torstai 22. tammikuuta 2015

Lehmänkaupoista vetokratiaan


[Ottaako päättäminen päähän?]


                                                                                                  Jaakko Salovaara 2013.


Hieman koominen ja vähän traaginen romaanihenkilö Jacob Horner päätti eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 1951 jättää laudaturtyön kesken. Tuon päätöksen tehtyään, Horner ajoi taksilla Baltimoren rautatieasemalle kysyäkseen lipunmyyjältä mihin pääsee 30 dollarilla.
     Sitten Horner jähmettyi odotussaliin, koska ei osannut eikä halunnut valita minne mennä. Hän istui penkillä ja tuijotti äärettömyyteen kuin kreikkalainen patsas, jonka ei tarvitse valita seuraavaa tekoa. Patsas ei ole ihminen. Sen katseelta puuttuu kohde, kiintopiste.
     Mutta rautatieaseman odotussaliin jähmettyneen ihmisen pitää valita. Ollakseen ihminen.
     Paikalle osunut psykiatri pelasti Hornerin seuraavana aamuna.
     Myöhemmin, terapiaistunnossa Horneria opastettiin valitsemisen välttämättömyyteen:
     ”Valitseminen on olemassaoloa: sikäli kun ette valitse, teitä ei ole olemassakaan. Kaiken mitä me teemme täytyy suuntautua valintaan ja toimintaan. Se on yhdentekevää, onko kyseinen toiminta järkevämpää kuin toiminnan puute vai ei; tärkeää on, että se on sen vastakohta.” (John Barth: Matkan pää. Suom. Antero Tiusanen.)
     Barthin romaani ilmestyi vuonna 1958.
     Barth kirjoitti yksilöstä, ei ryhmästä. Mutta jos yksilö (ihmisen itsenäinen minuus) syntyy siitä, että pystyy valitsemaan ”jotakin” ja ”jatkuvasti”, niin koskeeko tämä toiminnallisuuden vaatimus myös ryhmää? Syntyykö erillisistä yksilöistä ryhmä vasta kun se ryhtyy valitsemaan ja toimimaan?
     Huikea aikahyppy nykyhetkeen asettuu kysymykseen: Onko sellaista hallitusta olemassa, joka ei pysty valitsemaan?


Mediaa seuraavalle Suomen hallitus vaikuttaa Jacob Hornerilta, joka istuu mitään näkemättä ja ketään kuulematta odotussalin penkille jähmettyneenä. Koska en surise kärpäsenä valtioneuvoston katossa, arvailen, en tiedä.
     Vaikutelma on tietenkin liioiteltu, sillä ovathan Kataisen ja Stubbin hallitukset päättäneet kaikenlaisia ja valinneet hetkittäin polunpätkiä mihin astua. Metsään pääsee menemällä.
     Mutta joskus liioittelu paljastaa oleellisen. Kuvan kuvassa, maiseman maisemassa, ajatuksen ajatuksessa.
     Miksi isoista asioista päättäminen on vaikeaa? Miksi suomalainen konsensus näyttää katatoniselta mielentilalta eikä vain hetkelliseltä epäröinniltä hyvän ja paremman ja melkein huonoimman valintatilanteessa?
     Miksi maan parhaimmisto – sillä kaipa hallituksessa istuu maan parhaimmisto – vaikuttaa peukaloaan imeskelevältä lapselta, joka kiukuttelee kun ei muuta toimintaa keksi?
     Ruotsissa parlamentti päätti luopua hallituksen ja opposition välisistä äänestyksistä. Jäljelle jäi ”demokraattinen ilmakitarointi”, niin kuin muuan tutkija sanoi. Riksdagshusetissa väitellään ja puhutaan ikään kuin puheella olisi jokin merkitys, vaikka ei olekaan. Soitetaan mutta ääni puuttuu.


