Jälkiä

[impressioita Euroopassa 2014]

                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.
Pelto jossain Verdunin takana.

Muutama jälki – hermosoluissa, valokennolla tai kirjan sivulla. Todellisuutta monessa kerroksessa; faktaa ja siitä jalostettua henkeä, joka muuttuu fiktioksi, ollakseen taas faktaa koska muutakaan ei ole.

     Ihminen ja luonto järjestäytyvät ja muodostavat organisoituja saarekkeita hajaannuksen keskelle.

     Järjestäytymisestä jää jälkiä. Näkyviä tai pois menneitä ja pois menneitäkin löytää kun kaivaa maata tai kuvittelee nykyisestä mitä oli ennen.  

     Viikinkien kaupunki Haithabu Schleswigin lähellä on nyt pelkkää rantapeltoa ja laidunta, mutta kerran se oli Pohjois-Euroopan suurin kaupunki ja vilkkain satama.

     Maan sisältä löytyneet jäljet kertovat kadonneesta kulttuurista, hopeisia ja kultaisia esineitä; esiin kaivettu haudoista, joihin rikkaat asukkaat toimitettiin veneineen ja ratsuineen, airoineen ja satuloineen jotta kuollut ihminen saattaisi matkustaa toiseen maailmaan, ehkä parempaan, kenties huonompaan.

    Elämä jätti jäljen.

    Turisti näkee pinnan.

    Valo kuvioi sille selityksen.

                                                                                Kyösti Salovaara 2014.
Tässä sijaitsi runsas tuhat vuotta sitten
 viikinkien suurkaupunki Haithabu.

Kaupunkeja: Tukholma, Kööpenhamina, Hannover, Koblenz, Bonn, Trier, Hameln, Baden-Baden, Colmar, Strasbourg, Mulhouse, Reims, Verdun, Charleville-Mézières, Bastogne, Lyypekki, Schwerin, Schleswig, Flensburg ja lukemattomat pienet kylät ja kaupungit ohi mentyä.

     Mistä Eurooppa alkaa?

     Vuoristoja ja harjanteita: Hunsrück, Schwarzwald, Vogeesit ja Aisne-joen harju jolle saksalaiset pysäyttivät ranskalaisten ja englantilaisten vastahyökkäyksen syksyllä 1914. Sata vuotta sitten: missä Eurooppa on?

     Kolmannen valtakunnan viitoittamia moottoriteitä, pieniä teitä laajojen peltojen keskellä, horisontti pakenee etäisyyteen, laaksojen reunoja rohkeasti kiipeävä harjujen reitti (Route des Crêtes) Vogeeseilla; ja siellähän Ranskan ympäriajon sankarit kesällä polkivat hurjia mäkiä ylös ja laskivat niitä huimasti alas, niin kuin autoa ajaessa tuhannen metrin korkeudessa kaiteeton serpentiini syöksyy satojen metrien syvyyteen.

     Jokia, jokilaivoja, viinitarhoja, luostareita – kultivoitua menneisyyttä nyt.

     Rein, Mosel, Meuse, Ill, Weser, Trave, Aisne, Lauch ja niin monta pientä jokea ettei muistin hermosolut pysty niitä tallettamaan.

     Rein, Rein, Rein.

     Mihin kaikki tavara menee - Euroopassa?

                                                                                             Jaakko Salovaara 2014.
Joet yhtyvät: Mosel lipuu Reiniin.
Saksan nurkka, Koblenz.

                                                                              Jaakko Salovaara 2014.
Moselin viinirypäleitä.

Jokia, kanavia, puroja. Metsiä joiden läpi valo ei pääse. Peltoja joiden ylitse ei kukaan jaksa kävellä.

                                             Kyösti Salovaara 2014.
Korea kuin Colmar.

     Kaupunkien vanhoja keskustoja, jotka Saksassa ovatkin nuoria, sillä liittoutuneet kurittivat kaupungit maan tasalle. Kunnon opetus! Ja arkkitehdit jatkoivat siitä mihin pommit eivät pystyneet.

     Turisti etsii vanhaa, karttaa uutta. Jostakin syystä uusi ei kiehdo ihmisen silmää; tätä on mahdoton selittää järjellä. Siksi uusi on rakennettu siellä sun täällä ”vanhaksi”, entisen maailman replikaksi, ikään kuin sotaa eikä syyllisyyttä olisi olemassa.

