Veroporsas

[lihaa ja verta vai aineeton hybridi?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Veroporsas Heidelbergissä?
Berliiniläisen Michael Schoenholtzin veistos (1978).

On illanpaisto, ja silkavat saijat

luopoissa pirkeinä myörien ponkii:

surheisna kaikk’ kirjuvat lorokaijat

ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.

- Lewis Carroll: Liisan seikkailut peilimaailmassa (1872). Suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. K.J. Gummerus, 1974.

Maapallon pinnalta, niin maalta kuin mereltä, löytyy monenlaista ”luontoa”. On täysin villiä ja totaalisen urbaania. On kasveja ja eläimiä, joiden elinkaari on puhdasta darwinismia. Sitten on kasveja ja eläimiä, joiden elinvoima riippuu ihmisen luomasta sivilisaatiosta.

    Varpuset eivät ole vähentyneet tehometsänhoidon takia vaan siksi, että maatalojen ja navettojen kulmilta lantakasat siistittiin pois. Monet kasvit ja eläimet kulkevat ihmisen mukana paikasta toiseen. Ilmaston muutos luo uusia ja hävittää vanhoja elinpiirejä.

    On mielenkiintoista, että suomalaiseen faunaan on ilmestynyt uusi eläin: veroporsas.

    Mistä se tuli? Onko se kotoperäinen vai vieras laji?

    Maan hallitus on keskustellut veroporsaasta ja veroporsaan reiän mahdollisesta haittavaikutuksesta. Nimeämättömien lähteiden mukaan hallituksessa on kahdenlaista ilmaa: toiset katsovat että veroporsas kuuluu suomalaiseen faunaan, toiset pitävät sitä haitallisena vieraslajina. 

Veroporsaasta on keskusteltu varsinkin Helsingin Sanomissa. Siellähän tutkiva journalismi kukkii.

    Veroporsaat (ja niiden reiät) on liitetty jossain määrin nuoriin naisiin, jotka menestyvät somessa ja konsulttitoimistoissa. Onko faunaamme ilmestynyt lähtökohtaisesti feminiini otus? Jos on, sen analyysi kiehtonee myös Hesarin kulttuuriosastoa, jolle miehinen katse on pelkkää myrkkyä.

     Mutta kulttuuriosastolla veroporsasta ei vielä ole käsitelty. Ei myöskään tiede- eikä luontotoimituksissa, mikä tuntuu kummalliselta. Onhan uuden lajin ilmestyminen faunaamme aikamoinen uutinen.

    Jossain määrin on epäselvää, miltä veroporsas näyttää. Onko se perinteisen porsaan muotoinen vai näyttääkö se enemmänkin villisialta, jolla on pipo päässä ja silmälasit? Saako veroporsaan nahkasta siistejä käsineitä?

    Suomalaisessa "kansanperinteessä" on hienoja ilmaisuja porsaista ja sikaeläimistä. ”Piestään kuin vierasta sikaa”, sanotaan. Ihmettelen kyllä miksi naapurin sikaa saa noin vain piestä. Entinen formulaselostaja tapasi sanoa, että ”Häkkinen parantaa kuin sika juoksuaan”. Ehkä niin tapahtui. Mutta kun nuorempi formulaselostaja huudahti innostuneesti, että ”Bottas paranee kuin sika juostessaan”, kuulija hämmästyi: kannattaako sairaat eläimet pakottaa juoksemaan jotta ne paranisivat?

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Julkisessa sanassa veroporsasta käsitellään ankarin sanoin.

    Vaaditaan että veroporsaan reikä pitää tukkia pikaisesti.

    Puhutaanko tässä veroporsaan suusta vai takapäästä?

    Onko veroporsas päästellyt jotakin – jommasta kummasta päästä – niin pahaa, että se järkyttää sekä valtionvarainministeriötä että ministeriä?

    Veroporsaalle ei ole löytynyt puolustajia. Sen elinpiiriä uhkaa sekä media että valtio.

    Oletan että veroporsas on kuitenkin vikkelä liikkeissään, vähän niin kuin formulaselostaja sanoi. Se kipaisee puun taakse eikä sitä kukaan näe.

    Betoniporsaat ovat toista rotua.

    Ne jähmettyvät paikalleen. Estävät muidenkin kuin itsensä kulkemisen. Betoniporsas ei ole lainkaan sympaattinen olio, toisin kuin veroporsas, jonka voi kuvitella mielenkiintoisen näköiseksi otukseksi.

    Onko veroporsas sukua jalopeuralle ja lohikäärmeelle? Ainakin sille löytyy sydänystäviä verokarhujen laumasta.

