Kuuma peruna

 [kulttuurin suussa]

Lowbrow?

The intellectuals could not, of course, actually prevent masses from attaining literacy. But they could prevent them reading literature making it too difficult for them to understand – and this is what they did. The early twentieth century saw a determined effort, on the part of the European intelligentsia, to exlude masses from culture. In England this movement has become known as modernism.

-   John Carey: The Intellectuals and the Masses, 1992.

Poets in our civilization, as they exist at present, must be difficult.

- T.S. Eliot

Olen tavallinen mies. Myyn hunajaa.

- Tommy Beresford

Niinpä niin, sanoi Reino ja otti lippalakkinsa ja lähti.

    Jos kirjoittaisin tieteellistä artikkelia, otsikko pitäisi perustella, mutta koska kirjoitan kulttuurista, kaikki on sallittua, melkein, ja kaikki on mahdollista, melkein.

    Olkoon otsikkoni surrealistinen viittaus suomalaiseen kulttuurikeskusteluun siitä onko kulttuuri luksusta vai pelkkää arkea.

    Joten ollakseni yli-realistinen, toistan itseäni, koska kaikki muutkin toistavat itsejään. Se on maan tapa. Itsejä on enemmän kuin ääniä.

    Suomessa.

En vieläkään ymmärrä miksi kulttuurieliitti poltti sulakkeensa, kun kulttuuria sanottiin luksustavaraksi. Suomalaiseen minimalistiseen henkiseen profiiliin ei ilmeisesti sovi oman kulttuurin nostaminen ylös, korkealle, koko maailman ihailtavaksi. 

    Liittyykö tämä ikiaikaiseen suomalaiseen työväen- ja rahvaankulttuurin romanttisoimiseen? Oletaan että viilari Ville ja siivooja Selma haluavat vain lowbrowta eivätkä ymmärrä highbrowsta mitään. Tai toisinpäin, nuori uransa alussa oleva taiteilija huudahtaa Hesarissa, ettei kulttuuria saa "haukkua" luksukseksi, koska hänen taideteoksensa ovat yhtä arkisia kuin bajamaja pesiskentän reunalla tai lahoava haapa järven rannassa.

    Tässä irvistelee suomalainen paradoksi: ollaan niin hemmetin mukavaatimattomia ettei sitä kehtaa edes ääneen sanoa.

Highbrow?

Ota tästä nyt sitten selvää.

    Pitääkö meillä tukea highbrow, middlebrow vai lowbrow kulttuuria? Siis tukea julkisin varoin, veroilla kerätyillä euroilla.

    Helsingin Sanomien kulttuuriosaston päällikkö Aino Miikkulainen puolusti kulttuurin laveaa tukemista kolumnissaan Kulttuurin rahoista tai Yle-verosta säästäminen olisi typerää, sillä kaikki kaipaavat kulttuuria (3.6.2023) vetoamalla siihen, että vaikka vähemmistö kansasta harrastaa highbrowta, niin useimmat kuitenkin, jopa tajuamattaan, käyttävät arkipäivässä erilaisten kulttuuripalvelujen tarjontaa. ”Kulttuuri ja sen kuluttaminen on nykyisin niin moninaista, että sitä on monen jopa vaikea hahmottaa”, Miikkulainen kirjoitti. 

    Kaikki siis nauttivat kulttuurista, tavalla tai toisella.

    Miksi eivät nauttisi, sillä kulttuurihan tarkoittaa tapoja, muutakin kuin sinfoniakonserttia tai oopperaesitystä.

    Miikkulaisen argumentti tuntuu aluksi loogiselta, mutta tarkemmin ajatellessa se sulaa mitäänsanomattomaksi kuin hanki keväisessä sateessa.

    On totta että me kaikki käytämme kulttuuripalveluja ja kulttuuria. Melkein kaikki on aika paljon.

    Mutta suurimmasta osasta tuosta kulttuurista maksamme itse kulut. Kuten tilaamalla Helsingin Sanomat yli 500 eurolla per vuosi; käymällä kesäfestareilla, joiden liput keskiviikon Hesarin mukaan maksavat hyvinkin 200 e per nuppi; katsomalla maksukanavia, ostamalla musiikin suorapalveluja; ja monet meistä, onneksi, ostavat myös omalla rahalla kirjoja, mikä elättää kustantajia ja vähän kirjailijoitakin, kääntäjiä ja kirjapainoväkeä.

    Kun Miikkulainen puhuu kaikkien käyttämästä kulttuurista, hän ei voi tarkoittaa, että kaikkea sitä pitäisi tukea verovaroin. Jos hän sitä tarkoittaa, siihen eivät budjetin miljarditkaan riitä, ja mitä järkeä olisi tukea jotain jäähalli- tai stadionkonserttia julkisin varoin?

Kulttuurieliitin - jos taiteilijoita pidetään tuon eliitin jäseninä – yhteiskunnallismoraalisena ongelmana on korkeakulttuurin väistämätön ”elitismi”. Ollakseen avantgardea taideteoksen täytyy erottua, olla kapinallinen, kenties provokatiivinen ja joka tapauksessa jollakin tavoin erikoinen ja erilainen. Sillä kukapa haluaisi taideteoksellaan (romaani, maalaus, sävellys) julistautua lähtökohtaisesti middlebrow kulttuurin edustajaksi? 