     Mutta mistä Eurooppa alkaa?

     Se ei ala Helsingistä eikä Tukholmasta. Suomi ja Ruotsi ovat rajamaata, välimaata, takamaata. Ruotsissa menneisyyttä sensuroidaan "hyvässä tarkoituksessa", niin kuin tehtiin Neuvostoliitossa kun paraatikuvista retusoitiin epäsuosioon joutuneet päälliköt pois. Suomi ja Ruotsi kilpailevat holhoamisen epäilyttävästä ykkössijasta. Kööpenhaminassa on kuulevinaan ja haistavinaan eurooppalaisen tuulen, mutta tuletko Eurooppaan vasta Flensburgissa, jossa jättiläismäiset marketit myyvät puoli-ilmaista olutta tanskalaisille ja ruotsalaisille?

     Siinäkö menee Euroopan raja? Siinä missä ruotsalaisena, suomalaisena ja tanskalaisena saat ostaa oluet ilman panttimaksua, kunhan todistat henkilöllisyytesi, sen että et ole saksalainen.

     Muualla Euroopassa ei papereitasi kysytä!

     Kolme koppaa, 72 tölkkiä olutta, niiden panttimaksu olisi 18 euroa; ja sen saat lahjaksi kunhan et ole eurooppalainen. Tuolla summalla ostatkin sitten oluesi! Lahjarahalla.

     Euroopan raja, kostea ja ilmaan piirretty, tuulen viemää.

                                                                               Jaakko Salovaara 2014.
Tie houkuttelee.

                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Liike ja kauneus.
Cite de L'Automobile, Mulhouse.

                                                                               Jaakko Salovaara 2014.
Etuajo-oikeus vapauteen.
Vapaudenpatsaan replika kuvanveistäjä
 Bartholdin syntymäkaupungissa
Colmarissa.

                                                                           Kyösti Salovaara 2014.
Vapaus vs. totalitarismi.
Alexander Calderin veistoksen takana
 natsitaiteilija Herman Scheuernstuhlin
veistos olympiavuodelta 1936.
Sprengel-museo, Hannover.

Tie vie, tie tuo, tie on tie.

     Astut jäljille, jätät jälkiä vaikka luulet toista.

     Kumi asfalttia vasten, pyökkimetsien, plataanikujien, tammilehtojen ja lehmusbulevardien kautta menet eteenpäin päästäksesi taaksepäin. Alsacessa kaupungit ovat koreita, koristeellisia, kuin satuja mutta autotiellä asfaltti näyttää samalta eikä jälkesi näy paljain silmin.

     Hamelnin torilla astut rotan päälle. Legenda näykkii jalkapohjia.

                                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Hamelnin rotta.

     Schwerinissä, entisessä DDR:ssä sijaitsee satulinna, jota kamerat kuvaavat, klix, klix, klix – sata kertaa, tuhat, miljoona. Vieressä on moderni, pelkistetty, minimalistinen puisto muutaman yksinkertaisen rakennelman kera. Hiljaisuus! Ei valokuvia! Ei turisteja!

     Uusi ei ole kiinnostavaa.

     Kumma juttu.

                                                                    Jaakko Salovaara 2014.
Munkkien "viinitehdas".

     Wiesbadenista luoteeseen, hiljaisten ja kiemuraisten teiden päässä, piilossa kaikelta (paitsi turisteilta) on Eberbachin entinen sisterssiläisluostari viinitarhoinen ja viinipuristamoineen, nykyään hotelli ja viinikauppa, turistimesta. Mutta se mikä tuo turistit paikalle on Sean Connery munkinkaavussa, sillä Umberto Econ Ruusun nimeen perustuvan filmin sisäkohtauksia kuvattiin Eberbachissa.

     Reimsissä komeilee mahtava Notre-Damen katedraali. Samppanjakaupunki, kuninkaiden kaupunki, kruunajaisten Notre-Dame. Marnen taisteluiden kaaoksessa tykinammukset sytyttivät sen tuleen. Lyijykatto suli kirkon lattialle. Ranskalaiset ajoivat saksalaiset Marne-joelta Aisnelle. Sata vuotta sitten ja missä olit Eurooppa?