Helsingin Sanomien luontotoimittajat ja ravintolakriitikot eivät ole ottaneet kantaa veroporsaaseen. Pitääkö sen elintilaa laajentaa vai supistaa? Saako veroporsaasta syötävää ja jos saa, niin miten uudet ravintosuositukset suhtautuvat sen arkikäyttöön? Juhlistaako veroporsas pyhäpäivää?

    Ihminen voi hyvässä tarkoituksessa pilata faunalta elämän mahdollisuudet.

    Espanjassa ja Portugalissa kasvaa ja kasvatetaan mm. korkkitammia.

    Korkkitammilehdot ovat hieno elinympäristö monelle eläinlajille, perhosista suuriin otuksiin.

    Kun viinipullojen korkeissa on hyvässä tarkoituksessa (kai) luovuttu korkkikorkeista ja siirrytty kierrekorkkeihin ja muovikapseleihin, tammilehtojen tarjoama elinympäristö katoaa. Espanjassa esimerkiksi iberianilves ja iberiankeisarikotka ovat tästä syystä uhanalaisia ja vaarassa kuolla sukupuuttoon. 

    Tehdessään hyvää ihminen tekee joskus pahaa. Ja päinvastoin.

Kokeeko veroporsas iberiankeisarikotkan kohtalon?

    Iberian niemimaan tammilehdoista tulee mieleen iberian sika ja porsas.

    Tämä suureksi kasvava musta sikarotu, kenties foinikialaisten Espanjaan tuoma, vaeltelee luonnossa ”vapaana” ja syö mm. tammenterhoja. Tästä syystä sen liha on terveellisempää kuin muiden sikarotujen.

    Espanjassa käyvät tutustuvat väistämättä jamón ibéricoon, ilmakuivattuun iberian porsaan lihaan. Mutta vähemmän tiedossa on, että iberian porsasta löytyy ravintoloiden menuista muullakin tavoin tehtynä, ja sen makuisena, että sitä ei osaa pitää perinteisenä sianlihana. Maittavampaa siis.

    Joten kun menet Espanjaan, tarkkaile ruokalistaa. Kun sieltä löytyy ruokalaji Secreto Ibérico tai Presa Ibérica tai Pluma Ibérica, tilaa ja yllätyt. 

    Miten tämä liittyy veroporsaaseen?

    Vastaan: en minä tiedä. En tiedä syövätkö veroporsaat tammenterhoja.

    Veroporsas on kuitenkin ilmestynyt suomalaiseen faunaan. Se on tosiasia. Eivätkä sitä tuoneet Suomeen foinikialaiset vaan suomalaiset nuoret naiset.

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Korkkitammilehto Andalusiassa.

Putin ja Trump ja Eurooppa

[melodraamaa historian käytävällä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.

- Karl Marx, 1852.

Vaikka toistettavia kokeita historiassa ei voida tehdä, elämä itse tavallaan tekee niitä. Edetessään ihmiskunnan kehitys johtaa tilanteisiin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettuja vaiheita.

- Heikki Ylikangas, 2015. 

Keskustelu kiihtyy. Pinnan alla kuohuu. Käytävän päässä näkyy valoa vai onko se kangastus?

    Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan täyttää ensi maanantaina kolme vuotta. Synttärikakkua ei kannata leipoa. Sota jatkuu kuumana. Ihmisiä kuolee Ukrainassa sekä taistelukentällä että pommien pudotessa siviiliväestön päähän.

   Vladimir Putinin aloittama sota tyrmistytti Euroopan. Minäkin olin siihen asti elänyt 75 eurooppalaisen rauhan vuotta.

   Ukrainalaisille sota ei ole farssi vaan murhenäytelmä. He eivät kirjoittaneet tragedian käsikirjoitusta sanoopa Donald Trump mitä tahansa. Vladimir Putin kenties laati käsikirjoituksen, mutta ymmärsikö hän mitä kirjoitti?

    Huominen saattaa paljastua utopiaksi tai dystopiaksi. Hirveintä on ettemme erota kummasta on kysymys.

Sotakentällä todellisuus ei ole farssia eikä melodraamaa. Sanoihin ei pidä kompastua eikä niitä väärin viljellä. Kuoleman kentillä vallitsee murhenäytelmän ikuinen kärsimys.

    Mutta julkinen keskustelu Euroopassa, Venäjällä ja Amerikassa käy kyllä hyvästä melodraamasta. Kaikkea liioitellaan kun tiedetään niin vähän. Tunteita piisaa. Ilma on sakeana olettamuksia, spekulaatioita, kauhukuvia.

    ”Tilanne on epätoivoinen, mutta ei vakava”, vinoili elokuvamies Billy Wilder. Musta huumori kuuluu melodraaman käsikirjoitukseen. Kun panee kaiken leikiksi, se ei naurata ketään kuoliaaksi.

