torstai 13. lokakuuta 2022

Ajan henki

 [Illuusio vai peiliin piirtyvä?]



Kyösti Salovaara, 2022.

Illuusio ja todellisuus.
Puolalaissaksalaisen taiteilijan Alicja Kwaden teos
Big Be-Hide (2019) Helsingissä Kalasataman Parrulaiturilla.



DDR:n päivä. Etupäässä musiikin merkeissä vietetään radiossa Saksan demokraattisen tasavallan eli Itä-Saksan itsenäisyyspäivää tänään lokakuun 7. päivänä. Aamupäivällä klo 11.40 yleisohjelmassa kaikuvat lastenlaulut DDR:stä ohjelmassa Valoisat laulumme raikuu… Rinnakkaisohjelmassa selostaa Juhani Sipilä klo 18.00 DDR:n ja Suomen välistä MM-karsintaan kuuluvaa jalkapallomaaottelua Dresdenistä, ja klo 19.30 Outi Nyytäjä poikkeaa itäsaksalaiseen kirjakauppaan tutkiakseen mitä kirjoja ostetaan ja luetaan ohjelmassa Mitä DDR lukee? Ohjelmassa kerrotaan muutenkin maan painetun sanan nykytilasta.

RUOTSIN hallituksen ja sosiaalidemokraattisen puolueen Saksojen-politiikka säilyi perjantaina muuttumattomana huolimatta puoluekokouksen voimakkaasta yrityksestä pakottaa puoluejohto ja sitä tietä hallitus hyväksymään DDR:n tunnustaminen heti. Näinollen Ruotsi seuraa edelleen tiiviisti Saksan kysymyksen kehitystä, jonka edistyminen Willy Brandtin suunnitelmien mukaan on edellytyksenä DDR:n pikaiselle tunnustamiselle. Samoin päätettiin kannattaa Pohjois-Korean tunnustamista ”sopivana ajankohtana”.

- Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten lauantaina 7.10.1972.



Myös Televisioteatteri osallistuu suomalaisen teatterin juhlavuoteen. Keskiviikkona se esittää sarjassaan Suomalainen teatteri 100 vuotta Hella Wuolijoen näytelmän Justiina. Justiina on kirjoitettu vuonna 1937. Näytelmän tapahtumapaikka on Harmaalahden kartano… Justiina on hyvin selkeä, luokkatietoinen suomalainen näytelmä, jonka kannanotot puoltavat edistystä, vastustavat sitä itsekeskeisyyttä, joka sanelee Harmaalahden herrasväen toimet.

- Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten keskiviikkona 11.10.1972.



Oliko väitetty poliittinen hegemonianne teatterimaailmassa totta - tai lähelläkään sitä?

”70-luvun alussa poliittinen taistelu kärkevöityi, oikeisto pystytti Evan ja muun strategiansa kaikkia demokraattisia pyrintöjä vastaan. Se taasen radikalisoi myös kulttuurijengiä”, Melasniemi sanoo. ”Joissain kohdin, pisteittäin, saattoi olla enemmistötilanteita, mutta mistään teatterin saati koko kulttuurin hegemoniasta ei voi puhuakaan.”

- Eero Melasniemi 80-vuotissyntymäpäivähaastattelussa Helsingin Sanomissa toissapäivänä 11.10.2022.



Ajan hengestä sopii kirjoittaa huolettomasti.

    Ei siksi, että tietäisi mitä se tarkalleen on - missä se on ja missä ei - vaan siksi, että zeitgeist on epämääräistä joukkosieluisuutta. Se on ehkä kaikkialla, ehkei juuri missään. Yleensä, melkein aina, ajan henki pyörittää mediaa ja politiikkaa kuin pässiä narussa.

    Uskaltaa siis sanoa, että ajan henki ilmenee tiedonvälityksessä, poliittisessa puheessa, instituutioiden ja yrityksien suunnitelmissa ja yhteiskunnallisessa tutkimuksessa. Kuinka paljon ajan henki jättää konkreettisia jälkiä yhteiskuntaan, lienee vaikeampaa havaita. Niitä on, mutta…

    Kaikki pinnallinen heijastaa ajan henkeä.