     Rockefeller maksoi katedraalin kunnostuksen.

     Vanha kiinnostaa, on kaunista – kuin ikuinen jälki. Valo suodattuu puhtaaksi pyhyydeksi katedraalin ikkunoissa. Niitä oli jossakin välissä myös Marc Chagall suunnittelemassa.

     Kun vanhasta jää jälki sen näkee uutena.

                                                                        Jaakko Salovaara 2014.
Chagallin ikkunoita Notre-Damessa.

                                                                                     Kyösti Salovaara 2014.
Muuan hautausmaa Verdunissa.

Jokia, puroja, rinteitä, metsiä, peltoja – kyliä ja kaupunkeja.

     Ihminen rakentaa ikuista purkamalla vanhaa.

     Luonto muuttaa maiseman, se pysyy silti ennallaan pitkän aikaa.

     Lyypekin liepeillä, itään mentäessä, entisen DDR:n alueella, lähellä Wismaria autiolla hiekkarannalla, mistä vesi on paennut ja jäljellä simpukoiden ja kuoriaisten raatoja, jossakin tuolla etäällä pariskunta syleilee toisiaan, keskellä vedestä vapautunutta hiekkasärkkää, kovaa kuin asfaltti.

     Thomas Mannin Buddenbrookeissa (1901) vietetään kesää 1800-luvun puolivälissä Lyypekin toisella puolen, Travemünden hiekoilla ja siellä ranta on kuin tänään, kauan sitten Mannin kuvaamana, aivan kuin mikään ei sittenkään muuttuisi, kuin jälkeä ei tarvitsisi edes jättää koska se on muutenkin:

     ”He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettyinä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellanvihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine, hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa...”

                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.
Kuin Buddenbrookeista.

                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Modernin brutaalia Lyypekkiä nyt - Trave-kanava.

                                                               Kyösti Salovaara 2014.
Uusi puisto Schwerinin linnan vieressä.

                                                         Kyösti Salovaara 2014.
Valo tulkitsee tilan.
Strasbourgin modernin taiteen museo.

                                                                             Kyösti Salovaara 2014.
Kitschiä Schwerinissä.

__________________________________________________________________________________

Helsingissä 1.10.2014

Kasvot ampuma-aukossa

[pelon näköpiiri]

                                                                              Kyösti Salovaara 2014.

Ampuma-aukko Lingessä.

Eräällä Vogeesien harjanteella, melkein tuhannen metrin korkeudessa sijaitsee Lingen puolustusasema, jossa saksalaiset ja ranskalaiset taistelivat muutamasta metristä heinäkuusta lokakuuhun vuonna 1915.

     Tie Lingelle vie kauniita serpentiinejä pitkin; matkaa Colmarista sinne on vain parikymmentä kilometriä ja silti olet kuin toisessa maailmassa metsien, jylhien rinteiden ja syvien laaksojen tuntumassa, joiden rauhaa mikään ei näytä häiritsevän.

     Sitäkin mielettömämmältä tuntuu, että saksalaiset puolustivat Lingeä kuin viimeistä päivää, ja että ranskalaiset yrittivät kiivetä mäen päälle mieshukasta välittämättä.

     Lingen taisteluissa kuoli lyhyessä ajassa 17 000 sotilasta.

     Sitten rintama jäätyi paikalleen sodan loppuun asti. Rintamalinjan väliä oli ohuimillaan vain muutama metriä – vihollinen vihollista vasten, katse katseen päässä.

     Toinen katsoo mäen harjalta alaspäin peläten ylös kiipeävää vihollista. Maahan kaivetun juoksuhaudan ampuma-asemasta näkee pitkälle laaksojen takaisille Vogeesien harjanteille.

     Toinen tähyää mäkeä ylöspäin melkein pystysuoraan; ja onko muuta näkyvissä kuin taivas pilvineen ja muutama ampuma-aukko, johon osuminen vaatii mestarin taitoa.

     Kaksi katsetta: toinen ampuma-aukosta avaraan maisemaan, toinen pieneen mustaan pelottavaan reikään, josta tappava tulilieska saattaa kohta yllättää katsojan.

