Perutaanko Aristoteles?

[Tarinattako paras?]

Suom. Pentti Saarikoski.
Otava, 1977.
Suomennos on vuodelta 1967.

Kirjoitan erilaisia juttuja, mutta toisaalta ajattelen, että kaikki kirjoittaminen on samaa. Kaikessa kerrotaan aina tarina. Säännöt vain vaihtelevat vähän. Kun niin ajattelee, hyppiminen lajista toiseen on aika helppoa.

    -Roope Lipasti, HS, 19.7.2020

Minusta tuli runoilija osin siksi, että en halunnut kertoa tarinoita. Tarinat kenties tekevät elämästämme mahdollista, mutta minun nähdäkseni ne myös ajavat meidät ansaan, tuottavat valtavaa tuskaa.

    -Maggie Nelson, HS, 19.7.2020

Pitäisi veistää ajatuksista sanoja ja lauseita.

    Niitä kai syntyy jos on ajatuksia.

    Tai, kumpi tulee ensin: ajatus vai sana? Jos sana tulee ensin, niin sittenhän siitä pääsee puikahtamaan ajatukseen.

    Ihmisellä on keskimäärin 6200 ajatusta vuorokaudessa. Niiden ilmaisemiseen tarvittaisiin aika monta sanaa ja lausetta.

    Sanoista ja lauseista syntyy tarinoita. Ja hieman metafyysinen kysymys: ovatko tarinat olemassa jo ennen kuin ne kerrotaan ja kirjoitetaan?

Tarina on jotakin mikä näyttää todelta, mutta ei ole totuus. Jonkinlainen totuus se aina on, osatotuus vähintään.

    Kun teet kauppareissun, sen voi pukea jälkeenpäin tarinaksi. Sillä on alku, keskikohta ja loppu. Jos liioittelet hieman ja koristat kauppareissua mietteilläsi, kuvailemalla näkemiäsi ihmisiä, kuvittelemalla mitä ohittamasi ihmiset tekevät ja ajattelevat, saat helposti todellisuudesta esille sen kaunokirjallisen puolen, fiktion. Kokemasi sattumanvaraisuus alkaa näyttää järjestyneeltä, loogiselta, väistämättä tapahtuneelta.

    Tarina viettelee uskomaan, että ihmispolon elämää ohjataan jostakin korkeammalta. Tässäkö on tarinan ”pahuus”, jota amerikkalainen kirjailija Maggie Nelson kertoo välttelevänsä? Rikkomalla perinteisen tavan kirjoittaa romaania hän ajattelee kertovansa todempia asioita kuin mihin pääsisi tarinarakenteeseen tukeutumalla.

    Kun rikkoo tarinan, mitä siitä syntyy?

Kyösti Salovaara, 2020.

Maggie Nelson ei ole ensimmäinen kirjailija, joka rimpuilee tarinan viettelyksiä vastaan.

    Ranskalainen André Breton julisti, että surrealismia kiinnostaa vain sellainen, jossa päämääränä on ihmisen hävittäminen. Jean-Paul Sartre vastasi tuohon myöhemmin, että surrealistit pyrkivät kirjallisuuteen, joka ei voi loppujen lopuksi muuta kuin kieltää itsensä.

    ”Seitsemänkymmentä vuotta kirjailijat ovat kirjoittaneet hävittääkseen maailman”, Sartre kirjoitti teoksessa Mitä kirjallisuus on? vuonna 1948. ”Vuoden 1918 jälkeen he kirjoittavat hävittääkseen kirjallisuuden. Kirjalliset traditiot tuhotaan, sanoja käytetään tuhlaillen, ne heitetään toinen toistaan vastaan että ne räjähtäisivät. Absoluuttisen negaation kirjallisuudesta tulee anti-kirjallisuutta, eikä se koskaan ole ollut kirjallisempaa: ympyrä on kiertynyt umpeen.”

    Kannattaa muistaa mitä Sartre ajoi takaa: ”Olisi toivottavaa, että kaikesta kirjallisuudesta tulisi moraalista ja problemaattista.”

    Sartre vaati kirjallisuutta sitoutumaan. Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä, joten ei maalaria eikä säveltäjää voi vaatia sitoutumaan. Runoilijat taas kieltäytyvät Sartren mielestä käyttämästä kieltä hyväkseen: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    ”Maailma ja ihminen paljastuvat toiminnassa”, Sartre kirjoitti.

    Kysyn: voiko toimintaa esittää kirjoittamatta tarinoita?

Tuosta kysymyksestä on hyvä peruuttaa n. 2350 vuoden päähän.