    Niin kuin muoti, mainonta, hameiden helmojen pituus, lahkeiden leveys, värit, viihdeohjelmat, laulut ja ajankohtaiset radio-ohjelmat, elokuva ja teatteri. Luultavasti myös kirjallisuus imee aina ja väistämättä osansa ajan hengestä, mutta sen erottaminen taiteilijan muusta sanottavasta on vaikeaa ellei mahdotonta. Voi olla, että kirjailijat valitsevat, ehkä huomaamattaan, romaaniensa aiheet ajan hengen innostamina.

    Kun yrittää tavoittaa ajan henkeä, se lipsahtaa sormista kuin saippuapala.

    Kävin ottamassa pari kuvaa uudesta, hypetetystä asuinalueessa Helsingin Kalasatamassa. Kuvastavatko sinne nousevat talot ajan henkeä yleensä vai pelkästään suomalaisen arkkitehtuurin peruskaavaa?

    En osaa sanoa. Suomessahan ei koristelu eikä kauniin tavoittelu kuulu arkkitehtuurin motiiveihin. Kenties nuo uudet talot asuntoineen noudattavat funktionaalisuuden maksimia. Suomalaistakin arkkitehtia innostaa le Corbusierin ajatus talosta ”asumiskoneena” ja ”pysyttelykoneena”. ”Meitä eivät kiinnosta esteettisen fantasiat eikä muodinmukainen pelehteminen”, le Corbusier sanoi. Kalasatamassa, meren rannalla on mukavaa pysytellä, kahvioitakin riittää.

    Jos haluaa selvittää millaista ajan henki oli vaikkapa 1970-luvulla pitää mennä arkistoihin ja lukea valtavasti tekstejä sekä kirjoja että katsella elokuvia ja ajankohtaisohjelmia jne. Mutta kävelemällä kaupungissa näkee eri ajoilta olevia rakennuksia ja kortteleita, joissa monet ajan henget esittäytyvät. Kulkija ei tietenkään tiedä millaisia ajatuksia rakennukset henkivät, mutta sen hän tietää että erilaisilla ajatuksilla on ollut vaikutus siihen, mitä hän nyt kadulla kulkiessaan näkee.

    Ajan henki piiloutuu meiltä siksikin, että se on aina myös jotakin mitä ei sanota, mitä ei saa sanoa tai minkä sanominen osoittaa huonoa makua. Ajan henki on ikään kuin peilin takana, sen voi aavistaa mutta sitä ei näe. Kun esimerkiksi Hesarin tv-arvostelija kiittää jotakuta elokuvaa siitä, että siinä on oikeanlaatuisia henkilöitä, hän jättää sanomatta mitä ne vääränlaiset ovat. Sillä tänään vääränlaiset olivat eilen oikeanlaisia.



Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Jähmettyykö ajan henki Kalasataman rakennuksiin ja laitureihin?
Mistä arkkitehtuuri sieppaa estetiikkansa?


Pakinan johdannoksi kirjoittamani sitaatit ilmaisevat mainiosti ajan hengen - mitä se on ja vähän että mitä ei.

    Kun suomalainen yhteiskunta monien länsimaisten yhteiskuntien tavoin 1960-luvulla kohtasi nuorison ”vallankumouksen” ja uusvasemmistolaisuuden herätyksen, puhuttiin paljon ”porvarillisesta hegemoniasta”, jolla tarkoitettiin sitä, että porvarillinen, oikeistolainen arvomaailma näkyi kaikkialla ja että se piiloutui kaikkeen päätöksentekoon. Porvarillista hegemoniaa edustivat yhtä lailla lehdistö, poliittinen koneisto kuin yhteiskunnan rakenteet virkamiehineen ja heidän piintyneine ajatusmaailmoineen.

