torstai 4. joulukuuta 2014

Globaalin kieliopin salaliitto

[Onko kansainvälisyys markkinatemppu?]


                                                                            Kyösti Salovaara 1973.
Enso Gutzeitin mahtava puuvarasto meressä.
Kansainvälinen paikallisuus 1973: tehtaat ja Norjan saha.
Hans Gutzeit perusti Norjan sahan sata vuotta aikaisemmin.
Saha kuvan oikeassa reunassa.

Tommi Melender haastoi viime viikolla Antiaikalainen-blogissaan lukijansa uskomaan itseään ja Tim Parksia väittämällä, että maailmankirjallisuudesta on tullut ”maailmanmarkkinakirjallisuutta”, siis kirjallisuutta jota kirjoitetaan jo valmiiksi maailmanmarkkinolle eikä paikalliseen käyttöön. Se ryvettää kielen, Melender ajatteli.
     Melender puhui tietysti omissa nimissään, mutta lainasi pääosin Parksin ajatuksia. Katselin eilen kursorisesti englantilaisen, Italiassa vaikuttavan Parksin ”juttuja” The New York Timesistä ja päällimmäiseksi jäi, että Parks on vähän kaikesta eri mieltä kuin vähän kaikki.
     Sama taitaa koskea Melenderiä. Virkistävää sinänsä.
     Koska ihmisen ajattelumaisemaa suhteessa yhteiskuntaan on melkein mahdoton tutkia laboratoriossa, jäljelle jää arvailu. Myös Melender ja Parks arvailevat.
     Sosiaalisen eläimen (ihmisen) käyttäytymisestä on hankalaa löytää syyn ja seurauksen yhteydet. Muuttujia on liian paljon eikä niiden kytkeytyminen toisiinsa paljastu tilastollisilla analyyseillä, ei ainakaan väistämättä ja aina.
     Olemmeko me vasenkätiset esimerkiksi fiksumpia kuin muut siitä johtuen vai siitä huolimatta?


Parksin ja Melenderin ajatus juoksi sitä uomaa, että silloin kun kirjoja myydään kansainvälisillä markkinoilla, globaali tarve alkaa säädellä kirjoittamisen laatua ja tyyliä. Syntyy eräänlainen globaali kieli, tai niin kuin otsikossa sanon: kirjallisuuden globaali kielioppi.
     Se on kotikutoisen proosan särmää vähättelevä ja silotteleva salaliitto. Melenderin mielestä kieliopin "syntaksin" määrittelevät amerikkalaiset (tietysti, missäpä muualla paha asuisi!) ja dollarit. 
     Paikallisuus, kotikutoisuus jää globaalin kielen jaloihin. Kirjailijat uhraavat jotakin (pyhän taiteen?) pyrkiessään maailmanlaajuiseen levikkiin. Sofi Oksasen kaltaiset kirjailijat eivät Melenderin mielestä kirjoita suomalaista kirjallisuutta vaan jotakin muuta. ”Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään”, Melender sivaltaa.
     Melender kiittää pontevasti Juha Seppälää, joka sijoitti kummallisen Jouko Turkan hahmon romaaniinsa Mr. Smith miettimättä ymmärtääkö ulkomainen lukija Turkasta mitään. Seppälä ei laskelmoinut globaalilla kieliopilla, Melender kehuu.
     Noinkohan se menee?
     Tuskinpa. Jokainen käännöskirjallisuutta lukeva tapaa jatkuvasti romaaneissa paikallisia nimiä ja hahmoja, jotka ovat joko fiktiivisiä tai faktisia emmekä me voi sitä tietää eikä sillä ole mitään merkitystä lukemisen nautinnon tai vihastumisen kanssa.
     Kaikkea ei voi koskaan tietää eikä ymmärtää!
     Melender ja Parks eivät vähättele pelkästään kirjailijoita vaan myös lukijoita.


