Kansat vaeltavat

[ohuita viivoja]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Kansainvaellus?

Silloin kun ei ehdi tai jaksa syventyä johonkin, esimerkiksi ajattelemiseen, ei kannata näytellä että on tullut ajatelleeksi, että on tullut syventyneeksi...

    Tuo kuulostaa laiskaan miehen ja mielen puolustelulta. Siis laiskuuden puolustamiselta.

    Ainahan on aikaa ajatella.

    Siihen ei tarvita apuvälineitä, ei 4g yhteyttä, ei edes sähkövaloa.

    Riittää kun tallustelee rannalla tai istuu nojatuolissa.

    Miksi sitten ajatukseni jää pintaan kuin rantahiekkaan sujahtava vaahtopää?

Rantaa myöten vaeltava kansanjoukko on kyllä kummallinen näky.

    Paljaat jalat läpsyttävät vaimeasti laineiden ja laskuveden kovettamaa hiekkaa; aivan kuin eri kieliä puhuvat vaeltajat askeltaisivat sametilla tai silkillä päällystettyä asfalttitietä. Eri puolilta tulleet kävelevät yhteen paikkaan.

    Déjà-vu!

    He eivät ole matkassa Mooseksen johdolla Egyptistä Luvattuun maahan.

    He eivät vaella Mekkaan.

    He eivät tarvo lumessa pyytämään Iivana Julmaa uudestaan johtajakseen Sergei Eisensteinin komeassa elokuvassa, josta verkkokalvolle aikanaan jäi Iivanan koko valkokankaan täyttävä silhuetti pujopartoineen ja taustalla hänen luokseen vaeltavat pajarit.

    Ei, nämä tässä vaeltavat Playa del Inglesin hiekkarantaa Maspalomasin majakalle tai toisinpäin.

    Joka päivä aamukymmenestä auringonlaskuun saakka.

    Kuin jotakin pyhää toimitusta toistaen.

Pyhä toimitus?

    Hiekkarannalla vaeltaa monenlaisia ”kuppikuppikuntia”: saksalaisia, hollantilaisia, englantilaisia, ruotsalaisia ja jopa Pohjanmaalta etelään lentäneitä.

    Mutta nämä kuppikunnat eivät pakene mitään, ellei sitten pitkästymistä ja pimeää valoa Pohjolassa.

    Silmämäärin katsottuna liikkeellä on eläkeläisiä, varttuneita, pitkään taivalta tehneitä. Jalka nousee, polvi taipuu, vesi vierii varpaiden välistä.

    Rahalla saa ja "boeingilla" pääsee.

    Hotellin telkkarista tulee pelkästään ulkomaisia ohjelmia; ei yhtään espanjalaista tv-kanavaa ilmaiseksi. Ihme! Déjà-vu!

    Rahalla saa vuokratuksi oman pläntin omalle kuppikunnalleen merten takana, palmujen siimeksessä, pasaatituulten tuivertamalla rannikolla.

    Tämä kansainvaellus hedelmöittää ja virkistää... paikallista taloutta.

Ernest Hemingway seurasi sotakirjeenvaihtajana Kreikan ja Turkin sotaa vuonna 1922.

    Hän näki kuinka kreikkalaiset paetessaan Smyrnasta katkoivat kuormajuhdeiltaan jalat ja työnsivät ne sitten kuolemaan sataman rantaveteen.

    Hemingway vertasi eläinten kohtelua sittemmin härkätaisteluissa käytettävien hevosten kohtaloon. Pitääkö eläintä sääliä?

    Mutta pahan näkeminen johti Hemingwayn miettimään miten näkemästään pitää ja voi kirjoittaa, sillä sehän ei ole aivan yksinkertaista. Kirjoittamisen vaikeutta Hemingway kuvaa dokumentaarisen Kuolema iltapäivällä -teoksen alussa niin taitavin sanankäänteinen, että lukija haukkoo henkeään – tai jää ainakin miettimään mitä Helmingway sanoo.

    ”Moraalista en toistaiseksi tiedä muuta kuin sen verran, että moraalista on sellainen, mikä jälkeenpäin tuntuu hyvältä, ja moraalitonta sellainen, mikä jälkeenpäin tuntuu pahalta”, Hemingway kirjoitti.

    Hemingway taisi olla arkielämässä ikävä paskiainen sekä itseään kohtaan että ystävilleen, mutta kukapa kiistää hänen ajatuksensa kirkkauden kun hän Smyrnan kokemusten jälkeen tiivisti kirjoittamisen haasteen näin:

    ”Yritin silloin kirjoittaa, ja suurimmat vaikeudet olivat ensinnäkin todellisten tunteideni erottaminen siitä millaisia tunteita muut minulta odottivat ja siitä mitä minut oli opetettu tuntemaan ja toiseksi sen kuvaaminen, mitä todella tapahtui, mitkä seikat varsinaisesti aiheuttivat koetun tunteen.”

