torstai 14. huhtikuuta 2016

Punainen kuin

[ferrari]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.


Joskus sanat pakenevat etsijää; ikään kuin niille ei olisi käyttöä.
    Tuliko kaikki sanotuksi? Kirjoitetuksi?
    Koska sanoja tarvitaan ajatuksen ilmaisemiseen, eikä vain ilmaisemiseen vaan itse ajatteluun, herää epämiellyttävä kysymys: tuliko kaikki ajatelluksi?
    Varsinkin verbit välttelevät sanan-etsijää. Kertooko sekin staattisesta olotilasta? Pitäisi juosta mutta polvi ei nouse eikä hengästyminen kiehdo. Oleminen ei ilmaise juuri mitään, vaikka se olisi kuinka eksistentiaalista.
    Philip Roth analysoi kerran romaaninsa Miehen muotokuva sankaria Peter Tarnopolia, jolle oman itsensä ”esittäminen” tai ”kuvaaminen” on kaikkein ongelmallisinta. Roth sanoi, että romaanin Tarnopol yrittää tajuta itsensä oikeilla sanoilla, kun tämä aikaisemmin yritti määritellä itsensä oikeilla teoilla.
    Usein sanotaan, että vain teot merkitsevät. Olisi virkistävää ajatella, että sanat ovat tekoja tärkeämpiä, mutta niin ei kannata väittää, sillä pelkistä sanoista ei synny mitään – paitsi romaaneja, novelleja ja keskinkertaisia pakinoita.
    Mutta onko tekojakaan, jos niitä ei määritellä sanoilla?
    Ja: onko sanoja jos teot puuttuvat?


Lause ei ole mikään sekoitus, kirjoitti Ludwig Wittgenstein. Niin kuin ei ole musiikillinen teemakaan sävelten sekoitus. ”Lause on artikuloitu.”
    Jos lause koostuu sanoista – eikä se kai mistään muusta koostukaan – ja sanat kirjaimista, niin Wittgensteinin hengessä voinee jatkaa, että sana ei ole mikään kirjaimien sekoitus.
    Tekisi mieli jakaa kirjain vielä pienempiin osiin, mutta sen voi tehdä oikeastaan vain paperilla (saksilla) tai äänipöydässä. 
    Sanalla on merkitys, kun taas kirjaimella on ääni, tai sillä on monta ääntä, puhujasta riippuen. Kun kirjaimen lukee sanassa, niin sen ääni pitää kuvitella omassa päässään, ja silloin kaikki kirjaimet kuulostavat samanäänisiltä vaikka sanoilla on eri merkitys.
    Kummallista!
    Kirjaimella ei ole väriä ja vaikka sanatkin ovat värittömiä, joskus tuntuu että sanoilla on jokin esteettinen ”väri” tai että jokin sana on ihan selvästi jonkin värinen.
    Onkohan sanoilla päässäni mitään väriä? Tai edes ääntä? Sitäkin sopii ihmetellä missä sanat sijaitsevat silloin kun niitä ei käytä.
                                   Kyösti Salovaara, 2016.
    Otetaan sana ”hiilihanko”. Tällä hetkellä noin neljä ihmistä – minä mukaan lukien - ajattelee sanaa hiilihanko. Missä ovat ne noin viisi ja puoli miljoonaa hiilinhankoa, joita ne muut suomalaiset eivät juuri nyt ajattele, mutta saattaisivat ajatella?
    Kirjoitetaan: Juppi istui punaisessa Ferrarissa.
    Muuttuuko kirjoitetun sävy jos lause ilmaistaan näin: Juppi istui punaisessa Ferrarissa? Tai näin: Juppi istui punaisessa Ferrarissa?
    Sivumennen sanoen, kaikki Ferrarit eivät ole punaisia eikä kaikki punainen ole ”ferraria”.
    Askarruttamaan jää mitä punainen on.