   Macron, Scholz, Rutte, Starmer, Meloni, Tusk, Sánchez ja lukemattomatot asiantuntijat, journalistit ja paikalliset poliitikot lausuvat mielipiteensä. Pitäisi tehdä jotakin. Tehdään jotakin, kunhan ehditään. Pidetään palaveri Münchenissä, toinen Pariisissa, kolmas jossakin kaukana mihin katse ei ylety.

    Tällaistako kansainvälinen melodraama on?

    Wikipedia määrittelee melodraaman osuvasti: ”Melodraamaan kuuluu tavallisesti paatos, moraalinen vastakkainasettelu, deus ex machina -ratkaisut, fyysinen toiminta ja jännitys. Keskeiset henkilöt ovat tavallisesti stereotyyppisesti joko äärimmäisen hyveellisiä sankareita tai poikkeuksellisen epäinhimillisiä konnia. Melodraaman rakenteessa on usein toistoa ja takaumia. Loppu on usein onnellinen. Kertomusta tehostavat usein vaikuttava musiikki, kirkkaat värit ja kliseiset symbolit.” 

    Syntyykö rauha puheista vai teoista? Loppuuko sota aloittamalla uusia?

Jos historia on sarja ainutkertaisia tapahtumia henkilöineen, historiasta ei voi oppia mitään, koska mikään ei toistu sellaisenaan.

    Mutta tulevaisuudesta oppii vielä vähemmän, koska sitä ei vielä ole.

    Tämänpäiväisessä on aina jotakin samaa kuin eilisessä.

    ”Olennaista on, että eletyssä nykyhetkessä tulevaan suhtaudutaan enemmän tai vähemmän sen tiedon pohjalta, joka on ammennettu menneisyydestä, sen tuottamasta kokemuksesta tai välityslenkkien kautta peräti kadonneen ajan tutkimisesta”, kirjoitti Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.

    Soittiko viime viikkoinen Münchenin turvallisuuskokous epämiellyttäviä kelloja historiasta, syksyltä 1938? Mitä Euroopan johtajat vuonna 2025 aikovat tehdä sodan aloittaneelle Putinille? Kuinka pitkälle Trump menee ymmärtääkseen Venäjän aikeita? 

   Onko Eurooppaa olemassa merkittävänä toimijana? Silloin kun kaikki on pelissä? Eripura halvaannuttaa. Arkailu tekee epävarmaksi. Kun dystopiaa ei erota utopiasta.

Historia ei toista itseään, paitsi melodraaman liioittelussa.

    Poimin muutamia huomioita Antony Beevorin kirjasta Toinen maailmansota (2012). En rinnasta aikoja enkä henkilöitä enkä väitä että historia sittenkin toistaa itseään. Tulkinta on katsojan silmässä.

    Münchenissä syksyllä 1938 Englanti ja Ranska antoivat periksi Adolf Hitlerille, hyvässä tarkoituksessa. ”Valtionrajat ovat ihmisen tekemiä ja ihmiset niitä myös muuttavat”, Hitler kirjoitti teoksessaan Taisteluni (1925-26). Niinpä tuo sallittiin syksyllä 1938.

    Beevorin mukaan Neville Chamberlainin hallitus oli brittien enemmistön tavoin valmis rinnakkaiseloon uudelleen varustautuneen ja elpyneen Saksan kanssa. Natseja pidettiin suojamuurina kommunisteja vastaan.

    Münchenissä Chamberlain luuli tekevänsä rehdin sopimuksen Hitlerin kanssa. ”Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari”, Beevor kuvailee, ”vanhanaikaisen suoraselkäinen mies, joka erehtyi pahasti uskoessaan, että muilla valtiomiehillä oli samanlaiset arvot ja kauhu sotaa kohtaan kuin hänellä… Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaanisine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

   Sekä ranskalaiset että englantilaiset halusivat välttää suursodan. Siksi Hitlerille annettiin periksi. ”Brittejä ja ranskalaisia kauhistutti ennen kaikkea ajatus uudesta sodasta Euroopassa. Se, että natsi-Saksan sallittiin liittää Itävalta itseensä maaliskuussa 1938, vaikutti pieneltä hinnalta maailmanrauhasta, etenkin kun itävaltalaisten enemmistö oli 1918 äänestänyt Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen, puolesta ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivotti natsit tervetulleiksi.”

    Chamberlain ja hänen ranskalainen kollegansa Édouard Daladier eivät Münchenissä ymmärtäneet, että Hitler halusi sotaa hintaan mihin hyvänsä. Hitleriä ärsytti Chamberlainin ja Daladierin myöntyväisyys, jolla sota Euroopassa yritettiin välttää.  

