torstai 24. maaliskuuta 2016

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari ja älykkö

[keväthuiskaisuja]

Karl Marx - intellektuelli.

Otsikko ei rimmaa, ei lainkaan.
    Mutta sille ei mahda mitään. Jos ei löydä oikeita sanoja, pitää tyytyä sopiviin. Parempi sekin kuin hiljaisuus. Semminkin kun tiistaiaamun jälkeen kaikki vapaasti poimitut ja esille pannut sanat ovat ylellisyyttä.
    Intellektuelli maistuisi oikeammalta sanalta, mutta se rimmaa vielä huonommin. Älyköstä saattaa tulla mieleen hyllykkö.
    Ei anneta mielleyhtymän pilata pakinan ideaa.
    Tai no, onkohan tässä mitään ideaa?
    Viime sunnuntaina auringon keskipiste siirtyi pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja hetken ihmisten maailmassa vallitsi tasa-arvo kun valoa riitti kaikkialle yhtä pitkään. Mutta hetki meni nopeasti ohitse.
    Sitä paitsi lämpöä riitti eri puolille eri tavalla.
    Yöllä pakkasta ja hanki kantaa siellä missä hankia on.


Osmo Soininvaara kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehteen (*) älykkään ja viisaan kolumnin otsikolla Mihin kasvu katosi?
    Aihe kuulostaa loppuun kalutulta, mutta Soininvaara yllätti tavanomaisiin kliseisiin kyllästyneen lukijan. Kaipa se kuuluukin intellektuellin rooliin: ilmaista jotakin yllättävää, kertoa jotakin mikä ei tule heti mieleen, epäillä tavanomaisia viisauksia silläkin uhalla että joku loukkaantuu.
    Soininvaara kirjoitti tasa-arvosta, jota ei voi saavuttaa samapalkkaisuudella!
    Siteeraan kohta Soininvaaraa, mutta ensin muutama sama älyköistä, intellektuelleista.
    Viime syksynä pari New York Timesin kirjoittajaa pohti onko julkisuudessa enää olemassa intellektuelleja tyyliin Leo Tolstoi, Hannah Arendt, Simone Weil tai Andrei Saharov. Onko enää ketään joka asettaa ihmisen miettimään mikä on yksilön omantunnon suhde yhteiseen? Tai kohoaako esille intellektuellia, joka valistusajan filosofin tavoin korostaa järjen merkitystä ja vastustaa uskonnollisia ennakkoluuloja ja taikauskoa?
    Toinen kirjoittajista sanoi, että tämän hetken näkyvin intellektuelli on pikantin ironisesti nykyinen paavi Franciscus, joka  esittää saman kirkon moraalisen arvion joka aikoinaan vastusti valistusajan ajatuksia. Toinen kirjoittaja päätyi siihen, että sosiaalisen median ja median ylipäänsä julkisuuteen sinkoamat intellektuellit eivät ole enää kriitikoita vaan koomikoita. Tee maailma naurettavaksi niin puhut totuudesta, siitä mikä on totta.
    Tv-katsojan on vaikea olla samaa mieltä. Voiko tylsä huumori olla terävää? Intelligenttiä?
    Susan Sontag piti älykkyyttä eräänlaisena makuna, ideoiden makuna.
    Tähänkö on tultu: 2000-luvun intellektuelli muistuttaa enemmän pelleä ja dandyä kuin kriitikkoa?