    Niin vahvasti tuon ajan mediat (kuten Suomessa Yle ja Helsingin Sanomat) heittäytyivät ajan henkeen, että pian alettiin puhua vasemmistolaisten hegemoniasta. Yleisradio edusti suomalaista YYA-henkisyyttää voimakkaammin kuin nyt kukaan (haluaa?) muistaa; taistelulaulut soivat ja oikeistolaisia (ja jopa liberaaleja) toimittajia - jos he edes pääsivät ääneen - pidettiin tolloina ja pässinpäinä. Minä muiden mukana, tunnustan.

    1970-luvun alkupuolella radikaalilla vasemmistolla oli jonkinmoista hegemoniaa tiedotusvälineissä ja oppilaitoksissa. Kun Eero Melasniemi väittää synttärihaastattelussaan, että älymystö radikalisoitui EVA:n (Elinkeinoelämän valtuuskunnan) perustamisen takia, hän vääristelee historiaa ja pistää kärryt vetämään hevosta. Taistolaisten liike oli älymystössä voimakkainta 70-luvun alkuvuosina, kun taas EVA aloitti toimintansa vasta 1975.

    Mutta ajan henki on tuommoista, häilyvää ja muistista karkailevaa. Onnea silti 80 vuotta täyttäneelle Eero Melasniemelle. Käpy on yhä selän alla.



Ajan henki - saisiko sitä pullotetuksi?

    Satuin kuulemaan maanantaina aamusella, ennen seitsemää, Ylen ykköskanavalta aamuhartauden, jossa ei ollut mitään harrasta mutta ajan henkeä sitä enemmän.

    Helsinkiläinen pastori paasasi - raamatusta ja kristinuskon tekstejä summittain siteeraten - siitä, kuinka vastuuttomia me ihmiset olemme; kuinka emme ymmärrä naisen voimaantumista; kuinka emme tajua luonnon hyväksikäytön pahuutta emmekä kolonialistin mielenlaatuamme.

    Jumalaa voi lähestyä monella tavalla. Koska en kuulu mihinkään uskontokuntaan, en ole pätevä arvioimaan maanantaisen pastorin jumalahenkisyyttä, mutta kun ”aamuhartaus” kuulosti enemmänkin Greenpeacen paikallisyhdistyksen tiukalta ohjelmajulistukselta tai Eiran militanttifeministien aamuteekohtaamiselta, en lainkaan ihmettele, että pääkaupunkiseudulla väki kaikkoaa kirkoista ja kirkosta. Vai onko tapahtunut toisin päin: kun kansa Helsingissä on hyljännyt uskonnon, kirkoista tehdään poliittinen teatteri?

    Ajan hengessä Herran huoneet luovutetaan poliittiselle julistukselle. Julistuksella on sinänsä hyvä tarkoitus, mutta eikö ajan hengessä ole jäljellä mitään armollisuutta, yhtään sovinnonhalua, lainkaan elämän pyhän ymmärtämistä? Pitääkö kirkkoon mennä nujakoimaan siitä mitä ihminen saa syödä ja missä kulkea?



Ajan henki on myös sitä mitä ei sanota. Usein juuri sitä.

    Koska olemme kaikki, minä ja sinä ja Hentun Liisa, ajan hengessä mukana ja sen sisällä, osana sitä, ei ole helppo näyttää missä ajan henki puhuu ja kirjoittaa meidän kauttamme, minun ja sinun ja Hentun Liisan.

    Eräällä tavalla ajan henki asettelee käyttäytymisen normeja, määrittelee rajoja ja pystyttää raja-aitoja. Ajan henki on ne hyvää tarkoittavat kliseet, jotka löytää melkein jokaisesta kirja-arvostelusta, kolumnista, poliittisesta kirjoituksesta. Tuossa ei ole mitään pahaa, mutta saman toistaminen tuntuu tylsältä.

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teoksessa Kapea käytävä kerrotaan monipuolisesti kuinka yhteiskunnissa käydään jatkuvaa ”kilvoittelua” muodollisen vallan (valtio, kunnat) ja kansalaisyhteiskunnan (poliittinen järjestelmä, uskonnot, tiedonvälitys) välillä. Demokratiakin syntyy tuosta kilvoittelusta, ikään kuin kapeassa käytävässä juosten.