    Eikä kysymys ole vain kirjoittamisesta.

    Déjà-vu!

    On niin vaikea hyväksyä ajatusta, että ”minun” tunteeni eivät ole koko maailma. On niin työlästä katsoa yhtä aikaa kolikon molemmille puolille ja kertoa itselle ja muille mitä näkee ja miksi se tuntuu "joltakin".

Juupas-eipäs!

    Ihmiset muodostavat kuppikuntia, joiden ei tarvitse välittää muista kuppikunnista. Hyvä kuitenkin jos niiden annetaan olla omissa oloissaan. Kyllähän minua harmitti viime lauantaina eräässä ostoskeskuksessa, joka on täynnä ”saksalaisia” baareja ja ravintoloita (joissa soi yleensä reippaaniloinen lemmenmusiikki), kun niissä kaikissa näytettiin Bundesligan häntäpään ottelua samaan aikaan kun Englannissa pelattiin Arsenalin ja Leicesterin välistä huippuottelua.

    Mutta en voinut valittaa, oma syyni miksi asuin siellä missä saksalaiset kuppikunnat kokoontuvat. Muuten en valita, sillä saksalaisissa baareissa hinnat eivät nouse vaikka kotimaa on kaukana, toisin kuin suomalaisissa (joissa soi haikeansynkkä musiikki kadotetusta rakkaudesta), joihin hintataso tuodaan Suomesta eikä Espanjasta.

    Suomalainen ei halua kilpailukykyä edes aurinkoisilla rannoilla. Meikäläinen kansa surkuttelee ja alistuu, saksalainen nauttii ja vaatii.

    Juupas! Eipäs!

On omat tunteet ja kaverin tunteet ja muidenkin ohitse kulkevien.

    Ohitse kävellään, vastaan tullaan, menossa ollaan... majakalle päin.

    Helsingin Sanomissa on ollut muutamia hienoja artikkeleita suomalaisten mielipiteiden polarisoitumisesta - uudenlaisesta juupas-eipäs-kulttuurista; siitä kuinka vaikea yhteisestä todellisuudesta on piirtää yhteinen kuva, kaikkien hyväksymä.

    Paavo Teittinen mm. selvitti jokin aika sitten etteivät edes samasta koulusta ja samoissa yliopistoissa opiskelleet ja väitöskirjoja kirjoittaneet intellektuellit pysty esittämään yhtä, "oikeana" pidettyä kuvaa meikäläisen yhteiskunnan tilasta. Se johtuu kenties siitä, että kansantaloustiede ei ole "kovaa" tiedettä, mutta luulisi johtopäätösten mukailevan silti jotakin yhteistä, ainakin melkein tieteellistä käsitystä syistä ja seurauksista. Ääripäissä tiedemiehetkin ovat toisilleen vieraita pölvästejä.

    ”Vaikka taloustieteilijät vetelevät kuulijoidensa ihmeteltäväksi suoria viivojaan”, kirjoitti nyt tiistaina Antti Blåfield Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissa, ”hekään eivät ole vain pisteitä janalla vaan ihmisiä pelkoineen, toiveineen ja ristiriitoineen.”

    Blåfield huomautti, että ainakin yhteiskunnan parhaimmiston – niiden joille on paljon annettu ymmärrystä – pitäisi kyetä rohkeasti kohtaamaan toista mieltä olevat ”kuunnellen ja ratkaisuvaihtoehtoja etsien. Se on edellytys sille, että päästään tasapainoiselle uudistusten tielle.”

    Kuullun ymmärtäminen on vaikeampaa kuin oman, vahvan mielipiteen esittäminen.

    Jos tiedemies ei tunnista eikä tunnusta inhmillisiä tunteitaan, hän räpiköi saman harhan ansassa kuin Hemingwayn luonnehtima toimittaja, joka luulee kirjoittavansa vain sen minkä näki, vaikka hänen sanoihinsa vaikuttaa yhtä lailla se mitä hän tuntee ja se mitä hänen pitäisi muiden mielestä tuntea.

                                                                         Kyösti Salovaara, 2016.

    Koska ihminen ei ole yksin maailmassa, hänen ajatuksensa ja tunteensa eivät ole hänen ”omiaan”.

Velvollisuuksia:

    Tarkkaile!

    Ajattele!

    Ymmärrä!

    Puhu!

    Kuuntele!

    Vaikene!

    (Ja kävele!)

Antti Blåfield: Jokaisella oma todisteensa. Helsingin Sanomat 16.2.2016.

Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä. (Death in the Afternoon, 1932.) Suom. Tauno Tainio, tarkistanut Hilkka Pekkanen, 1962. 5.p 2012, Tammi.