Kun seisoo tuliaseman vieressä, käy katsomassa mitä ampuma-aukosta näkee ja kävelee muutaman metrin toisaalle ja yrittää nähdä tuliaseman sisään mustasta aukosta, tajuaa että tässäkin joutuu perimmäisen metaforan keskelle, kuin osaksi ihmisten välisen pelon ja ystävyyden häilyvää rajalinjaa.

     Jos yrittää asettautua puolustajan asemaan, niin kuinka paljon tämä lopulta näkee ampuma-aukostaan? Yhtäältä hän näkee suoraan eteenpäin pitkälle, mutta sivuilleen vain vähän. Hänet valtaa pelko mitä piiloon jäävä mahtaa tuoda tullessaan. Hiipiikö sieltä kavala vihollinen hän kimppuunsa? Kuuluuko askelten kahina kannervikosta?

     Lingessä ongelmana on harjanteen rinteiden jyrkkyys. Itse asiassa ampuma-aukosta näkee hyvin kilometrien päähän Vogeesien etäisillekin harjanteille, mutta lähelle ei näe juuri lainkaan. Mitä jos vihollinen onkin ihan käden ojentaman päässä eikä tuolla kaukana.

     Kasvot ampuma-aukossa peittyvät bunkkerin pimeyteen.

     Pimeässä pitää olla rohkea vaikka kuinka pelottaisi.

Mäen syrjässä, kymmenen tai kaksikymmentä metriä puolustusasemaa alempana rinteellä ranskalainen sotilas yrittää nähdä vihollisen, löytää maalin luodilleen. Hän ei pysty juoksemaan näkeä ylöspäin, tuskin edes kävelemään sillä jyrkkää rinnettä pääsee ylöspäin vain ryömimällä.

     Sotilas komennetaan hyökkäämään vihollisen tuliasemalle.

     Miten hyökätä jos pystyt vain ryömimään ja pysyt paikallasi vain takertumalla pommituksissa säilyneisiin puiden juuristoihin. Mikä odottaa jos nouset ja yrität ampua summittaisesti ylöspäin, vinosti taivasta kohden?

     Ylöspäin kipuava sotilas havaitsee mustan reiän bunkkerin kyljessä. Hän pelkää, että sieltä joku katsoo hyökkääjää sormi liipasimella. Jos aurinko on juuri laskemassa, saattaa auringonsäde osua ampuma-aukkoon, ja hetken sotilas näkee toisen ihmisen kasvot, aivan tavallisen näköiset, melkein kuin hänen omat kasvonsa kun hän katseli niitä peilistä ajaessaan partaa monta päivää sitten, kun oli rauhallisempaa eivätkä tykit pauhanneet eikä konekiväärit papattaneet.

     Kaksi katsetta, kaksi pelkoa.

                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.

Ampuma-aukkoja Fort Douaumontissa.

Tänään, vuonna 2014, Elsassissa tai Alsacessa, miten vaan, ei oikein tiedä missä maassa kulkee. Ollaanko Saksassa vai Ranskassa vai jossakin siltä väliltä. Paikkojen nimet ovat ei-ihan-mistään maasta ja sapuskat runsaita kuin Saksassa ja maukkaita kuin Ranskassa.

     Sata vuotta sitten taisteltiin monta vuotta ja mistä taisteltiin, saattaa nykypäivän ”kulkuri” kysyä.

     On surullista seisoa esimerkiksi Lorrainessa Fort Douaumontin mahtavan linnoituksen hyytävän kylmässä käytävässä veden tippuessa kivikatosta niskaan ja jalkojen kastuessa lattiaa peittävissa lätäköissä tajuten, että vuonna 1916 täällä puolustettiin Verdunia - ja välillä saksalaiset sotilaat palelivat ja pelkäsivät linnoituksen kylmissä huoneissa ja käytävissä, ja sitten taas oli ranskalaisten vuoro pelätä ja palella.

     Verdunin taisteluissa Saksa ja Ranska menettivät tappioina yhteensä noin 700 000 sotilasta, kaatuneina ja haavoittuneina.