Luulen että Melender on Parksin tavoin sokaistunut modernin maailman globaalista, ajantasaisesta neuroottisuudesta.
     Kuvitellaan, että romaania kirjoittava ihminen on koko ajan tietoinen nettimaailman äärellä odottavista lukijoista ja pystyy näppäilemään heidän tuntojaan säätämällä sanat ja lauseet vastaanottajien tilanteeseen sopivaksi ja siihen mukautuvaksi.
     Jumala pystyy, kirjailija ei.
     Yleensä kirjoja luetaan sen jälkeen kun ne on kirjoitettu. Hyvin usein, melkein aina kirjan paikallisesta kirjoittamishetkestä kuluu useita vuosia ennen kuin toisen maan toisenlainen kansalainen lukee aikoja sitten kirjoitetun kirjan.
     Kirjailijat eivät ennusta, vaan tuijottavat taaksepäin.
     Luin äskettäin Thomas Mannin Buddenbrookit, ja minua häiritsi suuresti, että kirjailija ei ottanut huomioon tulevien aikojen lukijoita. Hän käsitteli runsaasti Lyypekin ja saksalaisten valtioiden politiikkaa selittämättä lainkaan millaisia poliittiset instituutiot olivat ja miten päättäjiä mihinkin valittiin tai valikoitui. Myös rahasummien ja yksiköiden viidakko eksytti lukijan. Romaaniin draamaan kuuluu rahalla ja omaisuuksilla ”pelaaminen”, mutta draaman kärki tylsistyi kun nykylukija ei päässyt selville kuinka suurista summista puhuttiin ja missä suhteessa nuo summat olivat Buddenbrookien ajan ihmisten elämään ja heidän välisten luokkaerojen ilmaisuun.
     Esimerkki luisuu vähän ohitse, mutta hipaisee kuitenkin Melenderin ja Parksin ajatuksia globaalin kieliopin ryvettävästä vaikutuksesta. Jos Melender ja Parks ovat oikeassa, kansainvälisesti menestyvissä romaaneissa ei ole mitään, mikä sitoo romaanin paikalliseen taloudelliseen tai henkiseen tai poliittiseen kulttuuriin ja niiden yksityiskohtaisiin ilmenemismuotoihin ja yksiköihin.
     Lukemalla kirjoja huomaa, että Melender on väärässä.
     Eikö esimerkisi pohjoismainen ”noir” menesty muualla nimenomaan paikallisen merkistönsä takia? Siksi että se on samanlaisuudessaan erilaista kuin jokin muu ”noir”?


Mutta en väitä etteikö globaali vaikuttaisi globaalisti.
     Pakkohan sen on vaikuttaa.
     Olisi kummallista jos talouden ja kulttuurin ”yhdentyminen”, rajojen ja raja-aitojen madaltuminen ja lopulta katoaminen ei vaikuttaisi ihmisten ajatteluun, käyttäytymiseen ja jopa heidän käyttämäänsä kieleen, puheeseen ja kirjoitukseen.
     Melender ja Parks näkevät kehityksessä pahan kosketuksen.
     Tällä hetkellä Euroopassa on kosolti ihmisiä ja poliittisia vaikuttajia joiden mielestä globaalisuus on pahan synonyymi. On muodikasta olla paikallinen ja karttaa kansainvälisyyttä.
     Oliko (onko) Turkka sitten niin paikallinen juntti ettei espanjalainen häntä ymmärrä?
     Vaikea sanoa, melkein mahdotonta.
     Vuonna 1973 Jouko Turkka ohjasi Kotkan kaupunginteatterissa Jorma Savikon dramatisoiman Kotka eepoksen, joka perustui Toivo Pekkasen kolmeen kotkalaista historiaa ”kuvittavaan” romaaniin. Keskeisenä aiheena oli Hans Gutzeitin kaltaisten teollisuusmiesten kansainvälinen kosketus ja vaikutus paikalliseen kulttuuriin Kotkassa 1870-luvun tietämissä.
     Näytelmästä on mieleeni jäänyt Turkan dynaaminen ohjaustyyli, melkein raivoisasti liikkeessä oleva draaman esillepano, joka selvästi otti mallia elokuvakerronnasta, oli kuin Miklos Jancsoa Kotkaan tuotuna ja hyväksi käytettynä.
     Paikallinen ilme syntyi kansainvälisestä, globaalista.


Entäpä jos onkin olemassa ”globaali kielioppi”, niin kuin Noam Chomsky aikanaan väitti.
     Eikä sen tarvitse olla syntaktinen neuroadaptio vaan ajatuksellinen, filosofinen.
     Ja vielä, entäpä jos nurkkakuntainen paikallisuus on vain hetkellinen välivaihe alkukohdan ja lopputuleman välissä?
     ”Ensinnäkin me olemme yksi laji, yksi kansa”, Richard E. Leakey ja Roger Lewin ilmaisivat modernin antropologian ja paleontologian käsityksen ihmislajista teoksessa Ihmisen synty (Origins 1977. Kirjayhtymä 1978.)
     Jokainen ihminen kuuluu samaan lajiin.
     ”Ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita.”
     Leakey ja Lewin jatkoivat päättelyä sanomalla, että kulttuuristen erilaisuuksien olemassalo korostaa ihmisen kyvykkyyttä: ”Eri kulttuurien välisiä useinkin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”
     Jos globaali kehitys hävittää maantiedon merkityksen ihmisenä olemiselle, eikö nimenomaan lohduta, että samalla syntyy globaali kielioppi?

_____________________________________________________________________
PS.

Blogistit ovat ”haastaneet” toisiaan nimeämään kolme itseään insipiroivaa blogia.

Hyönteisdokumentin hdcanis valitsi Deadline Torstaina -blogin yhdeksi inspiraation kohteekseen (Jokken kirjanurkan ja Tarukirjan rinnalla)

hdcanis perusteli valintaansa näin: Kyösti Salovaaran laajat tekstit asioista ja asioiden vieristä ovat torstaiden piristyksiä. Joskus olisi hienoa osata kirjoittaa näin hyvin.

