoi Paavo Lipponen lukijaa miettimään Suomen yhteyttä Venäjään ja Ruotsiin esseekokoelmassa Järki voittaa (2008). ”Olisiko Ruotsin yhteydessä rakennettu Helsinkiä yliopistoineen ja hallituspalatseineen? Tuskinpa. Tukholman jäädessä Suomenkin pääkaupungiksi Turun periferiaan ei olisi investoitu ja henkinen ilmapiiri olisi jäänyt sisäänpäin kääntyneeksi pikkuporvarillisuudeksi. Hallinnon Tukholma-keskeisyys olisi ollut paljon tiukempaa kuin Pietarin ohjaus Venäjän kaudella.”

     Jossittelenpa tästä eteenpäin.

     Entä jos Suomi oli jäänyt EU:n ulkopuolelle?

     Olisiko täällä nyt ahtaampi henkinen ilmapiiri, tunkkaisempi, köyhempi, niukempi?

     Voinko analogisesti jossitellen väittää, että Bryssel on liberaalimpi hallintokeskus kuin mitä olisi ollut omilleen jäänyt Helsinki? Ja sitä mukaa siunaus Suomelle? 
    Historian ironian siipien suhina: ensin irti Tukholmasta, sen jälkeen Pietarista ja lopulta Helsingistä!

Vaihtoehtoisen historian mahdollisuus on kiehtova ajatus.

     Mutta onko se tuulen viemää?

     Tai voiko toisenlaista historiaa edes aidosti kuvitella, koska olemme itsemme vankeja, historiamme sopassa keitettyjä, laululintuja ajatuksiemme psykofyysisessä häkissä?

     ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa”, kirjoitti Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia (1988) kuvatessaan yhdenlaista luonnontieteellistä tapaa maailman selittämiseen, ihmiskeskeistä selitysmallia, antropistista periaatetta joka mieltää todellisuuden esimerkiksi näin:

     Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää? Siksi että jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi.

     Päteekö tämä myös ihmiseen kuvittelemassa itseään yhteiskuntiensa historiassa? Ehkä, mutta jos toisenlainen historia olisi tapahtunut, sitä kuvittelisi nyt joku muu, joku toisenlainen ihminen kuin minä tässä!