[ja pieni maailma]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Normaalioloissa lienee meillä aina, säännöllisissä tapauksissa suhteellisen hitaasti muuttuva persoonallisuuden keskusalue, minäydin, josta me yhä uudestaan löydämme läheisimmäksi koetun itsemme, jota sävyttää sille ominainen, sanomattoman tuttu, sanoin lausumaton sointisävy.
- Eino Kaila, 1934.
Eräs sähkön aikakauden pääpiirre on, että se luo maailmanlaajuisen verkon, joka muistuttaa luonteeltaan keskushermostoamme. Keskushermostomme ei ole pelkästään sähköverkko, vaan myös yksi ainoa kokemuskenttä.
- Marshall McLuhan, 1964.
Tajunta.
Onko maailma olemassa muualla kuin tajunnassamme?
Kysymys kuulostaa tyhmältä. Se on.
Mutta mitä tiedät siitä maailmasta, josta et tiedä mitään? Onko se todellakin olemassa, vai luulotteletko itsellesi, että kyllä se on, vaikka se piileskelee tietoisuudeltasi tavoittamattomissa.
Meidät on opetettu uskomaan tieteeseen ja tietoon. Se on rationaalista. Platonin tavoin uskomme, että ”totuus” on olemassa tiedoistamme riippumatta.
Tämänhetkisyys.
Marshall McLuhan kirjoitti teoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man), että television ”mosaiikkikuva tuo nuorten elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen”.
Nopeatempoisesta joukkotiedotuksesta tuli ihmisaivojen laajentuma. Maailma oli yht’äkkiä totaalisesti yhteinen. Maailmankauppa ei vielä ollut globaalia, mutta tajunta alkoi olla.
Mitä McLuhan sanoisi nykyisestä internetin aikakaudesta? Siitä että jokaisella ihmisellä on taskussaan älylaite, jossa maailma kulkee läsnä kaikissa tunteiden ja tietojen muodoissa, sellaisissakin mitä ei osaa edes kuvailla eikä kuvitella?
Kun maailma kuumottaa taskussa, ihmisen minäydin on suurempi kuin koskaan, ja tietysti tässä on ristiriita, koska minäytimet näyttävät elävän omissa kuplissaan eivätkä ymmärrä yhteisessä maailma eläviä kanssaminäytimiä.
”Veikkausliigan logosta repesi someraivo: ’Järkyttävä’” otsikoi Ilta-Sanomat eilen keskiviikkona. ”Palautteen perusteella pilkku ei mennyt maaliin.”
Tällaistako uusi tämänhetkisyys on? Täydellistä typeryyttä? Raivoa, jolle ei ole mitään perustetta. Miksi raivostua jonkin porukan uudesta logosta?
Miksei raivostujat mene katsomaan kentän laidalle jalkapallopeliä raivoamisen sijaan, kysyn. Kentän laidalla sopii tunteilla.
Pessimismin politisointi.
Pessimismi ja arktinen hysteria kuuluvat suomalaiseen kansanluonteeseen, vaikka sellaista ei olisi. Kulttuurin luonne kuitenkin on, ja se periytyy sukupolvelta toiselle.
Poliitikot, media, some ruokkivat väitettä, että Suomessa kaikki menee päin peetä, vaikka ei menisikään. Jokin aika sitten talousasiantuntijat sanoivat Helsingin Sanomissa, että pessimismin politisointi on aiheetonta, se ei perustu tosiasioihin. Taloudellinen eriarvoisuus ei ole lisääntynyt, eläkejärjestelmä ei ole romahtamassa, suomalainen luonto ei ole tuhoutumassa jne. jne.
Kun suomalainen uskoo kaikista ja kaikesta pahaa, se lopettaa jopa kuluttamisen ja panee rahansa piiloon, ikään kuin maailma pelastuisi sillä keinolla. Pää pensaaseen, pylly pystyyn ja kaikki on OKAY.
Ja kun kuluttaminen loppuu ja vähenee, taloudella alkaa todella mennä huonosti. ”Minähän sanoin että piru meidät perii”, suomalainen ajattelee tyytyväisenä, melkein onnellisena.
Sosiaalinen masokismi voimaannuttaa. Hyvinvointivaltio kuvittelee olevansa terapian tarpeessa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Kulttuurin ilmavaivat.
