Sanattomana

[Meri Salovaara 26.12.1918 - 18.4.2015]

Soittivat sunnuntaiaamuna Eskolan hoivakodista.

    Äitini oli nukkunut pois lauantai-iltana klo 23.15.

    Se ei ollut yllätys. Muutama päivä aikaisemmin koettu aivoinfarkti oli liikaa 96-vuotiaalle. Ihminen kestää paljon, ei kaikkea.

    Nyt hän on pitkien jäähyväisten jälkeen matkalla jonnekin.

Tänään sanat tuntuvat melkein kevymielisiltä.

    Ehkä olisi parasta vaieta. Kuunnella sitä mitä ei sanottu, ehditty, haluttu, osattu, uskallettu.

    Mitä enemmän sanoja pistää peräkkäin, sitä kauemmaksi ajautuu siitä mitä oli tarkoitus sanoa. Sanoista tulee huonosti verhoiltu puolustuspuhe omalle kykenemättömyydellä ilmaista rakkautta, kaipuuta ja ystävyyttä, kiitollisuudesta puhumattakaan.

    Äitini syntyi ja kuoli Kotkassa, meren rannalla ja sen toisella puolella asui hänen tuntemattomaksi jäänyt isänsä.

    Sekin kuuluu tarinaan, jota sanoilla muotoillaan.

    Ja sittenkin, ehdottomasti: äitini elämä oli totta.

Kun isäni, Merin aviomies Osmo kuoli toukuussa 1991, kirjoitin kuolinilmoitukseen lainauksen kiinalaiselta runoilijalta: ”Aina kun saan rauhallisen hetken / juttelen ajatuksissani sinun kanssasi.”

    Parhaimmillaan elämä oli juttelua sinun kanssasi, isä ja äiti.

    Kenen kanssa minä nyt puhun?

    Onko enää mitään tärkeää sanottavaa? Edes yhdentekevää?

    Jos yritän, minne päin ja millä voimakkuudella ja mihin aikaan? Onko väliä mitä telkkarista sattuu tulemaan tai mistä aamun lehdet kirjoittivat?

    En ole vielä tajunnut, että et puhu minulle, äiti.

Ihminen ei ymmärrä kaikkea, tuskin mitään.

    Ihminen muistaa paljon, tuskin mitään.

    Luulin muistavani kuinka John Irving kirjoitti vanhempien antamasta turvasta, eräänlaisesta henkisestä sateenvarjosta lapsilleen, niin kauan kuin isä tai äiti elää ja niin kauan kuin lapsi elää, vaikka kuinka aikuiseksi.

    Ehkä muistan väärin, olen kuvitellut olemattomia sillä Garpin maailmaa selatessa en nyt löydä tuota hienoa, koskettavaa ajatusta joka on niin tosi.

    Mutta löysin ajatuksen Marcus Aureliukselta, jota Irving lainaa:

    ”Ihmisen elämässä hänen aikansa on vain hetki, olemisensa alituista vaihtelua, järkensä himmeä tuikku, ruumiinsa matojen saalis, sielunsa rauhaton pyörre, kohtalonsa synkkä, maineensa epäilyttävä. Lyhyesti, kaikki mikä on ruumista on kuin virtaavaa vettä ja kaikki mikä henkeä, unelmia ja haihattalua.”

    Sanat ovat tosia eivätkä kerro mitään. Elämää voi yrittää jäljitellä kertomalla siitä, mutta aina siinä epäonnistuu.

    Elämä on kokonainen ja täynnä palasia jotka eivät sovi yhteen tai vaikka sopisivatkin, me emme tiedä millä tavalla ja mistä kuvasta ne leikattiin irti.

    Onneksi äitini elämän sanoja ja kuvia on minussa riittävästi.

Kun kirjoittaa jotakin, vaikka äidistä, ketä kirjoittaja oikeastaan ajattelee? Itseään vai sitä mistä kirjoittaa? Pystyykö kirjoittaja, jos rehellisiä ollaan, ajattelemaan muita kuin itseään? Eikö rakkauden, kaipuun, murheen tai tuskan ja surun sanat ole kirjoittajan kokemus eikä kirjoituksen kohteen?

    Rehellisintäkö olisi vaieta? Niinkö tulisi enemmän sanotuksi?

    Mutta meren rantaan pääsee vain kävelemällä sinne.

    Etsin runoilijan säkeistä jotakin universaalia, jolla yksityisen ihmisen elämä kerrotaan, vaikka eihän sitä kukaan ulkopuolinen pysty kertomaan. Mutta nyt, tässä hetkessä, lainaan Po Chü-in runoa ja asetan sen sanat äitini vierelle, ja minua lähelle niin kuin hän, äiti siinä olisi:

”Väsynyt lintu palaa illalla metsään,

ajelehtiva pilvi palaa vuorille,

                        kun taivas kirkastuu.

Yksinäinen kulkija kulkee polkuaan kauas, kauas

                        tietämättä milloin palaa.

Ihmisen elämää ahdistaa alituinen touhu ja puuha,

kaiket päivät hän rientää toimesta toiseen.

Ja vaikeivät kaikkien toimet olekaan samat,

sama on kaikilla kiire.

Pursi saapuu Ch'un kylään...

Hevonen menee Ch'inin solaan...

Eron suru kiertää sydämen sopukoissa,

kiertää kuin kehää.

Voin vain kohottaa viinimaljan -

ehkä se vähän lientää eron surua kasvoilta."

Äitini syntyi Kotkassa ja hänen äitinsä Impi Johansson Haminassa. Sitä kautta äiti oli hatuntekijöiden sukua.

    Äitini isäpuoli Hermanni Koistinen oli kotoisin Savosta. Ankara mies, vaatturimestari ja helluntalainen, joka mielellään kulki myymässä pienen tekstiililiikkeensä tavaroita suomalaisten pikkukaupunkien markkinoilla.

    Aviomiehekseen Meri otti Osmon, joka oli haaveilija ja jonka suonissa virtasi "kirjapainomuste".

    Nuorempana, melkein tyttösenä äitini ”pakeni” Helsinkiin.

    Eräänä sunnuntaiaamuna, huhtikuussa 1943 helsinkiläisen kerrostaloasunnon ovikello soi. Meri meni aukaisemaan oven.

    Tuntematon mies, muuan taiteilija, ojensi Merille kauniin öljyvärimaalauksen. Hämmästyneenä nuori nainen katseli omaa kuvaansa. Taiteilija oli yhtä hämmästynyt: hän oli saamastaan mustavalkoisesta valokuvasta luonut hämmästyttävän aidon naiskuvan.

    En tiedä tapasiko tuo taiteilija, nimeltään Igor Kurkiranta isäni, maalauksen tilaajan, jatkosodan rintamalla ja sielläkö sai häneltä valokuvan ja selityksen kohteena olevasta naisesta, miehen rakastetusta vai oliko sotureilla tapana lähettää rintamalta valokuvia taiteilijalle maalattavaksi.

    Tarinassa on aukkoja; sanat eivät kerro kaikkea eikä totuutta voi ripustaa niihin.

    Kun katselen äitini kuvaa, taitelijan näkemystä hänestä, uskon että tarina on totta, että sanat kertovat... että minun on uskottava... että jokaisessa sanassani olet läsnä, äiti.

Äidistäni olen aikaisemmin kirjoittanut täällä otsikolla Äiti ja isästäni täällä otsikolla Keksijän poika, haaveilija.

John Irving: Garpin maailma. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 1980.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.

(Alaotsikossa ollut kirjoitusvirhe, väärä syntymäpäivä korjattu 25.4.2015.)