     On sydäntä läkähdyttävää, että nyt et Elsassissa, tai Alsacessa, miten vaan, oikeastaan tiedä oletko Ranskassa vai Saksassa vai jossain muualla, itse asiassa Euroopassa.

     Ja Euroopaksi Elsassin, tai Alsacen, miten vaan, pääkaupunki Strasbourg itseään kutsuukin.

     Kaksi katsetta, kaksi pelkoa – monta ajatusta.

                                                                                           Jaakko Salovaara 2014.

Mitä jos näkisit itsesi kun katsot vihollista ampuma-aukosta?

Charleville-Mézières, Ranska, 21.9.2014.

Keksijän poika, haaveilija

[Osmo Salovaara 1914-91]

Tänään lauantaina tulee kuluneeksi 100 vuotta isäni Osmo Salovaaran syntymästä.

     Sen kunniaksi, isää muistaen kirjoittelen muutamia lauseita. Pikaisesti, syvempiä virtoja miettimättä. Vähän huolettomasti ja pintaa raapaisten.

     Muistikuvat ovat yhtä aikaa voimakkaita ja haalistuneita. Mikä on totta, mikä kuviteltua, sitä on mahdoton sanoa. Väärin muistettu voi olla oikein. Päinvastainen on mahdollista.

     Eilen seisoin hetken Trierin kaupungissa Karl Marxin syntymäkodin edessä. Matkalla takaisin Koblenziin, ensin Moselia seuraten ja sitten Hunsrückin harjanteiden yli ajaen yritin asettaa isäni ja hänen isänsä asianmukaiseen suhteeseen.

    Isoisäni Kaarlo (Kalle) Engelbert Salovaara oli keksijä, Jyväskylän punakaartin perustajia ja sittemmin kaartin järjestyspäällikkö, joka vangittiin kansalaissodan alkuvaiheessa. Hän kuoli Tammisaaressa kansalaissodan päätyttyä 34 vuotiaana. Vähän ennen vapautumistaan. "Murhattuna", isoäitini uskoi loppuun asti.

     Marxin varjoa ei meidän perheessä näin ollen kannata paeta.

     Mutta mitä kaikkea muuta ihmisen elämään kuuluu – sitä on vaikea ellei mahdoton jälkikäteen teräväpiirteisesti kuvata.

     Joistakin säilyneistä fragmenteista tulee mieleen, että Kaarlo Engelbert Salovaara oli kuin henkilö Rantamalan Harhamassa. 

     Hän oli kivenhakkaaja, keksijä, jyväskyläläisen Sorretun voiman taloudenhoitaja ja vastaava päätoimittaja, ns. ”linnatoimittaja”, jota tarvittiin kun lehti loukkasi tsaaria. Niinpä Kaarlo oli kaksi kertaa Vaasan linnassa kärsimässä tuomiota majesteettirikoksesta lehden syyllistyttyä tsaarin herjaamiseen.

     Isäni Osmo syntyi Jyväskylässä 13.9.1914.

     Isäni syntyessä Kalle Salovaara ja Helmi Hanhinen eivät olleet naimisssa, koska siihen aikaan siviilivihkiminen avioliittoon oli mahdotonta. Naimisiin isäni vanhemmat saattoivat mennä vasta hieman ennen Kaarlon kuolemaa. Helmi oli Kallen toinen vaimo. Kallen ensimmäinen vaimo kuoli Hampurissa kun Kalle oli hänen kanssaan matkalla siirtolaiseksi Etelä-Amerikkaan.

     Kaikesta päätellen Kallen poliittismoraaliset periaatteet olivat järkkymättömiä.

     Jo nuorena kirjoittamassaan testamentissa hän edellytti ettei leski saa mennä naimisiin porvarin kanssa. Jos menee, lapset pitää luovuttaa sosialistiperheen kasvatettavaksi.

     Helmi Salovaara ei mennyt uudestaan naimisiin miehensä kuoltua.

     Hän muutti kanslaissodan jälkeen Kotkaan, koska Jyväskylässä punikin perheellä oli sodan jälkeen vaikeaa; perheen vastasyntynyt poikalapsi kuoli pian synnyttyään sillä mummoni mukaan Jyväskylässä lääkärit eivät suostuneet hoitamaan punikkien pentuja.

Osmo (vas.) ja Kullervo - veljekset.