Viime viikolla Osmo Soininvaara pohti fiksusti päätöksenteon kulttuuria Suomen Kuvalehden Näkökulma-palstalla.
     Suomi on ”vetokratian vankina”, Soininvaara kirjoitti eikä pelkästään Suomi vaan monet länsimaiset demokratiat, joissa päätöksenteko näyttää halvaantuneen. Vetokratia-termi tulee Francis Fukuyamalta, jotka tutkittuaan USA:n poliitikan tilaa, missä senaatti, edustajainhuone ja presidentti vuorotellen kumoavat toistensa päätökset veto-oikeudella, havaitsi että samanlainen veto-kulttuuri hyydyttää monessa maassa poliittisen päätöksenteon.
     Kun hallituksessa on kuusi puoluetta, veto-oikeus on kuusinkertainen.
     Kuusi kertaa ”ei” on eieieieieiei.
     Jokainen itsensä, ei kukaan kaikkien puolesta!
     Vanhat kunnon lehmänkaupatkin olisi parempi ja tehokkaampi tapa hallita kuin vetokratia, Soininvaara sanoi. Lehmänkauppapolitiikalla mentiin joka tapauksessa eteenpäin, jos kohta se tuli ja tulee aina kalliiksi, sillä lehmänkauppa tarkoittaa että tarvitaan lehmä ja sille vaihtoarvoinen vastike.
     Samalla Soininvaara muistutti, että päätöksenteko hallituksessa on halvaantunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sitä edeltävissä Paavo Lipposen hallituksissa päätettiin asioista niin, että jokainen sai jotakin, mutta kukaan ei torpannut vuorollaan päätöksiä veto-oikeudellaan. Tärkeämpää oli päätöksien tekeminen kuin niiden välttely.
     Nyt meneillään olevan laman aikana hallitus ei pysty valitsemaan eikä toimimaan, koska vuorollaan jokainen hallitusosapuoli käyttää veto-oikeuttaan ja lopputuloksena on katatonia; istutaan penkillä ja tuijotetaan näkemättömin silmin äärettömyyteen. Kuin kreikkalaiset patsaat.
     Ilmeisesti lehmänkaupat (miksei sonninkaupat?) sopivat sellaiseen tilanteeseen, missä talous kasvaa ja jaettavaa on; kun voidaan sopia että jokainen saa vuorollaan jonkinlaisen palkkion.
     Nyt sitkeän laman hallitessa elämää kaikki keskittyvät puolustamaan aikaisemmin valloitettuja poteroita eikä kukaan uskalla nostaa päätä maanpinnan yläpuolelle tai jos yksi uskaltaa yrittää, jostakin toisesta poterosta huudetaan kiukkuisesti: "Päät piiloon!"


Maailma näyttää uudelta, vaikka hieman raaputtaen löytyy vanhoja piirteitä, entisiä kuvia, toistuvia vaikeuksia.
     Mauno Koivisto pohti kirjansa Väärää politiikkaa (1978) päätösluvussa ennustamisen ja valinnan vaikeutta. Poliitikot eivät aina huomaa (eivät halua huomata) mikä on yhteiskunnassa normaalitila, mikä toiveajattelua.
     Koivisto pani merkille, että Suomessa hidasta kasvua ja sen ennustamista pidettiin (ja ilmeisesti yhä pidetään) jonkin poikkeuksellisen ilmiön ennustamisena. Siksi huonon ajan ennustamisen ja siitä vedettävien johtopäätöksien tueksi vaaditaan erityisiä perusteluja, kun taas täystyöllisyyden ennustamista pidetään normaalin taloudellisen kehityksen ennustamisena, joten se kaipaa vähemmän perusteluja. ”Oikeitten johtopäätösten tekemistä hidastavat ne, jotka sanovat hyvien aikojen olevan kohta nurkan takana”, Koivisto lisäsi.
     Kuulostaa tutulta.
     Koivisto täydensi väitettään hauskalla anekdootilla.
     Hän oli lukenut tutkijasta, joka pyrki selvittämään miten nukkuminen on mahdollista.
     Kun tutkija oli askarrellut jonkin aikaa tutkimuksensa parissa, hän tajusi että kysymyksenasettelun tuli olla oikeastaan päinvastainen: Epäselvää onkin miten ylimalkaan on mahdollista, että ihminen voi pysyä valveilla?





2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus (taas) Kyösti Salovaara!

    Kaikki mitä sanot tuntuu masentavan todelta. Näin on. On kuin olisi löytynyt avain parempaan, mutta harmi vaan, kun kukaan ei osaa eikä tiedä miten sitä avainta käytetään ja mihin oveen se sopisi. No onhan se niin, että pelkät sanat lohduttavat pimeässä kulkevaa, Tietää, että joku kulkee siinä vierellä. Ja äänen väristä voi päätellä, onko kulkija vihollinen vai ystävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisu!

      Tuossa päivällä muistelin Engelsin (?) muotoilemaa dialektista ajatusta yhteiskuntaprosessin kulusta. Sehän menee jotenkin niin, että kun yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista ja se mikä toteutuu on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

      Jos nyt sitten vuonna 2015 on, että yksi ei tahdo tätä, toinen ei tahdo tuota, niin mikä on se mitä kukaan ei tahdo?

      Poista