    Jos Marx oli oikeassa ”korjatessaan” Hegelin historiankäsitystä, ja jos tapahtumat ja henkilöt toistuvat farssina – tai melodraamana niin kuin Hollywoodissa asia kuvattaisiin – niin kuka on tämän hetken Chamberlain ja kuka Daladier? Voiko Trump vetää monta roolia? 

    EU jää henkilönä arvoitukseksi. Klovni vai narri? Byrokraatti tilikirjoihinsa hautautuneena? Juristi jykevien lakikirjojensa vankina?

    Hitlerin sijaisnäyttelijästä ei liene epäilystä.  

Käytävän päässä, kulman takana: valoa vai synkkä umpikuja?

    Ensi maanantaina tulee kolme vuotta Venäjän aloittamasta sodasta Ukrainassa.

    Siihen asti Euroopassa vallitsi "ikuinen" rauha, jota kesti vajaat 77 vuotta. 

    Nurkan takana odottaa uusi järjestys. Mistä tiedämme onko se dystopia vai utopia? Ei niitä pysty nykyään erottamaan toisistaan!

Kyösti Salovaara, 2025.

   

Suurin piirtein

[ja pienin kaartein]

Kyösti Salovaara, 2025.

Grazalema Cádizin provinssissa, n. 2000 asukasta.

 

Aika ennen maailmankaikkeutta on pelkkä sana, joka ei merkitse mitään.

- Stephen Hawking

Paljon puhutaan maailman loppumisesta. Alkamisesta hyvin vähän.

    Sellaisia aikoja eletään.

    Epävarmuuden aikoja, sanotaan. Luottamuksen katoamisen vuosia.

    Onko epävarmuus ja levottomuus ihmisten päässä vai ulkoisessa ”säässä”? Suhdanteissa vai mielialassa? Rakenteissa vai psykologiassa?

    The Guardian kirjoitti jokin aika sitten, että vakoilusarjojen lisääntyminen telkkarissa johtuu epävarmoista ajoista ja luottamuksen puutteesta.

    Oliko niin myös ”kylmän sodan” vuosina?

Sekin pisti Guardianista silmään, että muuan kirjoittaja vetosi suomalaiseen ”sisuun” aikojen pelastajaksi.

    Hän kirjoitti, että kun pelastukseksi tarjotaan resilienssin oppimista, se ai auta, toisin kuin suomalainen ”sisu”, jota ei voi eikä tarvitse opetella, koska se on ihmisessä eikä ulkomaailmassa. Sisua tarvitaan silloin, kun tilanne näyttää täysin mahdottomalta, epätoivoiselta.

    Onko suomalainen sisuineen tuollainen selviytyjä?

    Ainakin sään suhteen taitaa olla.

    Suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu kehua neljää vuodenaikaa. Ja kyllä sisua tarvitaan talven ja syksyn kestämiseen, eittämättä.

    Minä tyytyisin vähempään. Minulle riittäisi yksi vuodenaika: kesä.

    Onko kesän toivominen epäisänmaallista? Paljastaako se sisun puuttumisen?

    Ehkä, kenties ei.

Viime perjantaina ajoimme lounaalle Grazaleman vuoristokaupunkiin.

    Jos vetää viivan Malagasta Cádiziin, Grazalema on suunnilleen puolivälissä. Malagasta sinne ajaa noin 2 tunnissa, Cádizista puolessatoista tunnissa. Tiet ovat kauniita, laaksot syviä ja vuorten rinteet jyrkkiä.

    Grazalema on tiheään rakennettu ikivanha kaupunki vuoren rinteellä. Kaunis katsella, niin kuin nämä vuorten rinteille rakennetut kaupungit ja kylät ovat Välimeren piirissä Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa.

    Grazalema on Andalusiassa, jota pidämme hyvin kuivana alueena, niin kuin se osittain onkin. Ja varsinkin viime vuosina kuivuus on ollut paikoitellen kauheaa. Mutta Grazelemassa sataa vuosittain n. 2000 mm, mikä on enemmän kuin missään muualla Espanjassa. Vertailuksi: Malagassa sataa vuodessa 500 mm ja Helsingissä 650 mm.

    Lounas Grazalemassa oli valtavan maukas - jossakin tuolla Jumalan selän takana.

Kyösti Salovaara, 2025.

Estepona.

Kyösti Salovaara, 2025.

"Brutalismia" Málagassa.

Miksi etäisten paikkojen sanotaan olevan ”jumalan selän takana”?

    Onko tämä sanonta suurkaupunkilaisten suusta päästettyä roskaa vai onko suurkaupungissa enemmän tietoa Jumalasta kuin pitkien taipaleiden takaisilla metsäseuduilla?