Internetistä ei löydy paljoa isästä eikä pojasta.

     Eilen illalla, Trieristä palattua, löysin kuitenkin viittauksen yhdysvaltalaiseen patenttiin (Mailing-machine. US 1178182 A), jossa isoisälleni myönnettiin vuonna 1916 patentti Yhdysvalloissa postitusautomaatille, jonka Kalle oli myynyt ruotsalaiselle Wagnerille. Se oli ”mullistava” keksintö, joka helpotti vastaanottajan osoitteen painamista suoraan lehteen ilman tarralappuja. Olen nähnyt Sorretun voiman koekappaleen, jolla keksintöä esiteltiin.

     Kallen kuoltua mummoni kävi kamppailua saadakseen Wagnerilta korvauksen laitteesta, jota Wagner nyt kauppasi. Turhaan. Ei mahtanut leski suuryritykselle mitään.

     Mutta jos isäni syntyi Marxin haaveet veressään, yhtä lailla hänen veressään virtasi kirjapainomustetta, sillä myös Helmi Salovaara teki uran kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä. Isäni aloitti Eteenpäin-lehdessä juoksupoikana ja lopetti vuonna 1974 yrityksen toimitusjohtajana.

     Kun Osmo syntyi syyskuussa 1914, ensimmäistä maailmasotaa oli käyty kuukauden verran. Marnella ranskalaiset pysäyttivät Saksan hyökkäyksen, taistelu jatkui Aisnelle, missä saksalaiset pysäyttivät ranskalaisten vastahyökkäyksen lokakuussa 1914. Panaman kanava avattiin liikenteelle juuri ennen isäni syntymää.

     Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin isäni joutui talvisotaan ja sitten jatkosotaan. Hän oli IT-yksikössä eikä juuri koskaan puhunut

Kersantti.

sotamuistoista. Kirjallisuutta hän harrasti ahkeraan ja laveasti, niin kuin monessa pakinassani olen kertonut, mutta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hän jätti lukematta. Hieman snobbaillen Osmo ei välittänyt romaanista, jota sellaiset ihmiset kehuivat maasta taivaaseen, joille se oli ainoa kirja jonka nämä tulivat lukeneeksi.

     Kolmekymmentäluvulla isäni suoritti aseseppäkoulun Helsingissä. Päästötodistuksessa teoreettiset aineet olivat kiitettäviä. Kummallista on, ettei isäni äiti halunnut koulututtaa poikaansa pidemmälle, vaikka hän oli itse käynyt kauppakoulun.

     Tulee mieleen toteutuiko tässäkin Kallen tahto: pojista ei saa tehdä herroja!

Uskallan väittää, että Kalle Salovaara oli haaveilija, jonkin sortin sosialisti ja seikkailija.

     Isäni oli taatusti haaveilija, joka monen haaveilijan tavoin päätyi porvalliseen ammattiin ja keskittyi sitten siihen.

     Äitini on kertonut, että välillä isäni oli menossa majakanvartijaksi, toisinaan metsänvartijaksi. Muistan kuinka hän harjoitteli englanninkielisellä näppäimistöllä kirjoittamista. Hänellä oli työpaikka sovittuna New Yorkissa konelatojana, mutta äitini ei suostunut lähtemään Suomesta minnekään.

Jääpalloilija. KTP 30-luvulla.

     Tässäkin on kosolti ironiaa, sillä Museokadun puutaloasunnosta äitini oli aina valmis muuttamaan ”sivistyneempiin” olosuhteisiin, mutta isäni ei Museokadulta muualle Kotkaan halunnut lähteä. Kauemmaksi kyllä, mutta kauemmaksi hän ei päässyt.

     Ehkä purjehtiminen oli eräänlaista haaveilua sekin. Osmo omisti Rajalan veljesten, Topin ja Heltsun kanssa Hai-veneen, jolla he osallistuivat kilpapurjehduksiin ahkerasti. Lopulta äitini sai tarpeeksi yökilpailuista ja isäni myi osuutensa veneestä.

     Pakoon ei päässyt.

     Piti keskittyä työntekoon, ammattiin, lehtihommiin.