Ovatko romaanihenkilöt meidän kaltaisiamme?
    Jos ovat, niitä pitää lukea kuin Litmanen peliä, myös sitä pallotonta.
    Tarnopolin probleema oli kuinka määritellä itsensä sanoilla ja sanoissa.
    Rothin nuori kirjailijasankari Nathan Zuckerman huudahtaa Haamukirjailijassa: ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”
    Koskeeko huudahdus myös meitä, jotka emme ole (tietääkseni) romaanisankareita?
    Äkkisuora vastaus on, että EI. Mehän olemme; meitä ei tarvitse keksiä eikä meidän pidä keksiä elämämme tilalle toista, vielä elävämpää, vielä julkeampaa, vielä kiihkoisampaa.
    Mutta koska elämän voi kuvitella ja kuvailla vain sanoilla, eikö silloin joka tapauksessa tarvita sepitettyjä sanoja itsensä kuvailemiseen? Tarkoitan että minä näen kyllä itseni peilistä, mutta sehän on vain kuva, en minä. Siitä eteenpäin kaikki muuttuu vaikeaksi, sillä Tarnopolin tavoin ”oikeiden sanojen” löytäminen on vaikeaa ja problemaattista.
    Jos sanat pystyisi maalaamaan, se helpottaisi tehtävää, itsensä kuvaamista.
    Harmi kyllä väritkään eivät ole yksikäsitteisiä, paitsi silloin kun puhutaan talon seinästä tai ”ferrarista”. Jos jotakuta poliitikkoa esimerkiksi kutsutaan ”punaiseksi”, tiedämme suunnilleen mitä tarkoitetaan, mutta jäämme silti miettimään onko hän yhtä punainen kuin vaikkapa Hertta Kuusinen vai enempi samanpunainen kuin Väinö Tanner.


Etsiessäni sanoja, etsin aina itseäni, sillä muita sanoja ei ole kuin ne jotka tiedän. Todellisuus on minun sanavarastoni.
    Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta ei se ole. Sinulla on omat sanasi ja hänelläkin on. Tietysti meillä kaikilla on monta yhteista sanaa, mutta sehän tässä ei olekaan problemaattista.
    Problemaattista on se mikä ei ole yhteistä.
    Voimme sopia tapaavamme Stokkan kellon alla kello neljä.
    Mutta jos sanon, että tavataan punaisen luona viideltä, et ehkä tiedä minne tulla.
    Enkä minä tiedä minne mennä.
    Valkoinen voisi tarkoittaa autoani, joka ei ole Ferrari eikä minulla ole Panamassa sijoituksia, joten ei tästä enempää.
    ”Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.”
    Kirjoitti Kafka.
    En usko että maailmaa pystyy puijaamaan edes punaisilla sanoilla, valkoisista puhumattakaan. Ne pitää lukea värittöminä, kuulla äänettöminä.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

_____________________________________________________________________
Franz Kafka: Keisarin viesti. Philip Roth: Haamukirjailija, Reading Myself and Others.
Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkimus.

15 kommenttia:

  1. No Kyösti, tuon Ferrarin punaisen kanssa minulla on ongelmia. Yksi amerikanrauta ajoi minut kumoon kun ajoin vihreän valon palaessa ferrarinpunaisella Jopollani. Siitä seurasi pahempi haveri myöhemmin, koska sen rantaruattalaasen valkoisen Cadillacin etupuskuri osui punaiseen Jopoon jonka päällä olin ja toi haavan Letukan etukulmaan, siis Jopo luovutti viirun omaa maaliaan. Mutta pahinta oli että jäin siinä alimmaiseksi. Letukan kulma osui vasempaan polveen joka on edelleen, neljä vuotta myöhemmin, vino. Sillä jalalla ei juuri enää kävellä ilman keppejä.

    Tästä loukkaantumisesta seurasi että seuraavana vuonna putosin kirjaston mennessäni Jopon päältä, osuin siivoustelineeseen. Se sama polvi, nyt sen lumpio halkaisi sääriluun. Vasemman käsivarren kumpikin luu meni irtipoikki ranteen yläpuolelta.

    En enää ajattele syyllisyyskysymyksiä vaan kaikkia muitakin asiaan liittyviä. Joudun taas ortopedille koska nyt myös oikea jalka oirehtii ja sen ristisidejänne on repaleina, polvi käyttäytyy kuin mikäkin vaahtokarkki, puoltaa kummallekin puolelle, ei pysy.

    Vastustan valkoisia letukoita ja varsinkin kun ne ajavat päälleni vaikka mulla palaa vihreä valo! Ehkä se rantaruattalaanen ajatteli että tuo on niitä tyyppejä, jotka elävät kuplassa. Juuri silloin näin erityisen selvästi ja terveesti kun olin tulossa vesijumpasta.

    Olin viime viikolla veljen luona ja se tuntee autoja. Ferrarinpunaista Jopoa se kyllä epäili. Mutta kyllä se väri Ferrarin mukaan valittiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan on melkein kauhukertomus - hemmetti! Värillä siis saattaa olla väliä, kohtalokastakin.

      Poista
  2. Niin se on. Ja yritys selvittää nykyiselle sote-järjestelmälle punaisen ja valkoisen välistä taistelua, jossa kävi hassusti, ei onnistu.

    Joku lääkäri määräsi fysioterapeutille. Se terapeutti oli niitä samoja rantaruotsalaisia ja oli vissiin feikannut suomen tenttinsä. Se halusi jostain syystä tietää statukseni. Eläkeläinen? Sanoin että en ole. Siis mistä te saatte rahaa, kovasilmäinen nainen sanoi. Eläkkeestä mutta teen työtä. Se ei ole mahdollista, terapeutti totesi ja naputti aikansa konetta.

