Mennää ja tullaa

 [ja vähä ollaa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Conil de la Frontera.

You can't go back home to your family, back home to your childhood ... back home to a young man's dreams of glory and of fame ... back home to places in the country, back home to the old forms and systems of things which once seemed everlasting, but which are changing all the time – back home to the escapes of Time and Memory.

-  Thomas Wolfe: You Can't Go Home Again, 1940.

Ihmisen elämä rakentuu reissuista, suurista ja pienistä ja kaikenlaisista siltä väliltä.

    Suurimman reissun päässä ei sitten ole mitään, ei ainakaan sellaista josta voisi kokemuksella kirjoittaa. Elämän voi kuvata suurimmasta reissusta pienimpään mutta myös toisin päin, pienimmästä suurimpaan.

    Reissuja on kaikenlaisia.

    Mennään kauppaan, ajetaan mökille, käydään navetassa, lennetään muille maille, kävellään uimahalliin, hiihdetään lähimetsässä, lasketellaan tunturilla, etsitään mustikoita tutusta paikasta, lähdetään katsomaan futismatsia tai poiketaan pihalle istuskelemaan.

    Itse asiassa sekin on reissu, kun nousee nojatuolista, kävelee keittiöön, panee espresson tulemaan ja palaa nojatuoliin odottelemaan kahvin valmistumista.

    Päteekö näihin kaikkiin, myös espressoreissuun, Thomas Wolfen romaanin sanoma: kotiin ei oikeastaan voi koskaan palata.

Puhun reissuista kepeällä otteella. Tietysti on konkreettisia matkoja, joilta matkalle lähtenyt ei voi koskaan palata, vaikka kuinka haluaisi. Kun loputon köyhyys, pula tai diktatuurin rautainen komento pakottavat ihmisen pakenemaan muualle etsimään kohtuullista ja vapaata elämää, sen etsimisen ankaria lähtökohtia ei parane filosofisilla korulauseilla hämärtää.

    Mutta muilla reissuilla tuo Wolfen ajatus panee miettimään syvällisen kevyesti. Muuttuuko maailma koko ajan? Onko se espressokupin haettuaankin erilainen kuin äsken? Tai kun ihminen palaa kotiseudulleen monen vuoden päästä, onko kotiseutu aivan erilainen kuin lähtiessä, vaikka siellä asujista se olisikin täysin samanlainen kuin vuosia sitten?

    Wolfen romaanista tulee tietysti mieleen Herakleitos: samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

    Kun käyn katsomassa Kotkassa KTP:n jalkapallopelejä ja kuljen entisen kotitaloni ohi Sapokan kukkapuistoa kiertäen huomaan ettei sydämeni ala väpättämään, vaikka asuin fyysisesti tuossa puutalossa kymmeniä vuosia ja henkisesti melkein 70 vuotta äitini kuolemaan asti. 

    Kotka on minussa mutta minä en ole Kotkassa, koska se olisi mahdotonta: You Can't Go Home Again.

Kyösti Salovaara, 2023.

Barbate-joki.
Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa -
mutta entä jos jää siihen lojumaan?

En tiedä mitä ihminen etsii reissullaan. Liekö mitään?

      Yuval Noah Harari kuvailee kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, kuinka ihmisen suhde paikkaan muuttui maanviljelyksen mukana. Aikaisemmin metsästäjä-keräilijöillä oli ”kotinaan” jopa kymmenien tai satojen neliökilometrien alue kukkuloineen, metsineen, jokineen ja järvineen. Maanviljelys sitoi sitten ihmisen totaalisesti yhteen paikkaan: ”Talonpojat taas käyttivät suurimman osan ajastaan pienen pellon tai hedelmätarhan hoitamiseen, ja heidän elämänsä keskittyi ahtaan, vain muutaman neliömetrin suuruisen puu-, kivi- tai savirakennelman - eli heidän asumuksensa - ympärille.”

    Talonpoika rakastui paikkaansa, ”kehitti voimakkaan siteen tähän rakennukseensa”. Hararin mielestä kyse oli ”kauaskantoisesta vallankumouksesta, jolla oli sekä psykologinen että arkkitehtoninen vaikutus. Kiintymys omaan taloon ja erottuminen naapurista oli tästedes paljon aiempaa itsekeskeisemmän olennon psykologinen tunnusmerkki.”

    En kuitenkaan usko etteikö metsästäjä-keräilijälläkin olisi ollut ne rakkaimmat ja turvallisimmat kolkat metsissä ja jokivarsilla, paikat joihin kannatti palata.

    Yhtä kaikki, noudattavatko suuret ja pienet reissumme atavistisesti sekä metsäjä-keräilijän että savitaloonsa sitoutuneen talonpohjan hengenolemusta? Sieltäkö kumpuaa halua lähteä ja palata, etsiä ja haaveilla toisenlaisesta, vaikka tietääkin ettei paratiisia löydy ja vaikka kokee ettei kotiin voi oikeasti palata?

Kulttuuri on tapoja. Tapoja on kaikenlaisia eikä niistä aina tiedä mistä tulevat ja milloin ja miksi syntyvät.

    Espanjassa syödään runsaasti sianlihaa. Iberico-porsaan liha on suurinta herkkua, ja ilmakuivattu kinkku kinkuista parasta.