Karl Marx oli ehdottomasti aikansa intellektuelli, jonka luomassa henkisessä vaikutuspiirissä me yhä elämme, samalla tavalla kuin elämme Vanhan testamentin ja evankeliumien vaikutuspiirissä uskonnollisesta vakaumuksestamme riippumatta.
    Ei ole Marxin vika, että Lenin ja Stalin olivat byrokraatteja, jotka yrittivät väkipakolla toteuttaa marxilaisuuden idean kovaan käytäntöön poistamalla utopiasta kaiken älyllisyyden. Utopiaa ei kukaan pysty toteuttamaan, koska siinä ei sallita vaihtoehtoja, vapautta pyrkiä muualle.
    On melkein koomista, että Neuvostoliitossa Marxia ja Friedrich Engelsiä kutsuttiin ”tieteellisen kommunismin luojiksi”. Tämä vitsi ei kuitenkaan naurata. ”Tieteellisen kommunismin” raunioilla itkettää.
    Mutta en halua ryhtyä noin vakavaksi.
    Marxin kirjoituksia elävöitti huumorin terävä särmä.
    Intellektuelleista hänellä oli vakaa mielipide.
    Kulttuurin todellisuus on muutakin kuin estetiikkaa.
    ”... miten kävisikään”, Marx kysyi, ”jos luokseni tulisi räätäli, jolta olen tilannut pariisilaisfrakin, ja tarjoaisi minulle roomalaistoogaa, koska se enemmän vastaa kauneuden ikuista lakia?”
    Sitten pisto asian ytimeen:
    ”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”
    Paavin aneet twitterissä ja koomikot tv-ohjelmissa – dandyn ironinen ylösnousemus!


Järki voittaa – näin optimistisesti Paavo Lipponen kirjoitti vuonna 2008. Hän pohti monipuolisesti kuka on intellektuelli, ketä se ei tarkoita.
    Ja jälleen, sattumaa vai ironiaa: suomalaisen kansantalouden alamäki alkoi tuohon samaan aikaan, osittain meistä itsestä riippumatta!
    Lipponen lainasi Harvardin yliopiston filosofian professoria Robert Nozikia, jonka mukaan intellektuelli on ihminen, ”joka työssään käsittelee ideoita sanoiksi puettuina. He ovat 'sanaseppiä' (wordsmiths), kuten runoilijoita, kirjailijoita, kirjallisuuskriitikoita, journalisteja tai tutkijoita.”
    Vaikka intellektuelleja ovat laajassa mielessä kaikki tiedon ja älyn avulla työtä tekevät ihmiset, niin Lipposen mukaan ”yleisesti intellektueilla tarkoitetaan kuitenkin pientä joukkoa ihmisiä, jotka älynsä, tietojensa, luovuutensa ja keskusteluvalmiutensa takia erottuvat suuresta yleisöstä. Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin.”
    Lipponen lainasi myös Jörn Donneria, jonka mielestä intellektuellin rooliin kuuluu vallan vastainen kapina.
    Donner on toki vetänyt kapinallisen roolin läpi mainiosti, mutta onko hän pysytellyt tinkimättä vallan ulkopuolisena? Kyllä kai kansanedustajalla jotakin valtaa on? Donnerilla on myös ollut taloudellista valtaa eri toimissaan.
    Oleellisempi kysymys kuuluu: Jos intellektuelli on aina valtaa vastaan, eikö hän samalla ole myös demokratiaa vastaan? Pitääkö intellektuellin kääntää heti takkinsa, kun parlamentin enemmistön poliittinen suunta vaihtuu? 
    Jos pitää, mitä järkeä intellektuelli edustaa?
    Vastatuuleen kävelevä ei pääse koskaan minnekään, koska tuulet kääntyvät.
    Englantilainen, fasismista viehättynyt Wyndham Lewis kirjoitti 1930-luvulla, että ”yksikään taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Ja Gustave Flaubertin muistetaan kirjoittaneen vuonna 1871, että hänen mielestään väkijoukot, massa, laumat eivät koskaan kohoa halveksittavasta korkeammalle, vaikka niitä kuinka yrittäisi ylentää.
    Älymystön historia on pullollaan älyköitä, jotka hurahtivat erilaisiin totalitaarisiin ja epädemokraattisiin ajatuskulkuihin. Vai pitäisikö kysyä, että onko olemassa yhtään totalitaarista ajatusta, jota intellektuellit eivät olisi kannattaneet.


                                                                                   Kyösti Salovaara, Bastogne, 2014.
Bastogne... Bryssel...
... vapaus on prosessi, ei oletustila.
Bastognessa, Belgiassa, nujerrettiin Hitlerin viimeinen yritys tuhota
vapaa Eurooppa joulukuussa 1944.