Kun hallitus ilmoitti nostavansa kirjojen arvonlisäveron (ALV) kymmenestä (10) prosentista neljääntoista (14) kulttuuriporukka repi paitansa ennen kuin kukko kiekaisi kolmasti.
Väitettiin että hallitus tuhoaa kirjallisuuden, että kirjoja ei kohta ilmesty, että kirjailijat kuolevat jos eivät nälkään niin arvottomuuden tunteeseen kuitenkin, siis symbolisesti, syvällä yhteisessä piilotajunnassa.
Mikään argumentti ei kääntänyt valittajien päätä. Ei sekään, että Suomessa kirjoilla ei ole kiinteää hintaa koska kaupat hinnoittelevat kirjat oman mielensä mukaan. Eikä se, että kirjoja ostavat enimmäkseen hyvin toimeentulevat ihmiset, joille ei merkitse mitään, nouseeko noin 30 euroa maksava kirja yhdellä eurolla vai kahdella.
Tutkailin viime elokuussa parin kirjan kirjakauppahintoja nettimyynnissä. Nyt, ALV:n noustua on helppo todeta, kuinka vähän kirjan hinta on noussut. Niin vähän ettei sitä huomaa lainkaan.
Olkoon esimerkkinä Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023).
Vuoden 2024 elokuussa tuo romaani maksoi neljässä verkkokaupassa seuraavasti: Akateeminen kirjakauppa 31,90 e; Prisma 27,20 e; Adlibris 26,90 e ja Suomalainen kirjakauppa 27,95 e.
Maaliskuussa 2025 ALVin noustua vastaavat hinnat ovat tällaiset: Akateeminen kirjakauppa 31,90 e; Prisma 28,95 e; Adlibris 25,10 e ja Suomalainen kirjakauppa 28,95 e.
Otos on tietysti pieni eikä sinänsä ”tieteellisesti pätevä”, mutta näiden lukujen perusteella Eppu Nuotion romaanin keskihinta oli viime elokuussa 28,49 euroa ja nyt maaliskuussa 28,72 euroa. ALV:n muutos nosti kirjan hintaa 0,23 euroa!
Kulttuuri ei tuhoutunut.
Uusi diplomatia.
Maailma järkkyy. Sääntöjä kirjoitetaan uusiksi. Sopimuksia revitään. Tämänhetkisyys saa kansainvälisessä politiikassa uudenlaisia muotoja. Sota kätketään sanoihin.
Viime viikolla kirjoitin veroporsaasta, joka finanssifaunaamme ilmaantuneena popsii kaikenlaista. Ei kuitenkaan tammenterhoja.
Kun presidentti Trump ja varapresidentti J.D. Vance nolasivat viime perjantaina Valkoisessa talossa Ukrainan presidentin Zelenskyin, Euroopan johtajat pitivät Lontoossa sunnuntaina hätäkouksen, jonka jälkeen EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen vaati, että Ukrainaa on vahvistettava nopeasti. Von der Leyenin mukaan Ukrainasta on tehtävä ”teräksinen piikkisika”, joka kestää tulevat hyökkäykset.
Teräksinen piikkisika ilmestyy diplomatiaan kuin älykäs jalkamiina: se luo turvaa ja aiheuttaa pelkoa. Sen päälle ei kannata astua paljain jaloin.
Mutta diplomatiassa kiehuu muutenkin. Australialainen poliitikko Roger Cook tokaisi, että USA:n varapresidentti J. D. Vance on ”knob”, siis kyrpä tai mulkku miehekseen.
Saa nähdä mihin pippelidiplomatia kurkottaa ja mihin se karahtaa.
Harmaus.
Harmaata on. Mustaksi menee.
Kun maailma pienenee maailmanlaajuisessa hermoverkossa, niin minäydin paisuu ilmapallona.
Pamahtaako se riekaleiksi?
”Tärkeää ei ole perille pääseminen”, sanoi Mauno Koivisto vuonna 1971.
”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeätä on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”
Kunpa kaikki poliitikot ja maailman johtajat olisivat yhtä filosofisella mielenlaadulla siunattuja kuin Mauno Koivisto oli.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