Sanotaan että kissa kiitoksella elää, eikä se taida lainkaan pitää paikkaansa, mitä kissoista tiedän, mutta ihmiset kiitosta kaipaavat, koska se yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Ihminen jaksaa kiitoksella elää eteenpäin.


Niin minäkin, joten kiitän hdcanista sydämellisesti. Kiitos!


PPS.

Tätä viimeistellessä huomaan Jokken humaanin oivaltavan kannanoton inspiraatiohaasteeseen. 

Se on jo itsessään niin inspiroiva ettei asiaan ole paljon lisäämistä. Jokken kirjoitus Ainakin kolmekymmentä inspiroivaa blogia  on erinomainen yhteenveto aiheesta. Siis: samaa mieltä olen. 

23 kommenttia:

  1. Samaa mieltä Jokken kanssa: olisi hienoa osata kirjoittaa näin hyvin. Viisaasti!

    Minäkin luin Melenderin kirjoituksen maailmanmarkkinakirjallisuudesta. Tuli vähän mieleen "happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista". Voi olla, että näin ei ole, mutta kuulosti siltä. Näkemys laskelmoivista kirjailjoista on vähintään turhaa synkistelyä.

    Kirjailija kirjoittaa kuten osaa. Jos hän alkaa miettiä myyvyyttä ja vielä erikseen ulkomaille myyyvyyttä, se kyllä näkyy huonona tuloksena. Tästä on esimerkkinä kohuttu Varistyttö-trilogia, johon on kerätty kaikkea huomiota ja kohua herättävää kuten B-luokan elokuvaan seksiä ja väkivaltaa säännöllisin - lyhyin - välein. Minun mielestäni tämä sopisi esimerkiksi, moni ei näe näissä kirjoissa tätä. Kansissakin (muunneltu Carl Larssonin idylleistä) vielä vihjataan huhuun maailmankuulun taiteilijan Carl Larssonin seksijutusta nuoren palvelustytön (olikohan 17, ei alaikäisen) kanssa. Tämä voisi hyvinkin viitata rumaan myynnin varmisteluun.

    Se, että romaanissa on suomalainen fiktiivinen tai faktinen hahmo ei todellakaan tee siitä millään tavalla vähemmän käännettäväksi sopivaa. Me emme saisi tietää mistään mitään, jos kaikissa kirjoissa olisi vain yleisesti tunnettuja hahmoja. Näinhän ei ole eikä ole ollut ennekään. Se olisi myös erittäin tylsää! Eivät ne Sofi Oksasen virolaisetkaan mitään maailmanjulkkiksia ole.

    Globalisaatio on täällä, mutta ei se vain huononna elämää, taiteessakaan.

    P.S. Minäkin olin haastamassa sinua inspiroivan blogin vuoksi, mutta ajattelin sitten, että olet tällaisen "hömpän" yläpuolella. Tässä erityismaininta ja KIITOS inspiroivuudesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta!

      Tietysti voisi uhota olevansa sen tai tämän ylä- tai ulkopuolella, mutta pakoon pääseminen taitaa olla mahdotonta, tässä elämässä. Kiitos nyt ja ennenkin lämmittää aidosti, vaikka myös vähän nolottaa. Joskus aikoinaan kun sai palkankorotuksen, oli hetken onnellinen mutta vähän ajan päästä alkoi ajatella, että olettaako työnantaja että ryhdyn olemaan sellainen tai tällainen vielä ponnekkaammin. (Oliko tuo suomalaista undersatementtia, en tiedä.)

      Mutta... kun lueskelee ns. "viihdekirjailijoiden" tai "genrekirjailijoiden" haastatteluja niin kyllä useimmat heistä aivan aidosti pyrkivät kirjoittamaan "hyvin", olivatpa sitten määritelleet "tehtävänsä" miten tahansa. Harvan äänestä kuulee laskelmointia. Tietysti ihmiset saattavat puhua silotellen ja tekopyhästi, mutta missään ei ole todistettu että ns. vakavan proosan kirjoittajat olisivat sen puhdashenkisempiä.

      Naapurin pahojen motiivien korostaminen ja epäileminen on sekin jotenkin (nyky)suomalaista. Vai kuuluuko se länsimaiseen ajatteluun?

      Poista
    2. Niinpä. Minäkin koen huolta, kun kiitetään. Ja kun itse kiitän, alankin ajatella, ketkä kaikki nyt jäivät kiitosta paitsi. Hassua! Se liittyy varmaan, ainakin osittain, kasvatukseen - ja suomalaisuuteen.
      Satakunnassa piti suhtautua kehuihin itseään vähätellen ja ujostellen. Ujostelua sanottiin häpeämiseksi. Olin unohtanut sen, kunnes eräs sukulainen sanoi ujostelevasta pikkupojastaan:"Marko häpee."
      Vanhasuomalaisuuten ei sen sijaan kuulunut - ainakaan siellä meillä päin - toisten epäily. Oltiin nöyriä ja luottavaisen hyväntahtoisia. Nykyihmisten mielestä varmaan hölmön sinisilmäisiä.