    Ei aavistustakaan minne se paperi meni. Yritin olla sanomatta kovin paljon mitään, ettei nainen suuttuisi lisää. Sitten en ehtinyt puraista kieltäni kun sanoin että "jos kissa rojahtaa polven päälle". Nainen jäykistyi seipääksi. Sitten hän tuli aivan naama kiinni naamaani: siis tuota minä en siedä. MITÄ te sanoitte?

    Näitä pahuksen yksittäistapauksia täällä riittää. Tämä isänmaa ja äidinkieli eivät tunnu nyt oikein riittävän tai olevan synkassa. Ei se mitään. Olen niin kunnossa kuin voin olla. Mutta kafkamaisuus valtaa alaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän pitäisi tietysti etsiä "ohjausta" Kafkalta.

      Joten etsin, suhteessa maailmaan:

      "Aikaisemmin en käsittänyt, miksi en saanut kysymykseeni vastausta, tänään minä en käsitä, kuinka saatoin uskoa voivani kysyä. Mutta enhän minä uskonutkaan, kysyin vain."

      Poista
  3. Täydellistä! Varmaan on niin, että näiden aikojen todellisuus on otettava todesta ja lopetettava ihmettely. Tai ainakin jatkuvasti ääneensä ihmettely. Tai ainakin kanssaihmisten kiusaaminen liiallisella ihmettelyllä.

    Mutta kyllä usein kaipaan jonkinlaista välimiestä, joka voisi käskeä sen fysioterapeutin suomen tunneille ja lopettaa n.k. asiakkaiden kiusaaminen. Saati se valkoisen Chevroletin ajaja, joka tosin määriteltiin syylliseksi, mutta poliisi jaksoi olla kimpussani kysymässä ajoinko pyörää vai talutinko sitä. Niin kuin se polvi olisi siitä parantunut.

    VastaaPoista
  4. Mutta joo, Kafka. Niissä piirroksissa ei taida yleensä olla väriä, siinäkin kun Kafka odottaa päästäkseen sisälle Linnaan.

    Mutta todella kafkamainen on se Amerikka-kirja. Minä aina välillä luen siitä pätkän ja kuljen sitten lopun päivää lasittuinen silmin ja mutisen tarinoita Kafkan Amerikka-kirjasta, jossa ei ole oikein kunnon yhteiskuntaa lainkaan, vaan ihmiset rupeavat putomaan. Siis varmaan ovat niitä siirtolaisia.

    Kyösti, mitä mieltä olet tuosta uudesta tsekkiläisyyden määritelmästä ja sanasta Chenicia, vai Chechia vai miten se meni, kun nyt pitäisi saada Bohemia eli Böömi vissiin siihen liitetyksi. En ole käsittänyt mitä ne siellä oikein nyt rakentelevat, mutta tsekit ovat päällisin puolin rauhallista väkeä. En tiedä ovat silti ketkään Euroopassa enää niin rauhallisia kuin pitäisi olla että rauha kans säilyisi?

    Hämmentävää olla tuommoisen maanosan osa, eikä yhtään vain ihan pelkästään Suomi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Semmoinen selitys kirjoitusvirheille, että kun juon teetä ja kirjoitan, niin kun teessä on hunajaa, niin väistämättä joskus teetä valuu näppikselle ja joidenkin näppäiden toiminta on hieman tahmeata. Ihmiset siis rupeavat putoAmaan, ne siirtolaisihmiset.

      Poista
    2. Kun juot riittävästi teetä, näppäimet lopettavat toimimasta kokonaan etkä saa enää yhteyttä tietokoneen ruudulle, joten et tiedä mitä kirjoitat ja vaikka tietäisitkin, et pysty todistamaan sitä edes itsellesi.

      Sitten laitat keltaisen lapun näytölle ja siinä lukee: Teen takia mitä vaan teetä.

      Ylisummaan olen sitä mieltä että nationalismin nimissä ei saisi tehdä mitään politiikkaa vaikka paikalliset kulttuurit ovatkin tärkeitä. Pahinta mitä Euroopalle voi tapahtua, on eräänlainen paluu tiukkoihin kansallisvaltioihin, jotka kiväärein ja pistimin noudattavat poliittista "nimbyilyä".

      Poista
    3. Kyösti, sen pitää olla hyvää mustaa teetä. Mutta ei ilman hunajaa ja ihan vähän maitoa kans. Nyt pitää mennä nukkumaan, kun aamulla on mentävä vesijumppaan, se pitää minut kävelevänä.