    Maallikko katselee espanjalaista maisemaa ja miettii, onko siinä jotakin mikä estää naudankasvatuksen. Ehkä on, hän tuumailee, onko maaperä liian kuivaa?  Mutta onhan härkä ja härän kasvatus perinteistä Espanjaa. Miksi niitä sitten pystytään kasvattamaan.

   No, muuan ruokahistorioitsija otti jokin aika sitten tähän asiaan yksikäsitteisen kannan selittämällä, että sianlihan kasvatus palautuu inkvisition aikaan, 1400-luvun loppuvuosiin, siihen vaiheeseen kun kristityt pyrkivät muslimivallan loppuaikana ja sen jälkeen karkottamaan Espanjasta sekä juutalaiset että muslimit. Jos ihminen kieltäytyi syömästä sianlihaa, hän ilmaisi väärän ”laatunsa” ja hänet voitiin karkottaa. Toisinpäin ajatellen juutalainen ilmaisi kääntymyksensä kristityksi alkaessaan syödä sianlihaa, tullessaan hyväksi espanjalaiseksi.

    Jopa ruokatavat voivat olla julmia, erottavia, vääristäviä, syrjiviä.

    Ei ihme, että myös nykyään syömisellä tehdään politiikkaa.

    Luin äskettäin, että pizza ei ole lainkaan perinteinen italialaisruoka; itse asiassa ensimmäinen pelkästään pizzaa tarjoava ravintola avattiin Yhdysvalloissa New Yorkissa vuonna 1911. Muuan italialainen ruokatutkija kertoi, että hänen isälleen pizza oli vielä 1970-luvulla täysin eksoottinen ruoka, yhtä outo kuin sushi on meille. Pizzasta tuli ”italialainen perinneruoka” vasta toisen maailmansodan jälkeen.

    Tutkijat myös päätyivät siihen, että italialaista italialaisempana pidetty pasta carbonara ei suinkaan ole italialainen ”keksintö” vaan 1944 Riccionessa saatu idea, kun maailmansodan aikana amerikkalaiset sotilaat pyysivät siellä erästä kokkia valmistamaan pastaa haluamistaan raaka-aineista.

Kyösti Salovaara, 24.5.2023.

Murakami Atlantin rannalla.

Reissut ovat reissuja ovat reissuja.

    Kaikenlaisia kaikenlaisissa paikoissa.

    Mutta eniten reissuja tehdään mielikuvituksessa ja lukemalla kirjoja ja katselemalla elokuvia ja kuuntelemalla musiikkia. Tällöin yhdistyy muinainen lähtökohtamme: talonpoika torpassa, metsästäjä-keräilijä savannilla samoilemassa.

    Olin viime viikolla Atlantin rannalla Barbaten ”tonnikalakaupungissa”, jota diktaattori Franco piti aikoinaan lomakaupunkinaan. Barbatessa ollessani luin uutisen, että japanilainen kirjailija Haruki Murakami (s. 1949) oli saanut Espanjan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, Asturian ruhtinattaren säätiön palkinnon, arvoltaan 50 000 euroa.

    Sattumalta - jos sattumia on - minulla oli hotellissamme matkalukemisena Murakamin romaani Norwegian Wood (1987), joten tuntui ihan passelilta että Murakami palkittiin juuri nyt. 

    Olen lukenut muutamia Murakamin romaaneja, pitänyt niistä mutta tuntenut välillä jonkinlaista ärtymystä, kun Murakami tuntuu niin pirullisen taitavalta tarinakertojalta, onhan häntä verrattu Raymond Chandleriin, F. Scott Fitzgeraldiin tai Raymond Carveriin. Jotenkin Murakamin kafkamaisista, absurdin seksikkäistä ja kulttuuria henkivistä romaaneista tulee mieleen John Irving, mutta siinä missä Irving välillä syöksee tarinansa pelkäksi groteskiksi kauhuksi, Murakami muuttaa taitavalla kielenkäytöllään maagiset kummallisuudet kaunosieluiseksi ironiaksi.

    Javier Aparicio Maydeu sanoi viime torstaina El País -lehdessä, että Murakamin  ideana on, että kun joku tarinassa sairastuu, lukijan pitää tuntea sairaan oireet, koska tuo on tarinan tarkoitus. Hän jatkoi, että Murakamin romaanit todistavat, ettei ole olemassa amerikkalaista, ranskalaista eikä japanilaista fiktiota, on vain fiktiota, joka on globaalia tai sitten ei ole.

Kaikki reissut päättyvät aikanaan, suuret ja pienet ja siltä väliltä.

    Nouset nojatuolista ja menet keittiöön ja panet espresson tulemaan.

    Eilen, tiistaina, flaneerasin rantapromenadilla, istuin kahvilassa ja katselin Välimerta ja palmuja ja ihmisiä jotka menivät ja tulivat puhellen Michelangelosta – tai puhuivat kuvitelmissani.

    Muinaisten metsästäjä-keräilijöiden ja torppaansa kiinnittyneen talonpojan ajatuksia emme tiedä eikä niitä mistään löydä, mutta luultavasti hekin istahtivat unelmiensa äärelle, ainakin hetkeksi, ohimeneväksi.

    

S.I. 2023.

Reissulla reissun sisällä:
Barbate!