      Poista
    3. Tulee mieleen, että onkohan nykyisessä tavassa palkita esim. kirjallisuutta mitä erilaisimmissa "kilpailuissa" eräänlaista kaupallista/teollista kiittämistä, jossa ei pyritäkään kiittämään kaikki jotka sen ansaitsisivat. Ikään kuin kiitokselta putoaisi pohja, jos kiitosta jaettaisiin laveammin useammille romaaneille tai runoille jne. Ikään kuin kiittäminen olisi nollasummapeliä eikä, niin kuin nykyään sanotaan tylsästi: win-win.

      Poista
  2. Hyvä bloggaus.

    Jos itse kirjoittaisin kirjan, olisi lähtökohta omani.

    En usko monenkaan kirjailijan kirjoittavan periaatteella, tämä on maailmanlaajuinen best-seller, tai ne, jotka ovat nyt suosittuja eivät ole lähteneet tällä asenteella. Sama koskee rock-bändejä. Homma alkaa koulusta tai kellarista ja bändi breikkaa läpi jos breikkaa. Enemmän kustantajat voivat ajatella kv-potentiaalia.

    Kirjoissa minua ei kiinnosta kv-mössöt vaan ne, joissa on oikeasti joku hyvä näkökulma, aihe, juoni tai muu, esim. Kim Leine tarkastelee Grönlannin tilannetta 1700-luvun loppua, ei varmasti kovin kv-aihe, mutta kirja on sangen hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jokke!

      Niin kuin huomaat, kirjoittelin melkein samoilla sanoilla vastausta Marjatalle.

      Olen itsekin romaanin (tai elokuvan) aiheesta usein kiinnostunut ja monasti valitse teoksen sen perusteella - uudessa Parnassossa tällaista aiheeseen-kiinnostumista "pilkataan" (Juha Seppälä). Sehän on yksi juonne kirjallisuuspuheessa - ei ole muka väliä mitä sanotaan kunhan se sanotaan kielellä joka on jotenkin "hienoa" tai "särmikästä".

      No, kai maailman voi niinkin nähdä - jos pystyy unohtamaan millainen se on.

      Tästäkin puolesta voisi saada pakinan aikaiseksi.

      Poista
  3. Mieleen tuli musiikkipuolelta kyllä joitain esimerkkejä joissa artisteja on ohjeistettu tekemään sekalaisia ratkaisuja jotta olisivat parempi tuote (joissain tapauksissa niinkuin hyvässä kustannustoimittamisessa ratkaisut ovat olleet onnistuneita, joissain ei), usein tekijät itsekin tekevät näitä ratkaisuja. Ja olen itsekin tuhahdellut muutamalle artistille jotka ovat heittäneet pois jotain erikoislaatuisuuttaan ja siinä sivussa saavuttaneet parempia myyntilukuja...

    Toki yleinen on myös seuraajien ongelma: jos artisti X on huomattava menestys niin ilmestyy lukuisia artisteja jotka ainakin pinnallisesti yrittävät tehdä suunnilleen samaa juttua, ja levy-yhtiöt tuuttaavat näitä markkinoille yrittäen tehdä seuraavan X:n. Artistit saattavat toki olla tosissaan ja pyrkivät tekemään musiikkia "hyvin" mutta eri asia sitten onko levy-yhtiöillä tai levittäjillä yhtä korkeat tavoitteet...

    Ainakin amerikkalaisessa elokuvamaailmassa tunnetaan myös käsite "Oscar-bait", tehdään periaatteessa ihan hyvä elokuva joka on aiheiltaan ja käsittelyltään laskelmoitu pärjäämään hyvin palkintoäänestyksissä. Samaan tapaan voisi ehkä puhua "Sundance-baitista" tai "Arthouse-baitista", tuotteista jotka ovat suunniteltu vetoamaan juuri tietynlaiseen yleisöön ja jotka periaatteessa voivat olla ihan hyviäkin ja yleensä ammattimaisesti toteutettuja, mutta...

    Melenderin (ja ehkä myös Parksin, josta minulla on vain toisen käden tietoja) puheissa kiinnostava kysymys lienee mahdollinen "literary fiction"in genreistyminen, onko siihenkin muodostunut tietynlaisia genrekonventioita joita noudattamalla saa aikaan ihan vakuuttavan näköisen teoksen joka kerää sopivasti hyviä kritiikkejä ja palkintoja ja vetoaa sillai sopivasti myös kirjojaostavaan yleisöön, ei tietenkään liikaa (jos olisin ilkeä voisin huomauttaa että keskittymisellä muotoon ollaan aika hyvin kiinni tässä, ehkä aihekeskeinen lukeminen on hyvä tapa rikkoa genren luutumista...)