    Mutta ihminen on ihminen, rakenteista riippumatta. Kapeassa käytävässä lainataan Afrikan länsirannikon akan-kansan asante-ryhmän sananlaskuja. Ne määrittelevät hienosti yksilön suhteen yhteisöön, perustavanlaatuisen ajan hengen vaikutuksen ihmiseen. Yhteisen ja yksityisen välisessä kapeassa käytävässä on tunnettava rajansa. ”Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta”, asantien sananlasku opastaa. ”Peto nappaa sinut, jos sinulle ei ole herraa.”

    Laumassa olet turvassa; joukkosielu vahvistaa sinuakin; johtajaa tarvitaan.


Kyösti Salovaara, 2007.

Kolumbuksen muistomerkki Barcelonassa pystytettiin 1888.
Monumentin pääarkkitehtina toimi Cayetano Buigas.
Kolumbuksen muistomerkkejä on haluttu tuhota, koska löytöretket
aukaisivat tien kolonialismiin.
Katalonian itsenäisyysliikkeen jäsenet ovat halunneet kaataa tämän
muistomerkin.




Tänään, lokakuussa 2022, Helsingin Sanomien 50 vuotta sitten palstalta lainatut uutiset kuulostavat huumorilta, hyvältä tai huonolta vitsiltä, mutta jos ajattelee mitä niissä sanotaan, millaista 1970-luvun alun ajan henkeä ne ilmaisevat, nauru kuolee ja hymy hyytyy.

    Pitääkö mennä kauas ennen kuin näkee oleellisen?

    Kulttuurin laajoja kaaria piirtänyt T. Vaaskivi julkaisi vuonna 1938 teoksen Huomispäivän varjo (Gummerus), jossa hän yritti nähdä mitä Euroopassa kohta tapahtuisi. Todistusaineistona Vaaskivi käytti havaintojaan 1930-luvun ajan hengestä, vuosisadan alun modernia kulttuuria ja luonnontieteen vallankumousta freudilaisine rinnakkaisselityksineen.

    ”Vaaditaan kaukaisuuksien välimatkaa, jotta ajan elämänilmiöistä häviäisi niiden yksityiskohtien häikäisy”, Vaaskivi sanoi. ”Vuorilla, missä detaljit eivät enää sekoita katsetta, silmä tavoittaa vain suuret, yksinkertaiset perussuhteet ja näkee maisemassa lukemattomien muotojen synteesin.”

    Tosiasioiden moninaisuus sokaisee vain läheltä katsoessa. ”Laaksoissa ovat näköalat ahtaa kaikessa rikkaudessaan, olioiden muodot ovat vielä aivan liian monet; lukemattomien ruohojen tärkeys, jokaisen laitumella käyvän lampaan tärkeys sitoo havaintoa, joka hajautuu yksityiskohtien harhailevaksi tarkkailuksi.”

    Laaksoissa on vain yksityistä, ei yleistä, Vaaskivi sanoi ja puhui vertauskuvallisesti. Laakso voi olla myös ympäröivä aikamme, sen henki, joka pirstoutuu.

    Vuonna 1938 kulttuuritarkkailija ei tiennyt mihin Eurooppa päätyy:”Ei ole lainkaan sanottu, että poliittisen Euroopan tähtikuviot muodostaisivat tänä päivänä lopullisen ja säilyvän taivaankarttansa, sillä Rooman Palazzo Venezian, Münchenin Ruskean talon ja Moskovan Kremlin välillä käy huomaamattoman mutta mahtavan aatteellisen sympatian sähkö. Massa marssii – nimetön, standardisoitu, yksilöinä hävinnyt ja yhdenmukainen joukko, joka vyöryy aseistettuna merenä demokraattisen kulttuurin yhä kapevaa vapaavaltiota kohti.” 

