torstai 22. elokuuta 2019

Valoa kansalle


[valikoiden]


Kyösti Salovaara, 2019.
Esa Pulliainen, Ville Valo ja Kai Pulliainen
Tapiolan golfkeskuksessa viime lauantaina.
TAGi on Pop 2019.


Vaikea ei ole helppoa.
    Syvä ei ole matalaa.
    Objektiivinen ei ole subjektiivista.
    Valo ei ole pimeää.
    Totuus ei ole valhetta.
    Korkeakulttuuri ei ole populaaritaidetta.
    Uusi ei ole vanhaa, mutta kun Agents ja Ville Valo esittävät Rauli ”Badding” Somerjoen ”vanhoja” lauluja, mihin ne sijoittuvat – uuteen vai vanhaan?


Ville Valo on tässä aasinsilta. Nimensä semantiikkaa, ei syntaksia.
    Millä tavalla taiteesta ylipäänsä voi puhua? Mitä sanoja saa käyttää kuvatakseen taideteosta? Ollakseen kriittinen? Vai onko kuvailevia sanoja lainkaan?
    Julkisessa keskustelussa äärimmäisyys voittaa pragmaattisen.
    On vain taidetta, toiset sanovat.
    Taide on ajan tuhlaamista, sanovat eräät.
    Taide on sivilisaation suurin saavutus, joku sanoo.
    Kirja on vanhentunut kommunikaatioväline, väittää yksi, välivaiheen ”käyttöliittymä”, menneen talven lumia.
    Merkityksiä ei sävelletä eikä maalata, sanoi Jean-Paul Sartre.


Olen näissä pakinoissa usein lainannut englantilaista John Careytä (s.1934), kun puheena on ollut korkeakulttuurin arvottaminen ja eliitin ja massojen kulttuurimaun pohdiskelu.
    John Carey on huippuluokan kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuuden emeritusprofessori Oxfordista. Häntä pidetään korkeakulttuurisen elitismin ankarana kriitikkona.
    Sitä Carey on.
    Hän julkaisi vuonna 1992 teoksen The Intellectuals and the MassesPride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. Teoksen nimi kuvastaa sellaisenaan Careyn tutkimusotetta ja kritiikin ideaa.
    Carey sanoo, että kun muualla Euroopassa 1900-luvun alussa eliitti pyrki eristämään massat kulttuurista, Englannissa ns. modernismi teki saman kirjoittamalla niin vaikeasti, ettei tavallinen lukija jaksanut pysyä mukana. Modernistit turvautuivat kieleen eristääkseen rahvaan eliitin kulttuurista.
    Tuohan oli aika ironista, sillä eliitti esittäytyi samaan aikaan tiennäyttäjänä, avantgardena, mutta rakensikin sitten sellaisen tien ettei sitä pystynyt juuri kukaan (tavallinen ihminen) perässä kulkemaan.
    Mielenkiintoisen huomion Carey tekee teollisesta ruoasta. Purkkiruoka ja pikaravintolat tulivat jo varhain älymystön syyllistämäksi. Älypäiden mielestä rahvas ei pystynyt valitsemaan edes ruokaa sivistyneesti. Intellektuellit puhuivat luonnollisen sapuskan ylivertaisuudesta rahvaan käyttämään mekaaniseen ja sieluttomaan säilykeruokaan rinnastettuna.
    Purkkiruoan kritiikkiä tulvi yhtä lailla vasemmistolaisilta kuin oikeistolaisiltakin intellektuelleilta. Geoge Orwell kirjoitti teoksessa Tie Wiganin aallomurtajalle näin:
    ”Luultavasti olisi mahdollista väittää, että muutokset ruokavaliossa ovat dynastioiden taikka uskontojenkin vaihtumista tärkeämpiä. Esimerkiksi maailmansotaa tuskin olisi koskaan syttynyt, ellei säilykeruokaa olisi keksitty…
    Pitkällä aikavälillä kenties havaitsemme, että säilykeruoka on konekivääriä vaarallisempi tappoase.”