    Globaaliuden ansiokkuudesta en sitten osaa sanoa suuntaan tai toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein kuulee taiteilijan sanovan, että hän halusi kirjoittaa sellaisen kirjan jonka itse haluaisi lukea, laulaa sellaisen laulun jonka itse haluaisi kuulla, piirtää taulun jota itse tykkäisi katsella - samalla kun tällainen lausunto kuulostaa uhmakkaan komealta ja itsenäiseltä, se toisaalta osoittaa aikamoista narsistista suhtautumista ympäröivään maailmaan. Jos yrittää kirjoittaa kirjan, jossa ei ole mitään viestiä kenellekään muulle kuin itselle, niin mikä viesti se semmoinen on? Ketä kiinnostaa?

      Elokuva on siitä problemaattinen "ilmiö", että se on yleensä kymmenien tai satojen tekijöiden yhteinen tulos, puhutaan auteurista mitä tahansa. Ja kun joku Hollywood elokuva maksaa tyypillisesti vähintään 100 miljoonaa dollaria, olisi aika outoa jos tekijät ja tuottajat eivät yrittäisi tuottaa filmin joka tienaa itsensä takaisin.

      Suomessa ja Euroopassa on osittain toisin, kun ideana on ettei elokuvaa kenenkään tarvitsekaan katsoa, kunhan se tulee yhteiskunnan rahoittamana tehdyksi.

      On sanottu, ja usen siltä tuntuu, että USA:ssa elokuva tehdään 13 vuotiaan amerikkalaisnuoren ehdoilla - hänen älyynsä ja viisauteensa mahtuvaksi. Ironia on siinä, että nämä fiksut eurooppalaisetkin katsovat mieluummin amerikkalaisia elokuvia kuin omiaan, niitä "aikuisille" tehtyjä.

      Vakavamielinen taiteilija, niin kuin Melender, tietysti syyttää tästä kansaa, mutta ongelmana on ettei kansaa oikein voi vaihtaa. Tai jos vaihtaa, ja jäljelle jäävät vain vakavamieliset taiteilijat, niin kenelle he sitten kirjoittavat? No itselleen, peilikuvalleen!

      Sinänsä tuo lopussa oleva toteamuksesi voi hyvinkin pitää paikkansa. Miten asiaan suhtautuu, on toinen juttu. Tulee mieleen, että "genrekirjailijan" roolin hyväksyneet kirjailijat - tyyliin Lee Child, Dan Brown, Michael Connelly jne - ovat itse paljon "rehellisempiä" kuin nämä piilogenreilijät, ja kun ovat, he pystyvät kirjoittamaan vapaammin omalla äänellään, ja ehkä ovat lopulta, yllättäen, vakavammin otettavia kirjailijoita kuin ne "vakavat" jotka kirjallisuuspalkintojen perässä juoksevat.

      Hah, tämmöiseen kiepautukseen päädyin nyt!

      Poista
    2. Elokuvan suhteen on totta että tekijämäärät ja budjetit ovat usein sen kokoisia että pelataan mieluummin varman päälle. Oma ongelmansa on myös tuotantoprosessin hitaudessa: Hollywoodin studiosysteemi parhaimmillaan tuotti elokuvia sellaista tahtia että jonkin verran kokeiluakin voitiin harjoittaa ja yksittäisille tekijöille, niin ohjaajille, näyttelijöille kuin kirjoittajillekaan ei välttämättä ollut katastrofi että tuli ajoittainen floppi tai parikin floppia peräkkäin kun yksi elokuva vuodessa oli ihan leppoisa tahti, nykysysteemissä taas sitoudutaan kulloinkin tehtävään elokuvaan tiukemmin ja jos se epäonnistuu niin huono, ja pari peräkkäistä floppia voi tarkoittaa viiden vuoden hukkaamista urakehityksessä.

      Luulen että kirja-alaa suojaa hieman se että tämä ei suurimmaksi osaksi ole kauhean hyvä bisnes.

      Ja totta että genrerehellisyys voi olla vapauttavaa, ja kyky ymmärtää genren konventioita ja rajoja auttaa niiden vääntelyssä uusiin muotoihin...

      Poista
    3. Joo, niin kuin kävi Ciminon lännenfilmin kanssa 80-luvun taitteessa: UA teki melkein konkurssin kun filmi floppasi eikä ohjaajasta sen jälkeen paljon ole kuultu vaikka jotakin vielä pääsi tekemään.

      Kirjailija ei koskaan (onneksi) ole riski kustantajalleen. Ainakaan samassa mitassa.