Yöllä pakkasta, hanki kantaa aamusella.
    Jokin aika sitten Jörn Donner sanoi Ylen ohjelmassa, että kansakunnan johto, joka saa ihmiset luopumaan kirjoista, on tyhmä.
    Kuulostaako Donner yhä kapinalliselta? Puhuiko hän älykkäästi? Onko Juha Sipilän vika jos suomalaiset luopuvat kirjoista?
    Vallan vastustaminen on vallan vastustamista on vallan vastustamista.
    Vallan fiksua kaikesta päätellen, vaikka Donner puhui tyhmiä.
    Ei Sipilää tarvita, eikä ole tarvittu aikaisempia pääministereitä siihen että kansalaiset luopuvat kirjoista. Jos näin olisi, jos ihmisen voisi ylhäältä päin pakottaa lukemaan kaunokirjallisuutta, runoja ja romaaneja, maailma olisi kovin otollinen paikka luoda viisautta ja älyä.
    Äskettäinen tutkimus koululaisten parissa todisti, että he haluavat kaikkea muuta kuin opiskella luonnontieteitä ja lukea kirjoja.
    Mutta yhteisen laiskuuden syyllistäminen hallituksen piikkiin sopii tietysti älyköille, noille dandyille julkisuuden valokiilassa.


Jonakin aamuna hangen pinta pettää, sitten leskenlehdet ponnistavat ylös mustasta maasta.
    Osmo Soininvaara ennusti viime viikolla SK:ssa, että teollisuustyöntekijöiden työt siirtyvät ulkomaille tai roboteille. Hetken päästä teollisuus työllistää vain korkeasti koulutettuja asiantuntijoita.
    Muutos on valtava; monet näkevät sen mutta eivät ymmärrä mitä tapahtuu.
    Näkeminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.
    Tässä tilanteessa työmarkkinoita vaivaa osaamisvinoutuma.
    Suomalaisella duunarilla ei ole muuta merkittävää etua kuin se että asuu Suomessa, Soininvaara totesi. ”Teollisuudesta pois potkittujen tulevaisuutta on etsittävä kotimarkkinoilta, lähinnä palveluista. Työt palveluammateissa ovat pääasiassa huonotuottoisempia ja siten matalapalkkaisempia kuin menetyt työt tehtaissa – jos eivät olisi, niihinhän olisi kannattanut siirtyä ajat sitten.”
    Vienti lepää osaajien harteilla, taviksille jää kotimarkkinat, palveluammatit joissa palkat nousevat hitaasti. Soininvaaran mielestä palvelujen laajenemisen kuitenkin estää korkea verotus ja liian harva asutus. Palveluammatit vaativat paljon asiakkaita kävelymatkan päähän. Soininvaara ehkä unohti digitalisaation, mutta eihän sekään työntekijöiden määrää lisää vaan asiantuntijoiden.
    Johtopäätös:
    ”Työllisyyden nimissä tarvitsisimme suurempia palkkaeroja, mutta emme suurempia tuloeroja... Palveluyhteiskunnassa tarvitaan suurempia palkkaeroja kuin teollisuusyhteiskunnassa – mitä korkeammat verot, siitä suurempia palkkaeroja tarvitaan. Suuremmat palkkaerot toisivat avustavan työvoiman takaisin työpaikoille. Saksassa on jopa tutkimuslaitoksissa matalapalkkaista avustavaa työvoimaa. Tutkijat voivat keskittyä päätyöhönsä, mikä nostaa työn tuottavuutta korkean osaamisen töissä, ja taviksetkin saavat töitä.”
    Intellektuelli ajattelee ja yllättää, sovinnainen hokema ei sovi hänen suuhunsa.
    Soininvaara saattaa olla kapinallinen, mutta on vaikea sanoa mihin kapina kohdistuu. Tai, Marxin tavoin hän huomaa miten ihminen on (yhä) olosuhteiden ja ympäristön vanki. Kapinallisuus on adaptoitumista. Se että Soininvaara puolustaa kehitystä ja järkeä pukee hänet valistusajalla räätälöityyn intellektuellin rooliin.
    Ei tarvitse olla moralisti eikä koomikko puhuakseen asiaa, totuuksia.
    Dandyillä on tehtävänsä, mutta niin on myös ajattelijoilla.