    Tuntuu kummalliselta, että Aristoteleen Runousoppi perustelee miksi Sartre on oikeassa ja Maggie Nelson kenties väärässä. Tai ainakin se perustelee sen miksi ihmiset mieluummin lukevat tarinoita kuin niitä rikkovia kirjallistaiteellisia yrityksiä.

    Aristoteleetä lukiessa kokee tosin oman mitättömyytensä. Miksi näitä asioita kannattaa yrittää pähkäillä, kun ei kuitenkaan osaa nähdä asioita niin selkeästi ja vastaansanomattomasti kuin Aristoteles näki ja näkemästään kirjoitti.

    Se että Aristoteleen Runousoppi tuntuu yhä ”todelta”, tarkoittanee sitä, että kirjallisuudella, todellisuuden jäljittelyllä, on ainakin joitakin universaaleja muotoja ja rakenteita, joiden täytyy jollakin perimmäisellä tavalla liittyä ihmisen elämään ja elämän kokemiseen.

    Aristoteles kirjoitti, että tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä. ”Päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.” Ja ihmiset ovat välttämättä joko jaloja tai alhaisia. Niinpä tragedian ihmisten täytyy olla parempia, huonompia tai samanlaisia kuin me itse olemme.

    Runousopissaan Aristoteles sanoo, että tragedia pyrki esittämään ihmiset parempina kuin he todellisuudessa ovat ja komedia huonompina. Runoilijan tehtävänä tässä on kuvata sitä mitä saattaisi tapahtua eikä sitä mikä on jo tapahtunut. Sen mikä saattaisi tapahtua, täytyy olla todennäköistä tai välttämätöntä.

    Tragedian kertomiseen tarvitaan hyvin sommiteltu juoni. Onko se sitten sama asia kuin mitä nykyään tarkoitetaan tarinalla? Joka tapauksessa suurin osa kertomakirjallisuudesta yhä toistaa Artistoteleen vaatimusta: ”Jokaiseen tragediaan kuuluu toisaalta ongelma, toisaalta ratkaisu.”

    Aristoteleen mielestä erillisistä, toisiinsa liittymättömistä episodeista kasattu juoni ei ole hyvä. Heikkotasoisessa juonessa tapahtumien välillä ei ole todennäköistä eikä välttämätöntä yhteyttä.

    Voisiko edellistä lausetta käyttää modernien tv-sarjojen kritiikkiin?

Onko maailma sitten sen muotoinen kuin Aristoteleen tragedia sen esittää?

    No, eipä taida olla ja tähän Maggien Nelsonin nojautuu kieltäessään ja karttaessaan tarinoita.

    Maailma ja siinä elävien ihmisten kohtalo ei ole useinkaan todennäköinen eikä välttämätön. Ei ainakaan ruohonjuuritasolta nähtynä.

    Mutta elävän elämän jäljittely juontuu silti tarinoina paremmin kuin kirjoittamalla absoluuttista negaation kirjallisuutta, anti-kirjallisuutta. Ja vaikka Maggie Nelson kuinka yrittäisi välttää tarinaa omassa kirjoittamisessaan, se, tarinoiden loputon maailma, kiertyy hänen anti-tarinoidensa ympärille, samalla tavalla kuin veteen heitetystä kivestä syntyy renkaita jotka pakenevat rantoja kohden.

    ”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?" kysyi Aristoteles. Tästä jatkan haastamista:

    Mitä tehtävää romaanilla olisi, jos todellisuutta voisi jäljitellä ilman tarinaa ja ilman episodeja yhdistävää todennäköistä juonta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Totta ja tarua - siis tarinoita!

Olipa kerran

[suuria ihmisiä, pieniäkin]

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hillin hautausmaa rakennettiin Sergio Leonen elokuvaan kulissiksi.
Se sijaitsee Burgosissa, Santo Domingo de Silosin kaupungin lähellä.
Elokuvan Hyvät, pahat ja rumat loppukohtaus näytellään
Sad Hillissä.

Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen.

    -Graham Greene: Pakoteitä

Yhteiskunnan ja historian näkee kahdesta suunnasta: suurista pieniin tai pienistä suuriin.

    Todellisuus on monimuotoisempi. Pienet, ”tavalliset” ihmiset ovat usein ”suuria” jossakin kohtaa elämäänsä. Suuret miehet ja naiset saattavat olla hyvinkin pieniä ihmisenä; he käyttäytyvät enemmän oikkujensa kuin viisautensa ohjaamana.