Jossakin vaiheessa isä siirtyi sosialidemokraattisesta Eteenpäin-lehdestä porvarien Etelä-Suomeen konelatojaksi. Kävimme joskus katsomassa häntä ”jättiläismäisen” linotype-latomakoneen äärellä.      

     Työn sankari!

     Eteenpäin, eteenpäin!

     Hän sai paikan 50-luvun alussa Kotka Nyheteristä faktorina; lehti kustansi opinnot faktorikoulussa. Ja sitten hän sai paikan Eteenpäin-yhtiössä kirjapainofaktorina, myöhemmin kirjapainon johtajana ja kuusikymmentäluvun alussa, noin 50-vuotiaana hänestä tuli yhtiön toimitusjohtaja.

     Isäni aikana Eteenpäin-lehti kasvoi Kotkan ykköslehdeksi. Se lienee ainoa työväenlehti, joka ei kuihtunut porvarilehtien katveessa vaan nousi siivilleen.

1954. Faktori.
Varjoista päätellen on keskipäivä ja isäni on käymässä
lounaalla Museokadulla.

   

Meri ja Osmo. 1954.

 

     Saatan olla puolueellinen ja olen puolueellinen ja subjektiivinen, mutta läheltä seurattuani väitän, että Eteenpäin-lehti menestyi resurssien lisäämisen ja mainosmyynnin taustatyön ansiosta eikä niinkään eikä ensi sijassa lehdessä julkaistun aineiston perusteella. Väitettäni tukee sekin, että koko ajan lehdessä oli sama päätoimittaja, joten toimituksesta käsin kehitystä ei viety eteenpäin.

     Lehti panosti tekniikkaan; uusia painokoneita hankittiin Ruotsista, siirryttiin offsettiin etujoukoissa. Isäni muisteli joskus, kuinka hän tai/ja levikkipäällikkö Uljas Partio ottivat aina yhteyttä paikallisiin yrityksiin, jos yritys ilmoitti vain naapurilehdessä. Moiselle yritykselle perusteltiin Eteenpäin-lehdessä ilmoittamisen hyödyllisyyttä, vedottiin sen ja sen kaupunginosan levikkitietoihin, sanottiin että oli turha ilmoitella Etelä-Suomessa jos kaupunginosassa lähes kaikki tilasivat Eteenpäin-lehteä.

     Samaan aikaan lehden sivumäärää kasvatettiin rohkeasti. Lehden urheiluosastoa kasvatettiin näkyvästi, koska Kotkassa jalkapallo ja koripallo vetosivat katsojiin ja lukijoihin. Urheilujournalismi kukoisti.

     Demarilehti menestyi urheilulla, ei politiikalla!

     Sivumäärän kasvaessa toimitus tietysti pääsi näyttämään kyntensä.

     Lehden sisällöllinen kasvu ja levikki imaistiin myönteiseen kierteeseen mikä ei aina ilahduttanut Helsingin demareita, joiden mielestä ponnistelut olisi pitänyt kohdistaa Suomen Sosialidemokraatin maanlaajuisen levikin kasvattamiseen.

     Isäni antoi työlle kaikkensa, niin kai voi sanoa.

     Hän oli Sanomalehtien liiton johtokunnassa, Työväenlehdistö ry:n hallituksessa.

     70-luvun alussa hän valvoi yökaupalla miettiessään miten Eteenpäin-yhtiö saa rahoitetuksi uuden toimitalon. Helsingin herrat heittelivät kapuloita rattaisiin. Hanke kuitenkin onnistui vaikkei isä siitä päässyt oikein nauttimaan.

Väsynyt. Hetki ennen infarktia.

     Kesällä 1974 olimme mökillä Pernoossa, Kymijoen rannalla rakentamassa uutta kylmäkellaria, oli kuumaa ja maan kaivaminen rankkaa. Isä poltti katkeamatta tupakkaa.

     Sunnuntai-aamuna hän sai massiivisen sydäninfarktin. Ajoin hänet autolla Kotkan keskussairaalaan. Paareille nostettaessa tupakka-aski putosi maahan, isäni tavoitteli sitä.

     Isä selvisi infarktista, tupakanpoltto jäi siihen kun aski nostettiin maasta hänen käteensä.

     Kun lääkärit kertoivat ettei isä voi palata työelämään, hän itki.