                                                   Jaakko Salovaara, Trier, 2014.
Marx syntyi Trierissä.

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. faber and faber, 1992.
Alice Gregory, Pankaj Mishra: Is it Still possible to Be a Public Intellectual? International New York Times, 24.11.2015.
Paavo Lipponen: Järki voittaa. Otava, 2008.
Karl Marx, Friedrich Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.
Osmo Soininvaara: Mihin kasvu katosi? Suomen Kuvalehti, 18.3.2016.
(*) Suomen Kuvalehden satavuotisjuhlanumero ilmestyi kuluvalla viikolla. Otavamedian kustantaman lehden päätoimittajana on Ville Pernaa.

10 kommenttia:

  1. Joihinkin näihin aiheisiin liittyy kirja jota luen edelleen (ja jonka mainitsin jo jossain aiemmassa kommentissa), Alexis de Tocquevillen Demokratia Amerikassa. Jossa on jo lukemassanin ensimmäisessä osassa pohtinut hieman demokratiassa helposti syntyvää enemmistön tyranniaa, joka ei ehkä ole avoimen väkivaltaista sensuuria mutta jossa tavoilla ja asenteilla syrjäytetään enemmistön kanssa eri mieltä olevat yhteiskunnasta ja ihmisyydestä.
    Samoin ymmärtääkseni kohtapuoleen esiin nostetaan myös ajatus (tai sitten se on de Tocquevillen tulkitsijoiden esittämä), että yhteiskunnallisen tasa-arvon noustessa keskeiseksi tavoitteeksi (kuten demokratioissa pitäisi käydä), asiantuntijoiden arvostus laskee koska asiantuntijuus on kategorisesti epätasa-arvoa. Intellektuelli ei voi vedota intellektiuden auktoriteettiin, koska sellaista auktoriteettia ei voida tasa-arvoisessa yhteiskunnassa hyväksyä.
    (Ja Tocqueville siis on demokratiamyönteinen.)

    Kerron lisää jahka saan kirjan loppuun, siis joskus lähiviikkoina...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa mielenkiintoiselta!

      Ralf Dahrendorf muistutti kirjassaan Huomisen Eurooppaan USA:n syntyvaiheen ajatuksista, James Madosonin kirjoituksista joissa pohdittiin sitä kuinka erilaiset kansanäänestykset voivat johtaa enemmistön tyranniaan vähemmistöjä kohtaan - ja siksi tarvitaan edustuksellisuutta. Madison oli myös sitä mieltä, että vähemmistöt ovat uhanalaisempia pienissä kuin suurissa yhteiskunnissa, joissa valta pirstoutuu useimmille ryhmille kuin pienissä.

      Poista
    2. Tocqueville myös viittaa usein Madisoniin ja muita liittovaltion perustajia...ja pitää yhtenä huolestuttavimmista piirteistä Yhdysvalloissa sitä että kaikki toimijat ovat kovin riippuvaisia enemmistön mielipiteestä, vaalein valittavat poliittiset toimijat tietysti mutta myös esim. lehdistö seuraa turhan herkästi sitä mikä on suosittua...ei ole riittävästi turvajärjestelmiä enemmistön tyranniaa vastaan. Ja enemmistön ei tarvitse harjoittaa tyranniaansa samalla tavalla kuin yksityisen tyrannin, näkyvällä väkivallalla ja sensuurilla, se voi vain sulkea erimieliset yhteiskunnan ulkopuolelle...(taisin kirjoittaa vähän samanlaisia ajatuksia siinä vuosi sitten kun pohdin sananvapauden toteutumista käytännössä)

      Jos intellektuellin tehtävä on kapinoida valtaa vastaan niin ei se tarkoita että kritisoidaan Juha Sipilää joka on enemmistön asemaansa asettama, pitää kritisoida enemmistöä. Jolloin päätyy vain marginalisoimaan itsensä kuulumattomiin. Paradoksi.