      Poista
  5. Synesteetikoille kirjaimet ja numerot ovat usein tietyn värisiä. Myös sävelet. Luulin jo, että yksi lapsenlapsista on tällainen "erikoinen", kun hän alkoi luetella kirjainten värejä, mutta vanhempansa sanoivat, että ne ovat päiväodin palikoissa noin.
    Vaikka ei olisikaan mikään synesteetikko, voi mieltää kirjaimiin jonkin värin - vai olenko minä sitten sellainen, herranjestas! - minusta M on punainen ja L on keltainen ilman muuta, S on vihreä jne. I on musta ja U on ruskea, Y violetti, O punainen. Kun tässä käyn läpi konsonantteja ja vokaaleja, tiedän, minkä värinen ja minkä sävyinen siitä väristä kukin kirjain on.
    Jokainen näkee ja kokee värit omalla tavallaan, vaikka tietenkin myös kulttuuriympäristö vaikuttaa, punainen intohimoa ja sininen rauhaa yms. Oma tulkinta menee silti monesti näiden yli.
    Mitä ferrarinpunainen viestii?
    Ja miltä ferrarinpunainen maistuu? Myös makuaisti tulee usein mukaan sanojen mieltämisessä. Miltä sana maistuu? Sanoja makustellaan.
    Lapsi yhdistää enemmän eri aistihavaintoja. Minulla oli alakoulussa kauhea kokemus pakottamisesta syömään helmiryynivelliä. Aloin silloin vihata myssyä, joka oli väriltään luonnonvalkoinen ja jonka neule muistutti noita ryynejä. Piilotin tuon myssyni ja kesti kauan että aloin sietää tätä sävyä valkoista missään.

    Tuosta mitä sanot äskeisen vastauksesi lopussa olen prikulleen samaa mieltä. Kukoistus ja sivistys on vallinnut yleensä siellä, missä on arvostettu moninaisuutta ja erilaisuutta. En ainakaan itse viihdy paikoissa, joissa kyräillään "vierasta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ferrarin-punaisen voisi ajatella viestivän rohkeutta, aggressiivisuutta, intohimoa ja semmoista. Punainen on myös radikaalien väri. Toisaalta muutama vuosi sitten suurin osa Suomessa ostetuista autoista oli punaisia, joten ei se kai intohimoa eikä radikaalisuutta viestinyt. Nyt ostetaan valkoisia autoja - mitäköhän se sitten tarkoittaa?

      Poista
    2. Minulle ferrarinpunainen on ennen kaikkea iloinen ja kepeä väri. Olet saanut sen hienosti kiiltelevänä esiin noissa kuvissa.
      Itse pidän autoissa eniten vanhojen autojen karkkiväreistä, sellaisista pastelleista, joita vaatteissakin oli joillain vuosikymmenillä. Isäni osteli vanhuudessaan kirppareilta ja huutokaupoista tavaraa. Voi niitä udunsinisiä pukuja ja vaahtokarkin värisiä solmioita!
      Ollaanko nykyään väreissä tosikkoja? Mustaa, mustaa ja valkoista.

      Poista
    3. No, autoissa musta on pomojen ja gangsterijehujen väri; normaali-ihmiselle musta auto näyttää pienemmältä kuin valkoinen (joka usein on "ilmainen" eli ei tartte lisämaksua väristä). Vaatteissa musta laihentaa tukevaa; taiteilija pukeutuu mustaan sanoakseen: hemmetti minä maailmasta!

      Olin takavuosina ostamassa "appelsiininväristä" autoa. Myyjä sanoi, että älä osta, et saa sitä aikanaan kaupaksi kun vaihdat. Uskoin häntä ja poikaani. Aina kun näen oranssinvärisen auton, sanon: kerran minäkin meinasin ostaa.

      Poista
    4. NYT menet Kyösti heti paikalla vaihtamaan sen järkevän valkoisen - oliko se valkoinen - appelsiininväriseen!
      Oranssi on iloinen ja leikkisä väri. Erikoinen, erityinen, löytäisit aina helposti omasi parkkialueelta.

      Minä sain valita meille viimeksi auton värin, itsellä ei edes ole korttia. Valitsin taivaansinisen. Harmittaa, etten jaksanut odottaa vielä parempaa metalliväriä, vaan tyydyin himmeämpään. On se silti ihana.

      Musta alkaa olla niin kulunut taiteilija- ja kapinaväri, että pastellit ja kirkkaat perusvärit voisivat olla uusi musta.

      Poista
    5. Hah, joo - auto on niin uusi että sen väriin on tyytyminen (täytyy vain unta nähdä...).

      Se on mielenkiintoista että "kapinallisuus" muuttuu muotiväriksi; joten uusia värejä kaivataan!

      Poista