    Ovatko kaupunkilaiset omahyväisiä vai itsekkäitä olettaessaan, että Jumala katselee heitä ja kääntää selkänsä kaukana asuville?

    Voihan asia on päinvastoin. Kenties Grazaleman kaltaisissa paikoissa ihmiset ovatkin Jumalan selän takana turvassa, kun taas suurkaupunkilaisia pitää vahtia ja auttaa korruption, väkivallan ja epäystävällisyyden vallitessa leveiden katujen varsilla ja korkeiden talojen kuiluissa.

    Grazalemassa, viime perjantaina, lounasaikaan, söin pitkään haudutettua villisikaa vadelmakastikkeella. Ravintolan erikoisuus taisi olla tammenterhoista valmistettu jälkiruoka. Mikä ihmeellisintä: ravintola täyttyi perjantaina kello 14 aikaan lapsista, mummoista ja vaareista ja äänekkäistä keski-ikäisistä viimeistä pöytää myöten. Siellä "jumalan selän takana".

Miksi vanhat kaupungit vuorten rinteillä ovat niin tiheään rakennettuja ja niin kauniita kaukaa katsoa?

    Tietämättä asian oikeaa laitaa, epäilen että nuo tiheäksi rakennetut kaupungit ovat syntyneet käytännön tarpeesta, eivät esteettisen kauneuden tavoittelusta. 

    Kun rakentaa kylän tai kaupungin vuoren rinteelle, tilaa ei ole tuhlattavaksi. Talojen pitää olla lähellä toisiaan jotta asioiden toimittaminen on mahdollista. Tiheäksi rakennettu kaupunki on myös turvallinen, koska sinne pääsee kenties vain yhtä tietä pitkin. Sitä on helppo puolustaa, jos vihamielinen tunkeutuja pyrkii kaupunkiin.

    Moderni suurkaupunki on toinen juttu. Kadut ovat leveitä, koska niitä pitkin ajetaan autoilla ja rekoilla. Kaupunki voi olla laajalla alueella, sillä metrolla, raitsikalla, junilla ja busseilla pääsee laidasta toiseen ja kolmanteen.

     Ironista kyllä, nykyisten suurkaupunkien rakentamisessa ja uudisrakentamisessa puhutaan paljon estetiikasta. Siitä joka tuntuu puuttuvan. Grazaleman kaltaisissa paikoissa estetiikasta ei tarvitse puhua eikä kiihkoilla, koska valkoisten rakennusten kaupunki on esteettinen implisiittisesti.

    Asian voi ilmaista näinkin:

    Ei kai ole ihan varmaa miksi Napoleon III ja hänen ”käsikassaransa” paroni Haussmann 1800-luvun jälkipuoliskolla rakensivat Pariisin komeat bulevardit ja hävittivät kapeat ja synkeät kujat. Autojen syytä se ei ollut.

    Napoleon kolmannen ja paroni Haussmannin kerrotaan perustelleen bulevardien rakentamista kauneuden tavoittelulla: leveät kadut antoivat valoa ihmisille ja kansalaiset pääsivät näkemään talojen ja patsaiden komeuden. Myös liikkumisen parantaminen - ennen autoja - oli yksi peruste bulevardeille. Ilmeisesti bulevardien sotilaallinen merkitys on kiistanalaisempi: Haussmann toki halusi leveillä bulevardeilla eristää rahvaan aloilleen ja pitää heidät kurissa.

    Bulevardien kaupunkimalli levisi kaikkialle, myös Pohjoismaihin.

    Onko Pariisissa tai Berliinissä tai New Yorkissa tai Madridissa yksilö alistettu mahtailevan asemakaavan vaatimuksille?

    Yksioikoista vastausta ei löydy. 

Suurin piirtein ja ja pienin kaartein: sellaistahan elämä on ja kaupungit siinä ohessa elämän kuvajaisena. 

    Iltayöllä katselen Välimeren rantaa myötäilevää promenadia, joka taipuu kaaren tavoin etäällä pilkottavaan kalastustroolarien ja huviveneiden satamaan.

    Siellä väylävalo vilkuttaa vasemmalla punaista ja oikealle vihreää. Kalastajat ja muut veneilijät osaavat niiden avulla palata kotiin.

    Olisiko mahdollista, että myös ihmiselämän polkuja ohjaisivat samanlaiset kotisataman lateraalimajakat punaista ja vihreää vilkuttaen?

    Vai onko elämä liian arvaamatonta ja epämääräistä, jotta sitä  pystyisi ennakolta ohjaamaan oikeaan suuntaan? Kotisataman paikkakin saattaa olla illuusio.

    Mutta suurin piirtein ja pienin kaartein toki tiedämme missä satamamme on ja osaamme sinne palata.

Kyösti Salovaara, 2025.