      Viime aikoina huomasin parissakin lähteessä esitetyn kysymyksen että kumpi on tärkeämpi oppia, että lapsi oppii ajattelemaan itsenäisesti vai että lapsi kunnioittaa vanhempiaan.
      Kysymykseen on jo sisäänkirjoitettu toivottu vastaus, mutta en ole ollenkaan varma että asiaa on ajateltu tarpeeksi pitkälle koska siinä tulee esiin sama ongelma: jos on vähemmän tärkeää opettaa kunnioittamaan jotakuta sillä perusteella että tällä on enemmän elämänkokemusta ja näin ollen luultavasti myös tietoa, sama vähäisempi kunnioitus kohdistuu myös esim. asiantuntijoihin ja intellektuelleihin. Jos valitsee vaihtoehdon A ei ole johdonmukaista toivoa, että yhteiskunnallisessa keskustelussa pitäisi olla enemmän intellektuelleja tai että pääministerin pitäisi kuunnella kaikenmaailman dosentteja.

      Tuo Lipposen kirjan nimi hymyilyttää, mieleen tuli variaatio siitä mitä eräs Flannery O'Connorin novellin henkilö toteaa hyvästä: "Järki ei voita jos se ei ole oikeassa. Järki ei voita jos se ei ole totta."

      Poista
    3. Haastavia paradokseja nuo - ja tietysti niissä piilee huumoria.

      Ollakseen intellektuelli pitää siis kapinoida enemmistöä (ei riitä enemmistön edustajia) vastaan eikä niin tehdessään voi välttyä "epäsuosiolta". Tai jos tulee suosituksi, ei ole enää kapinallinen.

      Kun futisjoukkue pelaa huonosti, sitä ei voi vaihtaa (kuten ei enemmistöäkään) joten yleensä vaihdetaan manageri, vaikka hän ei pelaa vaan seuraa peliä kentän reunalta.

      Sekin on paradoksi, että ollakseen "luova" (sanan luova käyttämisestä en kyllä pidä), pitää ensin tuntea säännöt, joista voi poiketa, joita rikkoa ja joiden tilalle keksiä uusia sääntöjä. En olekaan koskaan ymmärtänyt kun sanotaan että pikkulapset ovat kaikista luovimpia ihmisiä. Jos tekee mitä päähän pälkähtää, se ei ole luovaa toimintaa vaan sattumanvaraista.

      Tästä voisi päätellä, että kannattaa valita B-vaihtoehto ja opettaa lapsi kunnioittamaan vanhempia ja viisaampia, ja toivoa että itsenäisyys ajatteluun tulee sitten myöhemmin. Tai vielä kiemurammin sanoen, jos ei tiedä mitä vanhemmat ja viisaammat ajattelevat, ei heidän ajatuksiaan koskaan voi itsenäisesti kritisoida eikä ajatella toisin.

      Poista
    4. Jos oikein yrittäisi sellaista paholaisen asianajaja -asennetta että kuuli minkä tahansa väitteen niin yrittäisi keksiä sille vastustusta...

      Ja ehkä taas tarvittaisiin "kylä kasvattaa"-tilannetta jossa vanhempia ihmisiä kunnioitetaan mutta niitä on läsnä tarpeeksi monta että näyttävät tarpeeksi eri puolia elämästä ja ovat sopivasti keskenään ristiriitaisia, että kunnioitus ei voi olla automaattisen sokeaa...

      Poista
    5. Joku sanoi tänään Hesarissa suunnilleen semmoista että kannattaisi pyrkiä valtavirrasta pois koska valtavirrassa pysyy pyrkimättäkin, siis pelkästään laiskana ollen.

      Jos kuitenkin aina vastustaisi kaikkea mitä kuulee, mitä joku esittää, se saattaisi käydä hermolle, sillä ihmisen aivotkin, niin muistan lukeneeni, tarvitset aika paljon sellaista mikä ei muutu, pystyäkseen sitten vastaamaan siihen mikä muuttuu.

      Paholaisen advokaateista saattaa olla hyötyä monessa tilanteessa, yhtä kaikki.

      Poista
  2. Mitä tästä blogista ymmärsin oli jotain sellaista että viisaus on sanoa ääneen ettei keisarilla ole vaatteita. Kaikki sen näkevät mutta eivät kehtaa sanoa. Soininvaara taisi todeta myös vastoin yleistä hokemaa ettei vienti meitä auta. Eihän maapallolta viedä mitään ja kuitenkin jotkut menestyvät.

