torstai 2. lokakuuta 2014

Jälkiä

[impressioita Euroopassa 2014]


                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.
Pelto jossain Verdunin takana.



Muutama jälki – hermosoluissa, valokennolla tai kirjan sivulla. Todellisuutta monessa kerroksessa; faktaa ja siitä jalostettua henkeä, joka muuttuu fiktioksi, ollakseen taas faktaa koska muutakaan ei ole.
     Ihminen ja luonto järjestäytyvät ja muodostavat organisoituja saarekkeita hajaannuksen keskelle.
     Järjestäytymisestä jää jälkiä. Näkyviä tai pois menneitä ja pois menneitäkin löytää kun kaivaa maata tai kuvittelee nykyisestä mitä oli ennen.  
     Viikinkien kaupunki Haithabu Schleswigin lähellä on nyt pelkkää rantapeltoa ja laidunta, mutta kerran se oli Pohjois-Euroopan suurin kaupunki ja vilkkain satama.
     Maan sisältä löytyneet jäljet kertovat kadonneesta kulttuurista, hopeisia ja kultaisia esineitä; esiin kaivettu haudoista, joihin rikkaat asukkaat toimitettiin veneineen ja ratsuineen, airoineen ja satuloineen jotta kuollut ihminen saattaisi matkustaa toiseen maailmaan, ehkä parempaan, kenties huonompaan.
    Elämä jätti jäljen.
    Turisti näkee pinnan.
    Valo kuvioi sille selityksen.


                                                                                Kyösti Salovaara 2014.
Tässä sijaitsi runsas tuhat vuotta sitten
 viikinkien suurkaupunki Haithabu.




Kaupunkeja: Tukholma, Kööpenhamina, Hannover, Koblenz, Bonn, Trier, Hameln, Baden-Baden, Colmar, Strasbourg, Mulhouse, Reims, Verdun, Charleville-Mézières, Bastogne, Lyypekki, Schwerin, Schleswig, Flensburg ja lukemattomat pienet kylät ja kaupungit ohi mentyä.
     Mistä Eurooppa alkaa?
     Vuoristoja ja harjanteita: Hunsrück, Schwarzwald, Vogeesit ja Aisne-joen harju jolle saksalaiset pysäyttivät ranskalaisten ja englantilaisten vastahyökkäyksen syksyllä 1914. Sata vuotta sitten: missä Eurooppa on?
     Kolmannen valtakunnan viitoittamia moottoriteitä, pieniä teitä laajojen peltojen keskellä, horisontti pakenee etäisyyteen, laaksojen reunoja rohkeasti kiipeävä harjujen reitti (Route des Crêtes) Vogeeseilla; ja siellähän Ranskan ympäriajon sankarit kesällä polkivat hurjia mäkiä ylös ja laskivat niitä huimasti alas, niin kuin autoa ajaessa tuhannen metrin korkeudessa kaiteeton serpentiini syöksyy satojen metrien syvyyteen.
     Jokia, jokilaivoja, viinitarhoja, luostareita – kultivoitua menneisyyttä nyt.
     Rein, Mosel, Meuse, Ill, Weser, Trave, Aisne, Lauch ja niin monta pientä jokea ettei muistin hermosolut pysty niitä tallettamaan.
     Rein, Rein, Rein.
     Mihin kaikki tavara menee - Euroopassa?


                                                                                             Jaakko Salovaara 2014.
Joet yhtyvät: Mosel lipuu Reiniin.
Saksan nurkka, Koblenz.


                                                                              Jaakko Salovaara 2014.
Moselin viinirypäleitä.



Jokia, kanavia, puroja. Metsiä joiden läpi valo ei pääse. Peltoja joiden ylitse ei kukaan jaksa kävellä.
                                             Kyösti Salovaara 2014.
Korea kuin Colmar.
     Kaupunkien vanhoja keskustoja, jotka Saksassa ovatkin nuoria, sillä liittoutuneet kurittivat kaupungit maan tasalle. Kunnon opetus! Ja arkkitehdit jatkoivat siitä mihin pommit eivät pystyneet.
     Turisti etsii vanhaa, karttaa uutta. Jostakin syystä uusi ei kiehdo ihmisen silmää; tätä on mahdoton selittää järjellä. Siksi uusi on rakennettu siellä sun täällä ”vanhaksi”, entisen maailman replikaksi, ikään kuin sotaa eikä syyllisyyttä olisi olemassa.
     Mutta mistä Eurooppa alkaa?
     Se ei ala Helsingistä eikä Tukholmasta. Suomi ja Ruotsi ovat rajamaata, välimaata, takamaata. Ruotsissa menneisyyttä sensuroidaan "hyvässä tarkoituksessa", niin kuin tehtiin Neuvostoliitossa kun paraatikuvista retusoitiin epäsuosioon joutuneet päälliköt pois. Suomi ja Ruotsi kilpailevat holhoamisen epäilyttävästä ykkössijasta. Kööpenhaminassa on kuulevinaan ja haistavinaan eurooppalaisen tuulen, mutta tuletko Eurooppaan vasta Flensburgissa, jossa jättiläismäiset marketit myyvät puoli-ilmaista olutta tanskalaisille ja ruotsalaisille?
     Siinäkö menee Euroopan raja? Siinä missä ruotsalaisena, suomalaisena ja tanskalaisena saat ostaa oluet ilman panttimaksua, kunhan todistat henkilöllisyytesi, sen että et ole saksalainen.
     Muualla Euroopassa ei papereitasi kysytä!
     Kolme koppaa, 72 tölkkiä olutta, niiden panttimaksu olisi 18 euroa; ja sen saat lahjaksi kunhan et ole eurooppalainen. Tuolla summalla ostatkin sitten oluesi! Lahjarahalla.
     Euroopan raja, kostea ja ilmaan piirretty, tuulen viemää.