Kun rahvas oli älymystön mielestä huonoimmillaan istuessaan ruokapöytään, niin mitä tapahtuu tänään?
    Käydänkö liha- ja maitotuotteita vastaan itse asiassa yhä samaa taistelua kuin mitä Orwell ja kumppanit kävivät purkkiruokaa vastaan? Tällä kertaa älymystö on saanut tuekseen ilmastomuutoksen torjumisen agendan; se ikään kuin oikeuttaa pakottamaan massat luopumaan perinteisistä ruokatavoista, aivan samoin kuin vapaasta liikkumisesta autoilla tai lentokoneilla. Niin kauan kun vain pienellä vähemmistöllä oli varaa syödä pihvejä ja matkustella Euroopassa kuukausikaupalla, kaikki oli älymystön mielestä OK.
    Muuttuuko mikään kun kaikki muuttuu? Vai halutaanko palata menneisyyteen - pienien vähemmistöjen ylivaltaan?
    John Carey lainaa intellektuellien intellektuellia Wyndham Lewistä, joka sanoi, että ”yksikään taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Lewisin mielestä taiteessa kaikuu aristokratia, mikä estää massoja pääsemästä sen tykö.
    Vuonna 2005 Carey julkaisi kriittisen, provokatiivisen ja jopa hauskan teoksen What Good Are the Arts? Tässä teoksessa hän kysyy ”ikäviä” kysymyksiä.
    Mikä oikeastaan on taidetta? Onko korkeakulttuuri ylivertaista? Tekeekö taide meistä parempia ihmisiä? Voiko taide olla uskontoa?
    Careyn vastaukset eivät tue sovinnaista ajatusta taiteen ja taideteoksien ylivertaisuudesta muihin harrastuksiin nähden.
    Tässä teoksessa Carey repii hajalle korkeakulttuurin kliseitä tai paremminkin kielen kliseitä, joilla perustellaan korkeakulttuurin ylivoimaa massakulttuuriin nähden.
    Carey ei suinkaan väitä etteikö (kauno)kirjallisuus olisi tärkeää. Päinvastoin, hän toteaa, että kirjallisuus ei ole vain ainoa taidemuoto joka pystyy kritisoimaan itseään, vaan että vain kirjallisuus ylipäänsä pystyy kritisoimaan mitä tahansa, koska vain se pystyy ajatteluun ja järkeilyyn. Tästä seuraa, että vain kirjallisuus osaa moralisoida. (Vrt Sartre: Merkityksiä ei sävelletä eikä maalata.)



Säilykeruoan syöminen osoittaa huonoa makua, Orwell ja 1900-luvun alkupuolen älyköt sanoivat.
    Moni meistä muistaa, ainakin epämääräisesti, Kenneth Clarkin hienostuneet tv-ohjelmat sivistyksestä ja sivilisaatiosta. Carey muistuttaa Clarkin kuitenkin sanoneen, että "massojen maku tarkoittaa huonoa makua, niin kuin jokainen vähänkin kokeneempi, rehellinen ihminen tietää".
    Onko taiteen arviointi lopulta pelkästään makujen kuvailua ja kokijan oman maun asettamisesta muiden kokijoiden maun yläpuolelle?
    Jotain tällaista Carey ehkä ajaa takaa.
    Hän todistaa, ettei ole olemassa mitään universaalia taidekokemusten asteikkoa, johon yksittäinen taideteos voitaisiin asettaa. Kun eliitti väittää, että sen kokemus korkeakulttuurista on ”parempaa”, ”syvempää”, ”totuudellisempaa” tai ”objektiivisempaa” kuin rahvaan kokemus jonkin viihderomaanin parissa, Carey huomauttaa ettei tällaista todistusta voi tieteellisesti perustella. Kukaan meistä ei tiedä miten naapurimme kokee jonkin lukemansa kirjan. Intellektuellin kokemus ”vaikean” teoksen parissa voi olla paljon ohuempi ja heikompi kuin tavallisen kaupankassan (joka tietysti saattaa olla intellektuelli) lukiessa jotakin bestselleriä.
    Ihmisiä pitää vietellä taiteen pariin, älymystö ajattelee, koska niin syntyy parempia ihmisiä.
    Mutta syntyykö? Ja jos syntyy, niin miksi? Ovatko jalkapalloilijat huonompia ihmisiä kuin runoilijat? Ovatko säveltäjät parempia ihmisiä kuin puusepät?
    Carey ottaa esimerkkejä taidepuheesta, jossa käytetään luonnontieteellisiä termejä taideteoksia arvioitaessa. Careyn mielestä niin ei voi tehdä, koska taideteokset eivät ole universaalisesti arvioitavissa: yhdestä teoksesta ei voi päätellä toista vaan jokainen on ainutkertainen ja vain viittauksenomaisessa suhteessa todellisuuteen ja toisiin teoksiin.
    Kun esimerkiksi Iris Murdoch puhuu taideteoksen objektiivisuudesta (suhteessa todellisuuteen), Carey huomauttaa, että jos taideteokset todella olisivat objektiivisia luonnontieteellisessä mielessä, niiden pitäisi olla täysin toistensa kaltaisia samaa asiaa tai aihetta käsitellessään, koska luonnontieteellisessä tarkastelussa jokin asia on vain yhdellä tavalla totta, ei monella.
Kyösti Salovaara, 2019.
Ville Valo laulaa Baddingiä.
    Ei ole minkäänlaisia kriteereitä päättää mitkä tunteet ovat universaaleja, ainoita hyviä tai oikeita tunteita. Taideteoksen kokemuksesta ei voi päätellä taideteoksen universaalia ”arvoa”.
    Sen syvyys, syvällisyys, objektiivisuus on kokijan omassa päässä; ja päitä maailmassa on miljardeja.
    Taideteokset kertovat todellisuudesta todelta tuntuvia asioita ja tunteita.
    Mutta taideteos ei ole totuus todellisuudesta.
    Carey letkauttaa, että olisi mahdotonta todistaa, että Picasson taideteos on yhtään totuudellisempi kuin pesukone tai karkkipussi. 
    Taideokset eivät ole totta, mutta eivät valhettakaan.


Taide on uskonto, sanoi Bloomsburyn älykköpiiriin kuulunut Clive Bell. ”Kaikki taiteilijat ovat aristokraatteja, koska yksikään taiteilija ei rehellisesti usko inhimilliseen yhdenvertaisuuteen.”
    Älymystö, avantgarde, on halunnut tuoda valoa kansalle ja houkutella massat taiteen pariin, koska taidekokemus antaa köyhällekin maallista vaurautta (tai sen puutetta) täydemmän elämäntunteen.
    Mutta onko älymystö sotkeutunut omiin askeleihinsa?
    Jos kansalle annetaan valoa, miksi sen määrää ja laatua säädellään ja valikoidaan? Miksi suosittu taideteos, kirja tai laulu, on muka huonompi kuin sellainen, jota juuri kukaan ei halua lukea tai kuunnella ja vain harvat ymmärtävät mitä tuollainen taideteos yrittää sanoa?
    Onko ylevämpää ja syvällisempää kuunnella musiikkia oopperan plyysituoleilla kuin Rauli Somerjoen romanttisia iskelmiä Tapiolan golfkentän nurmikolla?
    Jos on, mitä ylevyydellä ja syvällisyydellä tarkoitetaan? Mitä sana tarkoittaa kun se sanotaan? Jos valo ei ole valoa, mitä se on?


Kyösti Salovaara, 2019.
Agentsin sydän Esa Pulliainen ja laulava sydän Ville Valo.


John Carey: The Intellectuals and the MassesPride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. Faber and Faber, 1992.
John Carey: What Good Are the Arts? (2005). Faber and Faber, paperback, 2006.
George Orwell: Tie Wiganin aallonmurtajalle. (The Road to Wigan Pier, 1937 ). Suom. Leevi Lehto. WSOY, 1986.

2 kommenttia:

  1. Tässä on paljon hyviä kysymyksiä, retorisia sellaisia.

    Eliitin asettamat mallit ovat aika hauskoja, kun alkaa tarkastella, miten nopeaan ne vaihtuvat. Jos otetaan esimerkiksi ruoka, niin vielä vähän aikaa sitten olisi pitänyt suosia avokadoa ja kaukaa tuotuja goyamarjoja. Nyt kun ilmastonmuutos on tapetilla, niin noista ei puhuta enää mitään, vaan pidetään hienona syödä kotimaisia juureksia ja marjoja, entisiä rahvaan ruokia.

    Kirjallisuudessa kokeellinen proosa on nyt hienompaa kuin perinteinen. On harvinaista ja ilahduttavaa, jos kirjallisuuden loppuopintojaan suorittava kirjoittaa perinteisen romaanin ilman mitään tekotaiteellisuutta ja lukijaa kiusaavaa sekavuutta.

    Ville Valo on hyvä tulkki Baddingin herkille lauluille. En ole osunut konserttiin, mutta radiosta kuullessani olen jähmettynyt kesken ruuanlaiton kuuntelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos olisi hieman "vainoharhainen" ja uskoisi salaliittoihin (ehkä tuo Carey on vähän ja uskookin vähän), niin voisi tiivistää näin: Heti kun "eliitti" saa rahvaan juoksemaan perässään, se muuttaa suuntaa eli kehittää jonkun uuden "ismin", jota tavallinen kansa ei ymmärrä tai hyväksy, kunnes ymmärtää ja hyväksyy, jolloin taas pitää keksiä jokin uusi "muoti".

      Poista