    Sattumalla on merkitystä ihmisten kohtaamisessa, suoraan ja kuvaannollisesti. Me kohtaamme toisiamme myös lukemalla kirjoja, katsomalla elokuvia, kuuntelemalla musiikkia ja katsomalla kuvia taidemuseon rauhassa. Kun kuljemme talojen ohi, kohtaamme historian lähettämän viestin, ikään kuin pullopostina entisiltä ajoilta, vaikka emme tuollaista ajattelekaan talon nurkalta toisaalle kääntyessämme.

    Taiteilija ei tiedä minne hänen lähettämänsä pulloposti ajautuu, niin kuin Graham Greene mainiosti kuvaa. Taideteoksen luoja ei voi päättää mistä hänet tunnetaan, mikä hänen teoksistaan merkitsee lukijoille, katsojille ja kuuntelijoille eniten tai mikä niistä vaikuttaa väkevimmin toisten ihmisten elämään.

    Jäljet jäävät, mutta taiteilija ei tiedä kuka ja missä kulkee niitä seuraten. Hän tarkkailee vain itseään ja historiaansa. ”Ruumiin jatkaessa matkaansa ajatukseni kääntyilevät takaisin ja hautautuvat menneisiin päiviin”, kirjoitti Gustave Flaubert äidilleen v. 1849.

Kun oma elämä tuntuu lohduttomalta ja yksinäiseltä ja merkityksettömältä, kannattaa avata Jaroslav Hashekin romaani Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa ja lukea sen ensimmäinen kappale.

    ”Suuri aika synnyttää suuria ihmisiä”, Hashek kirjoittaa. ”On olemassa sankareita, väärinymmärrettyjä ja vaatimattomia, vailla jonkin Napoleonin mainetta ja historiaa. Tutkielma heidän luonteestaan saattaisi jopa Makedonian Aleksanterin maineen varjoon. Te voitte nyt Prahan kaduilla kohdata erään nuhraantuneen miehen, joka ei tiedä, mitä hän oikeastaan uuden, suuren ajan historiassa merkitsee. Hän käy vaatimattomana tietään, ei häiritse ketään, eivätkä häntä liioin häiritse haastattelua pyytävät sanomalehtimiehet. Jos kysyisitte hänen nimeään, vastaisi hän yksinkertaisesti ja ujosti: ’Minun nimeni on Shvejk…’”

    Suuria aikoja, pieniä ihmisiä… mutta onko suuria aikoja olemassakaan. Eikö yksilön näkökulmasta juuri hänen oma aikansa, hänen oma elämänsä ole suurinta kaikesta?

    Kaikkihan me kuulumme omaan aikaamme, minä ja sinä, myös hän.

    Vanhetessaan tajuaa keitä aikalaiset ovat ja ovat olleet; ne pullopostia  lähettäneet ja viestin vastaanottaneet.

    Kun amerikkalainen näyttelijä ja ohjaaja Clint Eastwood täytti jokin aika sitten 90 vuotta, tajusin että minähän olen ollut Eastwoodin aikalainen; että hänen olemuksensa ja esiintymisensä on vaikuttanut minunkin elämääni, ainakin siinä mielessä että olemme kohdanneet monasti toisemme, emme toki henkilökohtaisesti vaan pullopostien välityksellä.

    Aikalaisuuden kokemus vahvistui viime viikolla surullisen voimakkaasti kuullessani, että italialainen säveltäjä Ennio Morricone kuoli 91 vuotiaana; hän olisi täyttänyt marraskuussa 92 vuotta.

Kohtaamisista jää jälkiä sieluun.

    1960-luvun lopulla kävin matematiikan luennoilla Helsingin yliopiston Porthaniassa. Muutaman askeleen päässä Porthaniasta, Hallituskadun (nyk. Yliopistokadun) ja Mikonkadun kulmassa Bio Rea esitti iltapäivisin Viikon villi länsi -elokuvia nonstoppina. Koska luentojen välillä oli elokuvanmittaisia aukkoja, kävin Bio Reassa katsomassa muutamaa vuotta aikaisemmin valmistuneet Sergio Leonen westernit Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965).

    Elämäni muuttui, ainakin elokuvankatsojana. Kyynisen realistinen westerni, tyylitelty kuin mikä, vaitelias sankari, josta ei tiedä onko hän hyvä vai paha ja kummallisen tenhoava, moderneilla soittimilla väräjävä musiikki, jossa hetkittäin luulee kuulevansa meksikolaisen ja italialaisen kansanmusiikin surumielisyyttä ja kohtalonuskoa.

    Vielä enemmän nuo lännenelokuvat muuttivat, luulen, Sergion Leonen, Clint Eastwoodin ja Ennio Morriconen elämää.