    No, monet suomalaiset taiteilijat tuntuvat haluavan perustellessaan vaatimusta julkisesta rahoituksesta työlleen. Mutta jos taiteilija pystyy luomaan valtavirran taidetta, niin sehän myy ”itsestään”, ilman tukiaisia.

    Tämä on tietysti ongelma. Taatusti on paljon taidetta, joka ei myy eikä elätä taiteilijaa.

    Mutta pitäisikö elättää jos valtavirta ei taiteesta kiinnostu? Jos se maksaa mielellään festareista 200 e per nuppi mutta ei 20 euroa per kirja? Kumpaa on syyttäminen: valtavirtaa vai taiteilijaa?

Kyösti Salovaara, 2022.

High-highbrow?

Kyösti Salovaara, 2022.

Low-lowbrow?

Hyvässä yhteiskunnassa pyritään mahdollisuuksien tasa-arvoon. Lahjakkaan taidemaalarin tulisi elää työllään siinä missä lahjakkaan insinöörinkin.

    Nykyään puhutaan valtavasti arvoista, aivan kuin ne olisivat objektiivisia, kiveen hakattuja luonnonlakeja joita pitää noudattaa ja joihin voi perustaa kaiken toiminnan.

    Ruurik Holm on kirjassaan Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi (2017), kuvannut hienosti erilaisten arvojen toteuttamisen vaikeutta ja ristiriitaisuutta. ”Jos mahdollisuuksien tasa-arvossa on kyse yhtä lahjakkaiden ihmisten tasa-arvosta, yhtä lahjakas viulusti ja virkamies ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin”, Holm kirjoittaa.

    Kuitenkin yhteiskunnassa on erilaisia tehtäviä tarjolla erilaisia määriä. Lahjakkaille virkamiehille niitä on ehkä enemmän kuin lahjakkaille viulisteille. Mahdollisuudet riippuvat erilaisten taitojen yhteiskunnallisesta kysynnästä, Holm jatkaa. ”On helpompi tasata tuloeroja ja koulutusmahdollisuuksia tiettyihin ammatteihin kuin rakentaa sellainen yhteiskunta, jossa jokainen voisi tasa-arvoisesti toteuttaa omaa lahjakkuuspotentiaaliaan.”

    Karl Marx kirjoitti 1800-luvulla, että taiteilijana oleminen ei saa tulevaisuuden yhteiskunnassa olla kenenkään ammatti. Jokainen ihminen voi olla "taiteilija" niin halutessaan. Kehitys on tässä suhteessa kulkenut aivan toisaalle, työnjako on lisännyt taiteilijan ja palkkatyöläisen välistä kuilua.

    Mutta Ruurik Holmin loppupäätelmä mahdollisuuksien tasa-arvosta nykyisenkaltaisessa yhteiskunnassa on karu:

    ”Ihmisillä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.”

Onko mehiläisten kasvattaminen ja hunajan myyminen tavallista puuhaa? Entä "vaikeita" runoja kirjoittavan runoilijan kohtalo: vain tulevaisuus palkitsee hänet edelläkävijänä. Mutta tulevaisuus ei maksa tämän päivän ruokalaskua.

    Trafalgarin niemen hyrskyissä ja Gibraltarinsalmen suuvesillä miekkavalaat hyökkäilevät purjeveneiden kimppuun. Kerrotaan että ne tietävät miten veneitä ohjataan ja siksi tuhoavat ensin veneiden peräsimet.

    Miekkavalas elää pitkään. Asiantuntija sanovat, että aikuiset valaat opettavat kaikki temput lapsilleen ja nämä lapsilleen. Purjeveneitä ”tuhoavat” miekkavalaat ovat kuin mafiaperheitä. Yli sukurajojen ei toimita.

    Otin valokuvan purjeveneestä, joka makasi pohjahiekassa Barbaten satamassa. Se oli hinattu turvaan muutama päivä aikaisemmin miekkavalaiden runtelemana mutta upposi kuitenkin satamaan päästessä.

    Voiko tätä jotenkin verrata ihmisryhmien luomaan kulttuuriin? Miekkavalasperheille on kehittynyt jostakin syystä purjeveneiden vihaamiskulttuuri. Onko ihmisen luomissa kulttuuriteoksissa aina kysymys jonkin toisen porukan kulttuurin kritiikistä? Peräsimen murjomisesta? Siis oman viiteryhmän highbrow julistuksesta?

    Vai löytyisikö taideteos - romaani, runo, maalaus, sävellys - joka vuonna 2023 yhdistää kaikkia suomalaisia johonkin ja jotenkin… vai onko parasta ettei sellaista löydy, koska jos löytyisi se kertoisi, että elämme totalitaarisessa yhteiskunnassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Miekkavalaiden murjomaa purjevenettä
valmistaudutaan hinaamaan telakalle.