     Uusi elämä kuitenkin alkoi, haaveistakin tuli ehkä totta kun hän pääsi viettämään talvia Mallorcalla.

     Tai mistäpä minä sen varmasti tietäisin.

Nizza 1984. 70 v. matkalla.

Pariisi, La Défense. 1989
75 v. matkalla.

Palma de Mallorca. 1988.

Palma 1988.

Ihmisestä muistaa kaikenlaista, mutta kenenkään päähän ei pääse, ei edes oman isänsä.

     Kun katselee vanhoja valokuvia, on näkevinään paljon, mutta kaikkea ei näe ja yhtä paljon jää piiloon.

     Isäni oli (itseoppinut) työläisintellektuelli, hän väitteli mielellään koska tiesi niin paljon.

     Hänellä ei kuitenkaan ollut kunnianhimoa eikä halua poliittiseen rooliin. Siinä katsannossa hän ei ollut isänsä poika. Enkä usko, että toimitusjohtajan pesti oli se mistä hän elämänsä ajan haaveili.

    Haaveista ei kai koskaan tule täyttä totta; jos tulisi, eihän ne haaveita olisikaan.

    Isä oli rauhallisen oloinen mies, joka saattoi hetkessä menettää hermonsa, lauhtuakseen sitten nopeasti. Tunteistaan hän ei puhunut, mutta kukapa sen ajan miehistä olisi puhunutkaan.

     Horoskoopimerkiltään neitsyenä isä vaati työn jäljeltä täydellisyyttä. Siitä kaiketi johtuu etten minä pidä käsityöstä; en pystynyt koskaan maalatessa tai lautaa hiotessa täyttämään hänen vaatimustasoaan.

     Oliko isä hieman vieras, hieman syjästäkatsoja koko elämänsä? En tiedä, en osaa vastata. Sodan aikana hän kirjoitti sydäntäraastavan hienoja kirjeitä tulevalle vaimolleen Merille.

     Isän intellektuellin luonnetta kuvaa kyllä äitini kommentti kirjeistä.

     Ensin, äitini joskus muisteli, ensin kukin kirje tuntui ihanalta ja sellaiselta, että siinä isäni kehui Meriä maasta taivaaseen, mutta kun kirjeen luki toiseen kertaan ja kolmanteen siitä alkoi löytyä piikkejä ja salaironiaa ja kriitiikkiä, jonka jälkeen äitini ei enää tiennyt ilahtuako vai suuttua.

     Elämä on haaveista rakennettua.

Osmo ja Meri Kreetalla. 1990.

Vietin isäni kanssa paljon aikaa, aina loppuun asti.

     Lomailimme yhdessä: Pernoossa Kymijoella tai Espanjassa, Kreikassa, Italiassa.

     Mutta tunsinko hänet?

     Viimeisenä tietoisena elinpäivänään toukokuussa 1991 isäni kävi Merin kanssa mökillä valmistelemassa kesää. Mökiltä palatessa hän ajoi autolla hullun rohkeasti.

     Häntä stressasi mahdollisuus etteivät he saa seuraavan talven eläkeläismatkaa Mallorcalle. Siihen aikaan lennot olivat kortilla eikä korvaavia matkoja ollut tarjolla.

Viimeisellä reissulla: Illetas, Mallorca, keväällä 1991.

     Mökiltä kotiin palattuaan hän kuitenkin sai tiedon Lahden Aurinkomatkoilta, että seuraavan talven matka oli varmistunut.

     Uutisissa kerrottiin puoleltapäivin, että Eteenpäin-yhtiö oli myynyt sanomalehtensä Sanoma Oy:lle.

     Isäni raivostui SDP:n johdolle.

     Hän meni pihalle naapurimiesten juttusille.

     Haukkuessaan Ulf Sundqvistia lehtikaupasta hän vajosi kesken lauseen maahan. Ambulanssin tulo kesti kaksikymmentä minuuttia. Muutamaa päivää myöhemmin hän kuoli keskussairaalassa.

     Sillä viikolla minä olin neljänä päivänä työmatkalla Jyväskylässä.

Kuvat: Salovaaran perheiden kotialbumeista.
Koblenz, Saksa, 13.9.2014.