                                                                               Jaakko Salovaara 2014.
Tie houkuttelee.


                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Liike ja kauneus.
Cite de L'Automobile, Mulhouse.

                                                                               Jaakko Salovaara 2014.
Etuajo-oikeus vapauteen.
Vapaudenpatsaan replika kuvanveistäjä
 Bartholdin syntymäkaupungissa
Colmarissa.


                                                                           Kyösti Salovaara 2014.
Vapaus vs. totalitarismi.
Alexander Calderin veistoksen takana
 natsitaiteilija Herman Scheuernstuhlin
veistos olympiavuodelta 1936.
Sprengel-museo, Hannover.





Tie vie, tie tuo, tie on tie.
     Astut jäljille, jätät jälkiä vaikka luulet toista.
     Kumi asfalttia vasten, pyökkimetsien, plataanikujien, tammilehtojen ja lehmusbulevardien kautta menet eteenpäin päästäksesi taaksepäin. Alsacessa kaupungit ovat koreita, koristeellisia, kuin satuja mutta autotiellä asfaltti näyttää samalta eikä jälkesi näy paljain silmin.
     Hamelnin torilla astut rotan päälle. Legenda näykkii jalkapohjia.
                                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Hamelnin rotta.
     Schwerinissä, entisessä DDR:ssä sijaitsee satulinna, jota kamerat kuvaavat, klix, klix, klix – sata kertaa, tuhat, miljoona. Vieressä on moderni, pelkistetty, minimalistinen puisto muutaman yksinkertaisen rakennelman kera. Hiljaisuus! Ei valokuvia! Ei turisteja!
     Uusi ei ole kiinnostavaa.
     Kumma juttu.

                                                                    Jaakko Salovaara 2014.
Munkkien "viinitehdas".
     Wiesbadenista luoteeseen, hiljaisten ja kiemuraisten teiden päässä, piilossa kaikelta (paitsi turisteilta) on Eberbachin entinen sisterssiläisluostari viinitarhoinen ja viinipuristamoineen, nykyään hotelli ja viinikauppa, turistimesta. Mutta se mikä tuo turistit paikalle on Sean Connery munkinkaavussa, sillä Umberto Econ Ruusun nimeen perustuvan filmin sisäkohtauksia kuvattiin Eberbachissa.
     Reimsissä komeilee mahtava Notre-Damen katedraali. Samppanjakaupunki, kuninkaiden kaupunki, kruunajaisten Notre-Dame. Marnen taisteluiden kaaoksessa tykinammukset sytyttivät sen tuleen. Lyijykatto suli kirkon lattialle. Ranskalaiset ajoivat saksalaiset Marne-joelta Aisnelle. Sata vuotta sitten ja missä olit Eurooppa?
     Rockefeller maksoi katedraalin kunnostuksen.
     Vanha kiinnostaa, on kaunista – kuin ikuinen jälki. Valo suodattuu puhtaaksi pyhyydeksi katedraalin ikkunoissa. Niitä oli jossakin välissä myös Marc Chagall suunnittelemassa.
     Kun vanhasta jää jälki sen näkee uutena.

                                                                        Jaakko Salovaara 2014.
Chagallin ikkunoita Notre-Damessa.

                                                                                     Kyösti Salovaara 2014.
Muuan hautausmaa Verdunissa.



Jokia, puroja, rinteitä, metsiä, peltoja – kyliä ja kaupunkeja.
     Ihminen rakentaa ikuista purkamalla vanhaa.
     Luonto muuttaa maiseman, se pysyy silti ennallaan pitkän aikaa.
     Lyypekin liepeillä, itään mentäessä, entisen DDR:n alueella, lähellä Wismaria autiolla hiekkarannalla, mistä vesi on paennut ja jäljellä simpukoiden ja kuoriaisten raatoja, jossakin tuolla etäällä pariskunta syleilee toisiaan, keskellä vedestä vapautunutta hiekkasärkkää, kovaa kuin asfaltti.
     Thomas Mannin Buddenbrookeissa (1901) vietetään kesää 1800-luvun puolivälissä Lyypekin toisella puolen, Travemünden hiekoilla ja siellä ranta on kuin tänään, kauan sitten Mannin kuvaamana, aivan kuin mikään ei sittenkään muuttuisi, kuin jälkeä ei tarvitsisi edes jättää koska se on muutenkin:
     ”He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettyinä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellanvihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine, hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa...”

                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.
Kuin Buddenbrookeista.

                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Modernin brutaalia Lyypekkiä nyt - Trave-kanava.


                                                               Kyösti Salovaara 2014.
Uusi puisto Schwerinin linnan vieressä.


                                                         Kyösti Salovaara 2014.
Valo tulkitsee tilan.
Strasbourgin modernin taiteen museo.


                                                                             Kyösti Salovaara 2014.
Kitschiä Schwerinissä.
__________________________________________________________________________________
Helsingissä 1.10.2014

2 kommenttia:

  1. Onnittelut hienosta retkestä. Aina se matkailu avartaa ja kaikki Euroopassa on niin lähellä vaikka täällä reunalla asutaankin. Pitää vain päättää lähteä. Ehkä lähdenkin hyvän esimerkin kannustamana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Niinpä, ja kyllähän matkoillaolo aina kotiolot voittaa, hah hah.

      Poista