Paseo Maritimo Rey de España. 

      

Kafka kirjoitti vapautuakseen

[ja päätyi kielen vangiksi]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

… olisi väärin ottaa Kafka pelkkänä painajaisten tallettajana. ”Mielettömyyden objektiiviseen kuvaukseen” liittyy hänellä myös huumoria, joka tulee sitä selvemmin näkyville mitä enemmän häntä lukee.

- Kai Laitinen 

Etelä-Tirolissa sijaitsevan Meranon kaupungin lävistää pirteästi virtaava Passer-joki (Passirio). Joen vartta seurailevalta promenadilta löytyy Franz Kafkalle (1883-1924) pystytetty muistomerkki, kunnianosoitus Prahassa syntyneelle kirjailijalle. Kafka vieraili Meranossa keväällä 1920 saamassa hoitoa tuberkuloosiin. 

    Kävelytien reunaan graniittisärmiön päälle sveitsiläinen kuvanveistäjä Urs Lüthi on asetellut androgyyniltä näyttävän ihmispään. Se ei muistuta Kafkaa.

    Eikä Lüthin veistos (2015) olekaan Kafkan muotokuva vaan kuvanveistäjän omakuva. Silti se kertoo olevansa kunnianosoitus Kafkalle.

    Lüthi kaiketi tarkoittaa, että Kafkan vaikutus kirjallisuuteen ja taiteeseen on niin voimakas, ettei Kafkan kuvaa tarvitse kopioida ollakseen kafkamainen. Me kaikki olemme kafkamaisia kokiessamme ainakin hetken maailman niin kuin Kafka koki: olemme ansassa, jonka rakensimme epähuomiossa itsellemme vaikka muuta tarkoitimme.

    ”Häkki lähti etsimään lintua”, Kafka kirjoitti. Ennemmin tai myöhemmin huomaamme olevamme häkissä.

Kafka on niin monimielinen ja niin monella tavalla kummallisen ironinen ja unenomaisten painajaisten humoristinen kirjailija, että hänestä ja hänen tavastaan kirjoittaa lienee mahdotonta tehdä elokuvaa. Miten kuva voisi kertoa kielestä, joka vangitsee kahdessa merkityksessä kirjailijan, joka haluaisi vapautua isänsä ja perheensä kahleista kirjoittaakseen epätoivosta, joka näyttää perimmiltään inhimilliseltä farssilta, missä byrokraattien määräykset ohjaavat kokijansa sitä kauemmaksi tavoitteestaan mitä lähemmäksi hän sitä pääsee.

    Mahdotonta? 

    Mutta saksalais-itävaltalainen minisarja Kafka (2024) onnistui sittenkin mahdottomassa: kirjailijan elämän ja hänen teostensa mielen ja kielen yhteensovittamisessa, niin että 6-osaisesta tv-elokuvasta tajuaa kuinka kieli ja kirjoittaminen olivat Kafkalle kaikki, vaikka Kafka ei itse tuntunutkaan saavuttavan haluamaansa eli kielensä hallitsemista.

    Loistava elämäkertaelokuva siis? 

    Minusta kyllä, mutta Helsingin Sanomien kriitikon Leena Virtasen mielestä Ylen esittämä Kafka on rimanalitus. ”Kun karusta elämästä tehdään hupsua, se on iso virhe”, otsikoi Helsingin Sanomat 28.1.2025 Virtasen tv-kritiikin. ”Saksalais-itävaltalainen draamasarja on enimmäkseen teennäinen yritys kertoa kirjailija Franz Kafkan elämäntarina.”  

    Virtanen perustelee näkemystään näin: ”Sarja on hassu, hupsu, mikä ei vastaa yhtään omaa mielikuvaani Kafkan elämästä tai varsinkaan kirjailijasta itsestään.” Virtasella on kuvitelma siitä millainen kirjailijan elämän täytyy olla tuottaakseen kirjailijan kirjoittaman tuotannon. Kafka-sarja ei sovi Virtasen ennakkoajatuksiin. Siksi elokuva on huono. Se ei ole samaa mieltä Kafkasta kuin kriitikkonsa. Kafkalla ei Virtasen mielestä voinut olla hauskaa elämässään.

    ”Yksi ongelma on jo siinä, että Kafkan lyhyehkössä elämässä ehti tapahtua aika vähän”, Virtanen jatkaa. ”Sitäkin enemmän möyrysi hänen päänsä sisällä, eikä sarja yllä sinne vaan seurailee jostakin vierestä, milloin kenenkin silmin.”