      Noista menestyskirjailijoista, niin kuin Lee Child, tulee joskus mieleen että kun rahaa on ansaittu tarpeeksi ja yli, niin eikö kannattaisi (taiteellisesti) syventyä joskus ihan uudenlaiseen romaaniin ja panna siihen kaikki mitä on sanottavaa. Mutta harvoin jos koskaan niin käy. Hämmästyin pari päivää sitten Akateemisessa kun huomasin Wilbur Smithin uuden romaanin; luulin että kaveri on kuollut aika päiviä mutta näyttää kahdeksankymppisenä edelleen vääntävän bestsellereitä. Ei kehtaa edes kysyä että miksi - kunnioitettavaa ahkeruutta kun ei pidä pilkata.

      Poista
    4. Siinä saattaa tulla mainittu "kirjoitan sellaista jota haluaisin itse lukea"-ajattelu esille, kaipa Child ja Smith sitten haluavat tehdä juuri tällaisia kirjoja.

      No, mieleen tuli myös vertailukohdat Christie ja Sayers, molemmat pyrkivät ilmeisen aktiivisesti kehittämään kirjojaan mutta Christie toimi kuitenkin koko ajan tiukasti lajityyppinsä sisällä ja oma hupinsa saattoi olla tarjoilla jo aikaisemmin käytettyjä ideoita uusin tavoin yhdisteltyinä, kun taas Sayers lähti venymään dekkarien ulkopuolelle ja toteuttamaan myös muunlaisia kirjoitusprojekteja.

      Poista
    5. Elokuvien taloudellisista riskeistä puheenollen: huomasin äsken Guardianista, että viimeisin James Bond filmi tuotti rahaa 1,1 miljardia! Huh, kantsisko Suomen valtion ryhtyä tuollaisten filmien rahoittajaksi? Hieman riskinottoa, herra ministeri!

      Kumma juttu, mutta minusta jotenkin on kiinnostavampaa kun joku jännärikirjailija laajentaa aluettaan ja kolkuttelee toisenlaisen "genren" portteja kuin se, että joku ansioitunut ns. vakavan proosan kirjoittaja ryhtyy "jännityskirjailijaksi". Edellinen (aiheellisesti tai aiheetta) tuntuu rohkealta, jälkimmäinen kaupalliselta tempulta (vaikkei olisikaan).

      Poista
  4. Mikähän on kustannustoimittajan rooli omaäänisen kirjan julkaisussa? Käykö joskus niin, että persoonallisuus hävitetään, että kirja saisi myyvän ja ehkä kilpailuissakin pärjäävän (ja yhä paremmin myyvän) muodon? Nyt tuli ihan huoli. Ehkä Melender on osittain oikeassa? Ehkä tällainenkin trendi on olemassa.

    Silti tuntuu, että hyvä kirja lyö itsensä aina läpi omalla painollaan. Minulle hyvä kirja on sellainen, josta näkyy, että kirjailjalla on poltava tarve tuoda esiin jokin asia tai näkökulma. Siihen vielä hyvä rakenne ja kirkas kieli. Se että pelkkä kielellä kikkailu riittää ilman suurta aihetta tai sanomaa kuulostaa minusta elitistiseltä.

    Paikallisuudesta tulee mieleeni kaksi näytelmää Kymenlaaksosta. Anjalankosken harrastajateatterin Niskavuoren Heta on yhtä hurja kuin Tennessee Williamsin näytelmät. Ihminen oman luonteensa takia ahdingossa on aina ajankohtainen aihe. Toinen paikallinen ja samalla yleismaailmallinen on Kouvolan teatterin synkeä Kymenlaakson laulu, jossa kalsea kotiseutu latistaa. Näin ajateltuna kaikki taide on - myös - globaalia. Kait niitä Seitsemän veljeksen juntturoita on ollut myös USA:n uudisasukkaissa.

    En tiedä, liittyykö tämä nyt oikein mihinkään. Nämä ajatukset syntyivät kumminkin edellä käydyn keskustelun pohjalta. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muista, että kirjailijat ylisummaan olisivat "kironneet" kustannustoimittajia, meillä tai muualla, kirjojen pilaamisesta. Päinvastoin. Ja aika harvoin, jos koskaan, maineeseen päässeet kirjailijat ovat myöhemin julkaisseet aikaisempia teoksiaan "kirjailijan leikkauksena", toisin kuin jotkut elokuvaohjaajat. Eivätkä nekään yleensä ole parempia kuin alkuperäisten tuottajien leikkaamat.

      Johtaako kirjan "parantelu" ja lukukelpoisemmaksi saattaminen oman ääneen katoamiseen - vähän ehkä, paljon tuskin.

      Parin viikon päästä ilmestyvässä Ruumiin kulttuuri -lehdessä kirjoitan eräästä suomalaisesta dekkarista, ja säälin kirjailijaa koska häneltä ilmeisesti on puuttunut kustannustoimittaja kokonaan. Yksin tekemällä harvoin syntyy lukijan kirjaa - kirja tietysti syntyy.