    Palvelujen kehittymisen yksi este on yleissitovat työehtosopimukset eli minimipalkka. Kysyntää ja tarjontaa olisi mutta kun ostaja ja myyjä eivät voi keskenään ehdoista sopia eivät palvelumarkkinat niin muodoin kehity. Tästä Soininvaara ei muistaakseni puhunut mutta minusta tuntui hänen sitä rivien välistä tarkoittavan. Entisenä palveluja tuottavana yrittäjänä tiedän hyvin että joskus kannattaa vähäisetkin palkkiot hyväksyä jos tarjolla on jotenkin mielekäs projekti. Yrittäjä voi näin tehdä muttei yksittäinen työläinen yleisesti vaikkapa siksi että palkan sivukulutkin pitäisi maksaa ja periä. Yrittäjän vapaus on suurempi sillä yrittäjällä ei eläke- ym. sos.turvaa liiemmälti ole.

    Voi olla että jakamistalouden yleistymisen myötä asiat muuttuvat. Se taas johtaa varmuudella mm. eläkkeiden heikkenemiseen. Niinpä kymmenen vuoden kuluessa Kyöstinkin eläkkeestä tulee osa katoamaan mutta mitäpä siitä eläkkeethän ovat Suomessa tolkuttoman korkeita! Eivät ole lainkaan kestävällä pohjalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hhm - ai että minulta viedään väistämättä eläkkeen nettoarvo! Pitänee ryhtyä olemaan kuin viimeistä päivää siis, niin ei jää vietävää.

      Espanjassa (esim.) tulee "tarkkailtua" pienien kahviloiden ja baarien elämää, ei paljon asiakkaita mutta pitkin päivää kuitenkin jatkuvasti ja vanheneva omistaja seisoo tiskin takana aamusta iltamyöhäiseen. Liikevaihto ei kaiketi ole kauhean suuri, mutta sillä elää kun ei haaveile ulkomaanmatkoista ja premiumkärryistä yms.

      Suomessa yrittäjät pyrkivät muutamassa vuodessa Porschen tai vähintään A4:n omistajaksi. Suhtaumistapa elämään on erilainen - enkä tietenkään osaa sanoa kumpi on parempi, inhimillisempi. Akateemisesti koulutetut karttavat Suomessa yrittäjänhommaa enemmän kuin muualla.

      Palkkatyöläisen leipä on ohuempi mutta varmemmalla pohjalla. Ja sitten saa eläkettä jonka Jouni uhkaa minultakin katoavan pikkuhiljaa. Hemmetti!

      Jakamistalous on juttu sinänsä. Tänään olen sitä mieltä, että se tuhoaa kansantalouden jos se voittaa markkinatalouden. Eero Lehti ja Antti Rinne kehuskelevat ostavansa vain käytettyä - ilmaan jää kysymys ja epäily, että kuka ne ensin osti jotta herrat pääsevät halvemmalla. Siis: kenen kustannuksella kierrätetään?

      Jos autokyydit ja hotellimajoitukset jaetaan ilman veronmaksua, se tietää hyvinvointi- (ja pahoinvointi-) yhteiskunnan tuhoa. Mutta jos niin tapahtuu, kaipa sekin sitten on... sitä mitä halutaan.

      Ihmispoloinen ei osaa katsoa nokkaansa pitemmälle. Hyvä niin, tai kauhean paha!

      Poista
  3. Mainioita nuo pohdiskelut älymystön ja vallan suhteista. On todellakin epä-älyllistä väittää, että intellektuellin pitäisi AINA kapinoida valtaa vastaan. Intellektuellin tulee toki olla kriittinen vallan suhteen, mutta tunnustustakin voinee joskus antaa. Eihän valta kai sentään ole lähtökohtaisesti ja aina ja kaikkialla paha, vaan lienee olemassa myös hyvää valtaa?

    Yhteiskunta tarvitsee intellektuellinsa, vallan vahtikoiransa, jotka haastavat niin vallan kuin suuren enemmistönkin, jotka nostavat keskusteluun vaihtoehtoisia ajatuksia. