Omahyväisiä pässinpäitä ja Ranskan leipää

 [ajatuksen fragmentteja elokuulle]

Kyösti Salovaara, 2017.
Kun Eiffel-torni valmistui, 300 pariisilaista taiteilijaa
ja kirjailijaa vaati sen purkamista.
"Vain sen näkee minkä tajuaa nähneensä."

Ihminen näkee oikeasti vain sen minkä tajuaa nähneensä.

- Puolalainen avant-garde taidemaalari ja opettaja Władysław Strzemiński (1893-1952) Andrzej Wajdan ohjaamassa elämäkertafilmissä Jälkikuvia, 2016.

"Me olemme myöhässä, pakovedenaika on ehtinyt alkaa", huomautti toimitusjohtaja yhtäkkiä. Kohotin pääni. Ulapan yllä oli musta pilvijono, ja maailman kaukaisimpiin ääriin vievä tyynivetinen väylä kulki synkkänä harmaan taivaan alla – se näytti vievän suunnattoman pimeyden sydämeen.

- Joseph Conrad: Pimeyden sydän, 1902. Suom. 1968.

Pakinan otsikko kietaisee monta asiaa yhteen kietaisematta niitä yhteen. Ristiriita on sanoissa. Sanat tulevat todellisuudesta. Aitoa ranskanleipää syötiin Suomessa vielä 1960-luvulla. Valtiovalta otti sen sitten suojelukseensa. Suositun leivän hinta lisättiin elinkustannusindeksiin suurella painoarvolla. Siksi sen leipominen loppui. Leipurit kehittivät uusia leipiä, joiden hinta ei heilutellut kansantaloutta.

    Limpun ja ranskanleivän ajat ovat kadonneet historian hämärään.

    Mutta sanomattakin on selvää, etteivät sanat pysty kuvaamaan koko todellisuutta.

    ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kirjoitti kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i kauan sitten 800-luvulla. ”Kuuleman mukaan Laotse sanoi näin”, Po Chü-i jatkoi runoaan. ”Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät, / miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”

    Po Chü-i kirjoitti selväjärkisiä konkreettisia runoja. Pertti Niemisen suomennoksessa ne paljastavat konkretian taakse kirjoitetun viisauden, elämän fragmentaarisuuden tajuamisen.

No, ollakseni pässinpää sanon, että Po Chü-i ei ollut ja mietin, että oliko Laotse.

    Päättelen näin suomalaisista:

    Kaikki omahyväiset ihmiset ovat pässinpäitä.

    Kaikki suomalaiset ovat omahyväisiä.

    Joten: suomalaiset ovat pässinpätä.

    Mutta kenties emme eroa muista maista, niiden kansalaisista. Kansallistunteen kääntöpuolelle on omahyväisyys, nurkkakuntaisuus, oman navan kauneuden ihastelu ja näprääminen.

    En tiedä mikä järkyttäisi suomalaista omahyväisyyttä. Edes koronavirus ei ole siihen pystynyt. Eikä se että olympialaisissa Suomi oli rupusakkia, huonoin Pohjoismaa. Parhaamme yritettiin kyynel silmässä. Tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen.

    Omahyväisyydessä on se huono puoli ettei asioita kyetä näkemään boxin ulkopuolelta. Raimo Ilaskivi lenteli aikoinaan helikopterilla Espoon metsien päällä ja etsi asuntomaata rakennettavaksi. Mitä Espoon metsien asuttaminen kuului Helsingin kaupunginjohtalle, on toinen juttu; kenties hän lensi pääministeri Harri Holkerin asioilla. Yhtä kaikki, Ilaskivi yritti ainakin poistua boxista ja katsoa maailmaa uudella silmällä. Jos nyt Helsinki on "maailma".

Olen kai sanonut pari kertaa, että mielestäni Helsingin Sanomien kulttuuriosasto ei nykyään ole sen paperin arvoinen jolle se on painettu. Tästä saa olla eri mieltä, varsinkin jos lukee kaiken diginä. Digidägän arvoa en osaa laskea.

    Mutta Hesarin taloustoimitus ja ulkomaantoimitus ovat yhä laatukamaa. Laadulla tarkoitan monipuolista otetta todellisuuteen. Sitä että ainakin mielikuvituksessaan lentää boxista pois, vaikka sitten Espoon metsien päälle.

    Viime lauantaina Hesarin taloustoimitus yritti selvittää, että ”onko Suomi enää Pohjoismaa?”. Tätä myös valtionvarainministeriön virkamiehet selvittelivät ja päätyivät epäilemään, että kohta ei ole.

    Tuomas Niskakankaan kokoamassa selvityksessä (HS Visio, 21.8.2021.) Helsingin Sanomien taloustoimitus päätyi johtopäätökseen, että Suomen talous muistuttaa enemmän jotain muuta kuin Ruotsia.

    Pitäisikö ranskanleipää ryhtyä taas leipomaan?

Kyösti Salovaara, 2019.
Karlshamn.
Ruotsalainen kansankoti on kauniisti maalattu.

Hesarin taloustoimitus tarkasteli OECD:n kehittyneitä maita, suunnilleen semmoisia kuin Suomi. Niitä oli mukana 37. Todellisuutta katsottiin monesta suunnasta kansantalouden mittareilla.

    Suomen bruttokansantuote on Pohjoismaista pienin, lehdessä todettiin. Suomi on koko joukosta vasta sijalla 14/37. Työttömyyden suhteen me olemme sijalla 9 – Ruotsi sijalla kahdeksan. Suomi on paljon velkaantuneempi kuin muut Pohjoismaat, mutta ei (vielä) ihan Välimeren maiden luokkaa. Suomessa tehdään aika vähän töitä, työtuntien määrässä olemme sijalla 27/37.

    Suomalaisilla on siis paljon vapaa aikaa. Auttaako se hahmottamaan maailmaa? Vähentääkö se pässinpäiden lörpöttelyä?

    Keski-Euroopassa maksetaan paljon parempia palkkoja kuin Suomessa, mutta verottaa suomalaiset toki osaavat toisiaan – verottajina suomalaiset ovat sijalla 7/36. Suomessa tehdään siis vähän töitä, ja tuottavuus on Pohjoismaista heikointa. Tuottavuudessa Suomi on sijalla 14/37. Vauraudessa ollaan häntäpäässä, sijalla 23/37. Köyhää on ja köyhäksi jäädään.

    Suomen sanotaan elävän viennistä. Ehkä eläisi paremmin jos vienti todella olisi muiden kehittyneiden maiden luokkaa. Vaihtotaseen positiivisuudessa Suomi on vasta sijalla 24/36.

    Johtuneeko siitä, että pässinpäät tuuppivat toisiaan omassa karsinassaan eivätkä osaa tai uskalla katsoa aidan yli?

Mihin Suomi sitten sijoittuu? Ollaanko me hyviä Pohjoismaita vai jotakin epäilyttävämpää?

    Hesarin taloustoimitus laati tunnuslukujen perusteella listan sen mukaan mikä maa on lähinnä Suomea, siis suomen kansantalouden todellisia lukuja liki.

    ”Lopullinen lista on monelta osalta odotetun kaltainen, mutta ykkönen on yllätys”, Tuomas Niskakangas tiivisti lopputuleman. ”Suomen kanssa samankaltaisin talous on Ranskalla!” Seuraavaksi lähimpinä ovat Belgia ja Itävalta. Ruotsi on hyvän matkan päässä Suomesta. Espanjakin on lähempänä Suomen kansantaloutta kuin Norja ja Saksa, Tanskasta puhumattakaan joka on ihan eri maata.

    Joten: Suomi ei kai oikeastaan ole enää Pohjoismaa, ei ainakaan taloudenpidon ja varallisuuden munaskuita myöten.

Jos hyppää boxista ulos, näkee kaikenlaista. Ainakin jos avaa silmänsä.

    Kun meidän omahyväiset poliitikkomme soimaavat Ranskaa ja Espanjaa välimerellisestä kurittomuudesta, ketä he lopulta soimaavat?

    Ihanko itseään? Meitä suomalaisia pässinpäitä?

    Hieman vitsinä huomautan, että sunnuntaina minäkin hyppäsin boxista ulos ja join saunan päälle vietnamilaista olutta. Ei siinä mitään, mutta kun oluttölkin kylkeen oli painettu oluen nimeksi Heart of Darkness ja panimon kotipaikaksi Saigon, alkoi vietnamilaisten musta huumori naurattaa.

    Saigoniahan ei enää ole, se oli olemassa Vietnamin sodan aikoina. Heart of Darkness viittaa tietysti Francis Ford Coppolan Vietnam-elokuvaan Ilmestyskirja. Nyt. (1979), jonka käsikirjoitus puolestaan perustuu väljästi puolalais-englantilaisen Joseph Conradin hienoon pienoisromaaniin Pimeyden sydän.

    Jännittäviä maailmankulttuurin lankoja oluttölkin pinnassa!

    Niin että mitä se Pimeyden sydämen merimies Marlow kertoikaan?

    Tarinan alussa hän pyytää kuulijoitaan miettimään muinaisia roomalaisia, jotka tulivat (2000-vuotta sitten) valloittamaan Englantia ja purjehtivat Thamesia ylävirtaan kohti tuntematonta.

    ”Ja tämäkin tienoo on ollut niitä maan pimentoja... ajatelkaa jotakuta hyväsukuista nuorta kansalaista, tooga harteillaan – oli ehkä tullut heitetyksi noppaa vähän liian usein ja niin hän jonkun prefektin tai veronkantajan tai vaikkapa kauppamiehen kannoilla tuli tänne parantaakseen raha-asioitaan”, Marlow kertoili Nellie-nimisellä joolilla kun purjeet oli laskettu ja odoteltiin laskuvettä, jolloin päästäisiin Thamesia alaspäin avaralle ulapalle. Marlowia oli myös kuuntelemassa yhtiön toimitusjohtaja, huvipurren kapteeni, kesti-isäntä.

    ”Kuvitelkaa”, Marlow jatkoi. ”Kuvitelkaa: astua suohon maihin noustessaan, marssia metsien halki ja jossakin sisämaan leiripaikassa tuntea ympärillään alkukantaisten olojen umpeutunut kehä – kaikki tuo salaperäinen erämaan elämä, joka liikahtelee metsässä, viidakoissa, villi-ihmisten sydämissä. Eikä ole olemassa vihkimystä näihin mysteerioihin. Kaikki käsittämätön ja samalla iljettävä – sen keskellä hänen on elettävä. Mutta sillä on myös lumonsa, ja se alkaa vaikuttaa häneen. Kammontunteen lumo – tiedättehän. Kuvitelkaa: yltyvä katumus, paon kaipuu, voimaton inho, alistuminen, viha.” (Suom. Kristiina Kivivuori.)

Käännetäänpä hieman katsetta, jonnekin tuonne itään, etelään, hieman enemmän kaakkoon, kauas vuoristojen, peltojen, merien ja jokien taakse, kriiseihin siellä sun täällä, pelastustehtäviä jotka menevät mynkään kun pelastettavat eivät halua tulla pelastetuiksi, koska...

    "Miten paljon olikaan suuruutta siinä kaikessa, mitä joen luodevirta oli kantanut kauas tuntemattomaan, salaperäiseen maailmaan!...Miesten unelmia, valtakuntien siemeniä, maailmanvaltojen alkuituja." (Pimeyden sydän.)

Kyösti Salovaara, 2019.
Vasta Kööpenhaminassa tuntee olevansa
Euroopassa, toisin kuin Helsingissä tai Tukholmassa.