      Esimerkkejä löytyy, vaikka tästä asiasta aika vähän näkee juttuja. Yksi kuuluisa episodi on Hemingwayn läpimurtoromaani. Hemingway luetutti käsikirjoituksen kaverillaan Fitzgeraldilla, joka esitti muutaman oleelliselta tuntuvan parannusehdotuksen. Hemingway uskoi Fitzgeraldia. Myöhemmin Hemingway "valehteli" ettei Fitzgerald edes lukenut käsikirjoitusta ennen sen julkaisemisesta.

      Luulenpa että käännöskirjoja on niin helppo ja viettelevä lukea siksi, että ne ovat läpikäyneet niin monta portinvartijaa ennen kuin päätyvät esim. suomalaisen kirjakaupan tiskille. Eihän Yhdysvalloissa käsiksiä edes lähetetä suoraan kustantajalle vaan erikoistuneille agenteille, jotka ensimmäisessä vaiheessa vaikuttavat tekstin laatuun ja luettavuuteen.

      Kuulin muuten tällä viikolla radiosta, että kun Linnan Tuntematonta sotilasta oli jo painettu muutama painos, niin kirjan murreosuuksia korjailtiin seuraaviin painoksiin yliopistojen murreasiantuntijoiden avulla, koska Linna ei ollut sittenkään tavoittanut käyttämiensä alueiden murteita "oikein". (Toimittaja tosin totesi että se eka, vähän virheellinen tapa olisi ollut elävämpi ja nasevampi.)

      Tänään muuten Suomen kuvalehdessä Mikko Majander toteaa, että kuluvan vuoden aikana julkaistut tietokirjat ovat aika kevyitä, koska niitä julkaistaan "luomumenetelmällä" ilman asianmukaista kustannustoimittamista.

      Poista
    2. Näin olen ajatellutkin. Palautit uskoni.;)

      Olen kuullut tuon saman Linnan tekstin korjamisesta. Kustannustoimittajilla on varmaan ollut kova työ muidenkin vähäisen koulutaustan omaavien kirjailijoiden tekstien kanssa.

      Poista
    3. Niin, ja kyllähän useimmat kirjailijat tarvitsevat "hovilukijaa" käsikirjoitusvaiheessa.

      Poista
  5. Alussa mainintasi vasenkätisyydestäsi. Jostain olen ajat sitten lukenut ja uskonut, että vasenkätisyys kutittaa aivojen visuaalista osastoa ja sen takia moni vasenkätinen on visuaalisesti lahjakas.

    Sinä näytät ottavan valokuvia, eli hahmotat visuaalisia kokonaisuuksia ympäristöstäsi. Valokuvahan on pieni otos ympäristöstä.

    Josta pääsen ajattelemaan fiktion ja ympäröivän yhteiskunnan suhdetta. Se ei kai ikinä voi olla yksi yhteen. Mutta muistan ajatelleeni yliopistossa että olinpas fiksu kun valitsin sosiaalipsykologian ja kirjallisuustieteen. Molemmat opittavat tukivat toisiaan. Molempien aineiden opettajat olivat sattuneet käymään sivistysoppikoulun ja -yliopiston.

    Kouluilla on hirveän iso merkitys. En pidä oikein hyvänä sitä, että kaunokirjoitus lopetetaan pakollisena kirjoituksen opetuksena nyt lopullisesti. Aivojen ja silmän yhteistyötä tarvitaan ihan kaikessa. Paraskaan kirjallisuus ei ikinä toimi ilman kirjallisia kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ripsa!

      Tuosta vasenkätisyydestä voisi alkaa filosofoida outoja sfäärejä: muistan kun kansakoulussa (noin 60 vuotta sitten, hemmetti) opettaja ei osannut neuvoa käsitöissä, koska hän ei hahmottanut kolmiulotteita tilaa peilikuvana, jota olisi edellytetty vasenkätisen kädenliikkeiden ohjaamiseen. Onkohan vasenkätisen käsitys todellisuudesta sitten myös filosofinen peilikuva?

      En yritäkään vastata.

      Joskus tuntuu että nykyajan koululaitos pyrkii luopumaan kaikesta mikä edellyttää hieman kovempaa ponnistelua, aivoissa tai käden taidoissa. Se, ponnistelun välttäminen, ei taida olla hyväksi oppilaiden tulevaisuudelle.

      Nimenomaan kaunokirjoitus mustekynällä oli vasenkätiselle haastavaa, koska käsi liikkui tuoreen musteen päälle (ellei kättä onnistunut vääntämään kummalliseen asentoon) , mutta en silti ajattele että kaunokirjoituksesta olisi pitänyt luopua.

      Poista
  6. Minua on aina kiinnostanut, kumpi on helpompaa, kirjoittaa kirja vai kirjoittaa jo valmiiksi kirjoitetusta kirjasta. Ja samoin muiden taiteenalojen kohdalla. Kumpi on helpompaa luoda yleensä jokin taideteos, vai päästä sivusta sen maailmaan sisään. Kuinka kaukana tekijä on luomansa teoksen nauttijasta. Puhuvatko ihmiset samaa kieltä hyvän kirjan ja hyvän lukijan kohdalla, esimerkiksi.