    Sarja perustuu saksalaisen Reiner Stachin kolmiosaiseen Kafka-elämäkertaan (2002, 2008, 2014). Stach on ollut mukana kirjoittamassa tv-sarjaa. Mutta sekään ei kelpaa Virtaselle, koska hän on kuullut jostakin, että Stachin elämäkertaa on kritisoitu. Ilmeisesti Virtanen ei kuitenkaan ole sitä lukenut. Kuulopuheitakin sopii käyttää mielikuvien tueksi.

    Arvostelijalla on tietysti oikeus olla mitä mieltä tahansa. Hänen tulkintansa kokemastaan on yhtä oikea kuin kenen tahansa. Mutta pitääkö kriitikkoa uskoa sanasta sanaan totena?

    Ei tietenkään. Leena Virtanen pettyi ja jopa suuttui Kafka-sarjalle, koska siinä ihminen Kafka ei olekaan niin kafkamainen kuin mitä kirjailija Kafka kertoi ihmisen elämän olevan. Sarjassa Kafka-ihmisellä on liian hauskaa, hän oppii seksitavoille isänsä kehottamana ilotaloissa ja hänellä, työtapaturmavakuutuslaitoksen toimihenkilöllä, on jatkuvasti seuranaan prahalaisia intellektuelleja, joka innostavat Kafkaa kirjoittamaan yhä laadukkaammin ja ”kafkamaisemmin”. Hän on ihailujen kohde, ei väärinymmärretty uhri.

Kafka-elokuvan suurin ansio lienee siinä, että se todistaa miten vaikea on tietää mikä kirjailijan fiktiossa on faktaa ja mikä faktassa on fiktiota. Kirjat ja kirjoitukset syntyvät kirjailijan elämästä, mutta kirjailijan elämä tulee täydeksi vasta hänen kirjoituksistaan, jotka kuvaavat jotakin mitä elämässä ei ollut ennen kokemuksia, kirjoittamistakaan.

    Joitakin vakiintuneita käsityksiä Kafka-sarja kumoaa tai ainakin täydentää.

    Vaikka Kafkasta ei elämänsä aikana tullut suurten lukijakuntien kirjailijaa, hän ei suinkaan kärsinyt aikalaistensa ylenkatseesta ja vähättelystä. Päinvastoin Kafkalla on valtavan innokkaita ihailijoita, jotka myös kertoivat innostuksestaan Kafkalle. Kafkan työpaikalla kollegat juoksupojasta johtajaan kehuivat Kafkaa ei vain hänen työpanoksestaan vaan myös hänen taidostaan kirjoittaa. Yksi johtaja antoi Kafkalle runojaan luettavakseen, toinen johtaja pyysi Kafkaa arvioimaan hänen Goethe-tutkimuksensa. Kun Kafka sanoi ettei tiedä Goethesta mitään, johtaja sanoi että kun pystyy kirjoittamaan niin hienosti kuin Kafka kirjoitti, hän osaa kirjoittaa Goethestäkin kaiken tarvittavan.

    Rainer Maria Rilke kehui Kafkan kirjoituksia. Tv-sarjassa he tapaavat toisensa. Berliinissä asunut itävaltalaiskirjailija Robert Musil kutsui Kafkan Berliiniin. Musil oli kirjallisen aikakauslehden Die neue Rundschaun toimittaja. Hän oli valmis julkaisemaan Kafkaa, kunhan Kafka muuttaisi Berliiniin. Kafka tapasi Musilin ja lupasi muuttaa Berliiniin. Kun Kafka sitten oli valmis jättämään Prahan, Musil oli lähdössä rintamalle, eikä Kafkasta tullut berliiniläiskirjailijaa. Ensimmäinen maailmansota ”päätti” Kafkan puolesta ryhtyäkö ammattikirjailijaksi.

     Myöhemmin myös Kafka pyrki rintamalle, mutta vakuutuslaitoksen johtajat estivät sen, koska Kafka oli laitoksen kyvykkäin työntekijä selvittämään vaikeimmat tapaukset. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Merano.

Toisin kuin Virtanen, minä suorastaan riemastuin huomatessani, että tv-sarjassa käytetetään monessa kohtaa Kafkan mietelmiä sellaisenaan - joko kohtausten väliotsikkoina tai sitten dialogissa Kafkan sanomana. Näitä mietelmiähän on suomennettu Kai Laitisen toimittamaan teokseen Keisarin viesti (Otava, 1969).

   Huomasin viime viikolla ”leikekirjaani” selatessa, että otin Kafkan humoristisen mietelmän ”häkki lähti etsimään lintua” Ylioppilaslehteen kirjoittamani kolumnin motoksi vuonna 1975. En ole päässyt enkä pääse Kafkasta irti.