    Vaaskivi kauhistui tajutessaan kuinka lyhyt askel on isänmaallisuuden mielialasta sen muuttumiseen uskonnoksi. ”On olemassa näkymätön joukkovaistojen silta”, Vaaskivi kirjoitti, ”joka johtaa Nürnbergin Zeppeliininiityltä Moskovan Punaiselle torille, missä Leninin balsamoitu ruumis nukkuu lasisessa arkussaan, kalvaat pienet kasvot kuultaen punaista tyynyä vasten. Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan.”

   


 
Kyösti Salovaara, 2022.

Matti Varikin Lenin-veistos (1979) Kotkassa
vietiin museon varastoon viime viikolla.
 Lenin vieraili Kotkassa ennen vallankumousta.
Nyt "ajan henki" vaati patsaan hävittämistä. Ajatellaan että
 samalla katoaa Leninin ja Stalinin pahat teot ja
Neuvostoliiton synkkä historia.
Mutta voiko historian retusoida patsaita poistamalla?



Ajan henki puhuu ja väittelee sanoilla 2020-luvulla ja paheksuu niitä, jotka eivät suostu olemaan samaa mieltä.

    Onko tässä jotakin uutta?

    Sanat muuttuvat myrkyksi!

    Onhan patsaita kaadettu ennenkin. Onhan kirjoja poltettu aikaisemminkin. Kuinka monta kertaa menneisyys pitää kieltää ennen kuin se katoaa lopullisesti?

    Mutta vapautuuko historiansa unohtava ja kieltävä ihminen? Onko tietämättömyys vapautta?

    Kun Haagan seurakunnan pastori syyttää meitä kolonialismista, hän käyttää sanaa, jota on mahdoton tunnistaa suomalaisen yhteiskunnan selittäjäksi. Onko palkkasi maksava yrittäjä muka kolonisoinut sinut? Oletko työpaikallasi siirtomaaherran orja? Oletko sinä aviomiehenä kolonisoinut vaimosi? Oletko sinä vaimona siirtomaaherran orja? Onko kansainvälinen yhteistyö (globalisaatio) kolonialismia?

    Entä: naurattaako helsinkiläisen pastorin puhe vuonna 2072, jos Helsingin Sanomat edelleen muistelee 50 vuotta vanhoja tapahtumia?

    Ehkä, kenties ei.

    ”So what?” ajan henki virnistää pirullisesti.


Kyösti Salovaara, 2022.

Todellisuus näyttää monelta vaikka on tiettävästi
yksi ja ainoa!



2 kommenttia:

  1. Kiitos antoisasta ja ajatuksia ilmaan heittelevästä kirjoituksetasi!
    "Illuusio vai peiliin piirtyvä ajan henki?" Kwaden loistava teos "Illuusio ja todellisuus" vastaa sanoitta kysymykseen.
    "Se näyttää monelta, vaikka on tiettävästi yksi ja sama". Jääkö ilmaan silti leijumaan kysymys: onko se meille kaikille sama vai onko meillä jokaisella oma ominainen todellisuutemme?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Joo, olet oikeassa, että ei ole itsestään selvää puhua yhdestä, ainoasta todellisuudesta. Ilmiselvästi meillä jokaisella on oma todellisuutemme (sen yhden ja saman suuren sisällä) ja kai voi sanoa ettei kahta samanlaista todellisuutta tässä mielessä ole olemassa.

      Toisaalta, riittävän "korkealta" katsottuna kaikkien ikiomista todellisuuksista näkyy syntyvän se yksi ja ainoa.

      Olen kyllä usein ajatellu ettei ihminenkään ole vain "yksi" oma todellisuutensa vaan meissä on monia minuja, tilanteesta ja asiasta riippuen. Joten ihminen on enemmän ja vähemmän ristiriitaisten todellisuuksiensa summa eikä kai sitä summa-yksilöä oikeastaan olekaan käytännön toimijana.

      Tämä vähä niinku "Havukka-ahon" ajattelijan tyyliin mietittynä.

      Poista