    Uskon, että tekijä on aina edellä teoksensa vastaanottajaa. Hän voi nauttia pelkästä tekemisen ilosta. Sen itse kukin tietää, milloin on luonut jotain riemastuttavaa ja uutta, ja vaikka teoksella ei olisi yhtään vastaanottajaa, hän voi olla tyytyväinen. Kaikki todella hyvä voi saada ymmärtämystä jossain vaiheessa, jos ei ennen, niin tekijän kuoleman jälkeen. Kuinka monta kertaa se on todistettu taiteen historiassa. Ehkä selvimmin se näkyy musiikin kohdalla. Joku säveltäjä luo sellaista, että se herättää buuausta ja poistumista kesken konsertin. Ja myöhemmin sen hyvyys todetaan ja kelpuutetaan klassikkojen joukkoon. Sama kirjallisuudessa ja muissa taiteenlajeissa. Aikalaiset eivät aina ole tekijän tasolla.

    Hyvän luominen edellyttää intohimoa. Kaikki kapallisuuteen tähtäävä on jo tuominnut itsensä lyhyeen elämänkaareen. Ilman intohimoa syntyy keksinkertaista tai sitäkin huonompaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä huomaa muutamia paradokseja: samalla kun kirjailija tietysti on edellä lukijaansa, hän jää jälkeen auttamatta sitä mukaa kun lukijoita tulee satoja tai tuhansia jotka tulkitsevat lukemansa niin kuin haluavat - varsinkin silloin kun teos on tavallisuudesta poikkeava tai jotenkin muuten yleistä mielentilaa horjuttava. Monet kirjailijat ovat ajassaan kirjoittaneet aikuisten romaaneja ja vuosikymmeniä myöhemmin niistä on tullut nuorison tai lasten kirjallisuutta - mitäköhän tämä esimerkki tarkoittaa?

      Musiikki on tietysti hyvä esimerkki. Eikös Srtavinsky aiheuttanut skandaalin Pariisissa? Mutta jos kaikki säveltäjät olisivat säveltäneet hänen tavallaan, mitä sitten olisi tapahtunut? Siis eikö avant garde aina edellytä päävirtaa ollakseen avant gardea? Kun näin, niin kumpi on lopulta taiteilijalle helpompaa? Toteuttaa itseään päävirrassa vai ihan muualla - ei ihan helppo kysymys jos sitä alkaa miettiä.

      Poista
  7. Jällen olet oikeassa. Ajattelulle ja havaintoihin on avoina monta porttia, joku niistä on avattava, päästäkeen tietämään. Kaikkien porttien kautta pääseminen on jo vaikeampaa tai jopa mahdotonta. No, tutkijan työtähän se on. Jotkut vosivat siinä onnistua.

    Minä puhun vain omien kokemusten kautta. Jollain tavoin minulle on raollaan portti kuvataiteeseen, kirjallisuuteen ja musiikkiin, niitä käsitellään melkein päivittäin keskustelemalla. Mutta ei se vielä takaa mitään. Piää kuitenkin hereillä.

    Paradokseista sanoisin, että niitä on maailma täynnä. Niitä on montaa eri lajia. . Esim. Menestystä ei saa pyrkimällä. siihen suoraan, on yksi lajissaan. Joskus tuntuu että koko maailma on pelkkä paradoksi. Ja jos ei maailma niin ainakin minä itse tunnen olevani. Jos olen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailma on paradoksi, hyvin sanottu. Niin kuin elämäkin.

      Joku Marx sanoisi että se on vaan sitä dialektiikkaa, mutta jos on, niin olkoon.

      Pelottavinta tietysti olisi ryhtyä penkomaan pohjia myöten mitä paradoksien ytimessä on - pelottavaa että sieltä ei ehkä löytyisi mitään suurta, moraalisesti ylevää jne. Vaan pelkkää primitiivistä elämää ja pyrkimystä sen jatkamiseen.

      Mutta nyt, eikä varsinkaan joulun aikaan, kannata ryhtyä synkistelemään.

      Poista
  8. Vielä vastaukseksi kysymykseesi, kaikki uusi lepää vanhalla pohjalle, mutta jotta tapahtuisi kehitystä eteenpäin, on pakko ponnistaa tuolta vanhalla pohjalta, purskahtaa siitä ulos uuteen sfääriin. Se on vaikea vaihe. Slloin saa arvostelua ja tyytymätömyytta vastaansa. "Onks toi muka taidetta!" Tämän on kokenut Stravinky ja moni muu uudistaja.

    Kaikki asioiden uudistajat saavat vastustusta. Mutta kun se on jossain vaiheessa hyväksytty, sen uuden suunnan kulkeminen on jo paljon helpomaa jälkeenpäin tuleville. (Paradoksi sekin, mutta totta.)

    VastaaPoista