    Kafka oli oikeustieteen tohtori. Lait ja määräykset olivat hänen leipälajiaan. David Schalkon ohjaama Kafka-minisarja paljastaa, kuinka humoristisesti Kafka suhtautui sekä lakien että fiktiivisten kirjoitusten esittämään maailmaan. Kirjoitettu laki ei ole koskaan aivan yksikäsitteinen vaan aina myös jossain määrin fiktiivinen eikä kirjoitettu fiktio ole koskaan pelkästään fiktiota vaan aina myös jonkin verran totta. Siksi Kafkaa ”naurattaa” sekä lakien tulkinta että fiktion kirjoittaminen. Kielellä on laissa ja fiktiossa vähintään kaksi tasoa: se mitä sana sanoo ja se mitä lause tarkoittaa. Hyvä lakimies ja hyvä kirjailija ovat sukua toisilleen. Heille rivien välit merkitsevät enemmän kuin sanojen pinta. 

    Kai Laitinen muistuttaa, että Kafka halusi irrottautua perheestään ja voimakkaan isänsä vaikutusvallasta voidakseen omistautua kirjoittamiselle. Samaan aikaan Kafka toivoi avioliiton vakautta voidakseen keskittyä kirjoittamiseen, mutta ymmärsi sitten että myös avioliitosta tulisi ”häkki”, joka estäisi kirjoittamiseen keskittymisen.

    ”Kafka tajusi kirjoittamisen, taiteen, elämänsä päätehtäväksi, ainoaksi mahdolliseksi olemassaolonsa muodoksi”, Kai Laitinen sanoi Keisarin viestin jälkisanoissa v 1969.

    Nyt, saksalainen tv-elokuva kertoo saman asian hienosti eikä kaihda elämänpiirin koomisia puolia. Tv-elokuva näyttää myös sen mahdottomuuden mistä Laitinenkin kirjoitti: Kafka kävi kirjoittamisen puolesta taistelua milloin isää, milloin virkaansa, milloin juutalaisuuttaan, milloin avioliiton houkutuksia vastaan ja milloin Prahaa, milloin sairauttaan, milloin tuskaneuroosejaan vastaan.

    Niin hienosti kuin Kafka pääsikin ”kielensä herraksi”, hän alkoi vähitellen epäillä myös taiteen merkitystä.

    Tajusiko Kafka että kielikin oli häkki joka tavoitti ja vangitsi hänet, vapaan ihmisen tai ihmisen joka luuli että vapaa ihminen olisi mahdollinen?

    Kafka ei kuitenkaan kironnut taidetta, Laitinen sanoo, toisin kuin vaikkapa Tolstoi, huomatessaan että taide alkaa paljastua pimeiden mahtien palvelemiseksi. ”Kafka valitsi toisen tien: hän hyväksyi tietoisesti syntipukin osan ja kesti sen huumorin avulla”, Laitinen sanoo. ”Lopputuotannossaan hän yhä enemmän ironisoi kohtaloaan – kyseessä on myös strateginen veto taistelussa yltyvää sairautta vastaan - tähdentää taiteellisen luomisen ja taiteilijan rooliin sisältyviä parodisia piirteitä.”

    Huumori, ironia, sarkasmit - hassu elämä toivottomuuden sisälläkin oli kafkamaista Kafkaa, selväjärkisen miehen hupsuttelua sanojen ja merkityksien maailmassa. Kafka sanoi usein suoraan sen, mitä muut pelkäsivät sanoa tai ajatella.

Ehkä olemme kaikki väärässä lukiessamme Kafkaa, tai sitten aivan oikeassa kukin tavallaan ja tahoillaan.

    Sveitsiläinen Urs Lüthi laittoi omakuvansa Kafka-patsaaksi, tehdäkseen kirjailijalle kunnianosoituksen.

    Maanantaina Välimerellä, Andalusian rannalla satoi tolkuttomasti koko päivän, vasta lounaan jälkeen pilvet alkoivat rakoilla. Olisiko sateisen päivän kuva Aurinkorannikon palmuista sopivan kafkamainen omakuvakseni ja kunnianosoitukseksi Kafkalle? Tai kuva Afrikan pelottavasta mutta kiehtovasta rannikosta Euroopan reunalta nähtynä?

    Ei aina tiedä pyrkiäkö etäälle ollakseen lähellä.

    Epäilemättä seuraavat Kafkan mietteet ovat naurattaneet minua matkan varrella yrittäessäni (turhaan) väistellä omaa häkkiäni:

”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.”

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”

”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

”Häkki lähti etsimään lintua.”

”Oikea tie kulkee nuoran ylitse, joka ei ole jännitetty korkealle, vaan hivenen verran maanpinnan yläpuolelle. Se näyttää määrätyn pikemminkin aiheuttamaan kompastelua kuin kuljettavaksi.”

Kyösti Salovaara, 2024.