    Leonen seuraavat elokuvat, Hyvät, pahat ja rumat (1966) ja Huuliharppukostajan (1968) näinkin sitten ensi-iltateatterissa. Ja sen jälkeen olen katsonut molemmat teokset vähintään kymmenen kertaa, ehkä useammin. Suomalaista tylsämielisyyttä kuvastaa mainiosti viimeksimainitut elokuvan suomalainen nimi. Miksi se ei voinut olla alkuperäisen mukaisesti "Olipa kerran lännessä"? Toki "huuliharppukostaja" koskettaa yhtä elokuvan vähintään viidestä teemasta, mutta vain yhtä.

    Viime viikolla kuolleen Morriconen kerrotaan pahoitelleen, että hänen musiikkinsa yhdistetään aina westerneihin. Pahoittelun ymmärtää, koska Morricone sävelsi elokuvamusiikkia yli 400 elokuvaan, ja ne olivat enimmäkseen muita kuin lännenfilmejä; ja siksi että hän sävelsi monenlaista musiikkia, modernista klassiseen, balladeista iskelmiin.

    Mutta, kuten Greene sanoi: taiteilija heittää pullopostin mereen eikä voi tietää kuka hänen viestinsä lukee ja miten se koetaan.

Kuvakaappaus Sergio Leonen filmistä Huuliharppukostaja
(Once Upon a Time in the West).
Claudia Cardinalen esittämä entinen ilotyttö Jill
saapuu tapaamaan tuoretta aviomiestään eikä ketään ole vastassa.
Kamera nousee asemarakennuksen yli ja Ennio Morriconen
sydämenkaunis Jillin teema alkaa soida.
Katsoja tietää tässä vaiheessa että Jillin perhe on murhattu.

En tietenkään kohdannut Bio Reassa lännenelokuvaa ensimmäistä kertaa elämässäni, en myöskään Clint Eastwoodia.

    Meidät, Museokadun pojat 1950-luvun Kotkassa, kasvatettiin seikkailukertomuksilla ja lännenelokuvilla. Mielessä on aitona muistona - tästä olen kohtuullisen varma - järisyttävä ensikohtaaminen kotkalaisen Kino Rion valkokankaalla: John Waynen esittämä Ringo astuu tien reunasta kivääri sylissään kovaa vauhtia lähestyvien postivaunujen eteen John Fordin elokuvassa Hyökkäys erämaassa (1939). Jotain samanlaista koin myöhemmin nähdessäni Sean Conneryn ensimmäisessä kohtauksessaan James Bond -elokuvassa Salainen agentti 007 ja tri No (1962). Myös Connery täyttää kohta 90 vuotta!

    Clint Eastwood puolestaan oli ilmestynyt 60-luvun alkupuolella kotiini Museokadulla mustavalkoisen telkkarin ruudulla lännensarjassa Lännen tie.

    On hämmästyttävää, kuinka monenlaisia elokuvia Eastwood on sittemmin ohjannut ja ohjaa yhä. Eastwood saattaa olla suuren Hollywoodin viimeinen elossa oleva merkkimies; hän on John Fordin ja Howard Hawksin jykevää elokuvasukua mieluummin kuin vaikkapa Robert Altmanin, Martin Scorsesen tai Francis Ford Coppolan modernimman americanan hengenheimolainen.

Taideteos ei kai koskaan ole historiankirjoitusta eikä edes historian tulkintaa, ei ainakaan tieteellisessä mielessä.

    Historiaan sijoitettu romaani tai elokuva jossittelee historialla; tuollaistakin olisi voinut tapahtua vaikka ei tapahtunutkaan juuri noin niin kuin tarinassa kerrotaan. Historiaan sijoitettu fiktio kertoo aina myös nykyhetkestä, siitä jossa se on synnytetty. Usein se kertookin enemmän tekijänsä nykyhetkestä kuin historiasta sinänsä. Tässä mielessä kaikki historialliset tarinat, kirjat ja elokuvat ovat anakronismeja, mikä ei vähennä niiden merkitystä eikä vaikutuspintaa.

    Philip French sanoo kirjassaan Westerns (1973), että jokainen koulupoikakin tietää kaksi oleellista asiaa lännenelokuvista. Ensinnäkin, lännenelokuva on kaupallinen taideteos, jossa on yhtä sovitut ja muuttumattomat säännöt kuin Kabuki-teatterissa. Toiseksi, westernin kuvaamilla tapahtumilla on hyvin vähän tekemistä 1800-luvun rajaseutujen todellisten tapahtumien ja siellä eläneiden ihmiskohtaloiden kanssa.

    Westerni on rituaali, jossa tietyt asiat toistuvat, mutta sillä tavalla että onnistuessaan lännenelokuva tuntuu aina uudelta ja ennen kokemattomalta. Sergion Leonen filmit ovat tuollaisia uudelleen myyteistä synnytettyjä, realistisen makuisia vaikka ehkä lopulta romanttisia satuja tuskaa vinkuvine Morricone musiikkikappaleineen ja armottomine sankareineen, joita oli joskus vaikea erottaa pahiksista.

    French lainaa kirjassaan lännenfilmien ja tarinoiden kirjoittajaa Frank Gruberia, jonka mielestä lännenelokuvissa on vain seitsemän perustarinaa: rautatiejuttu, karjatilajuttu, karjankasvatusimperiumin tarina, kostotarina, tarina missä ratsuväki on intiaaneja vastaan, lainsuojattoman tarina ja lopuksi laki ja järjestys -tarina.

    Katsoin ikään kuin kertauksena John Fordin filmin Hyökkäys erämaassa, ja todellakin, siinä on melkein kaikki nuo edellä mainitut tarinanalkiot samassa elokuvassa. Mutta niinpä taitaa olla kaikissa mestarillisissa lännenelokuvissa.

    Mutta, kuten French sanoo ja jokainen länkkäreitä katsonut tietää, variaatioita on tietysti enemmän, melkein tolkuttomasti eikä mikään inhimillinen ole vierasta lännenelokuvalle, vaikka sen maisema näyttääkin aina samalta ja sankarit yhdestä puusta veistetyiltä.

    French listaa westernin variaatioita: eeppinen, yliwesterni, satiirinen, komediallinen, kamaritarina, liberaali, sosiologinen, realistinen, psykologinen, neuroottinen, allegorinen, antiwesterni. Variaatioita voi kehitellä mielensä mukaan loputtomasti.

    Väitän että Leonen Huuliharppukostajassa (melkein) kaikki edellä mainitut variaatiot saavat ainakin pienen soinnun ikuisen lännentarinan suuressa, oopperamaisessa harmoniassa, ja se johtunee yhtä paljon ohjaajan visuaalisesta silmästä kuin Morriconen musikaalisesta neroudesta.

Kun ajattelee aikalaisuuttaan, tajuaa kuinka pyörryttävästi maailma, kaukana ja lähellä, on muuttunut oman tietoisuutensa aikana 1950-luvulta vuoteen 2020.

    Mikään ei ennusta etteikö muutos jatkuisi. Se jää nyt nuorten ja vähitellen vanhenevien sukupolvien koettavaksi. Ehkä heitäkin pyörryttää vuonna 2050 tai 2080.

    Mutta olisi likinäköistä väittää, että meidän sukupolvemme, siis minun tietoisuuteni sukupolven kokemus olisi radikaalisti vallankumouksellisempi kuin vaikkapa vuonna 1900 syntyneen suomalaisen tai eurooppalaisen ihmisen, miehen tai naisen aikalaisuuden kokemus.

    Ajatellaanpa vuonna 1900 syntynyttä. Hän koki elämässään sähkövalojen loistavan tulon kotiin, radion ja television hätkähdyttävän viihdyttävän voiman, keskuslämmityksen, sisävessojen, jääkaappien ja pölynimureiden elämää helpottavan ja mukavaksi tekevän ”vallankumouksen”, puhelimen muuttumisen jokapäiväiseksi apuvälineeksi, autojen ilmestymisen kotipihoille ja oman vapaa-aikansa valtavan lisääntymisen, ja pääsipä vuonna 1900 syntynyt nauttimaan massoille tarkoitetuista ulkomaanmatkoistakin.

    Aikalaisuus on maailman kohtaamista ja sen mukana lipumista.

Kuvakaappaus Sergio Leonen elokuvasta
Hyvät, pahat ja rumat
(The Good, the Bad and the Ugly).
Sad Hillin amfiteatterissa finaali huipentuu Ennio Morriconen
sävelmään missä kitarat, trumpetit ja luonnon äänet
julistavat kohtalokasta päätöstä, vapautta ja kuolemaa.
Vasemmalla "ruma" Tuco (Eli Wallach),
takana  "hyvä" Blondie (Clint Eastwood)
 ja oikealla "paha" Enkelinsilmä (Lee van Cleef).

Jaakko Salovaara, 2018.
Minä ja Clint Eastwood
Sad Hillin reunamailla.
Clintin oikean käsivarren ohi näkyy elokuvan
finaalitaistelun näyttämölle.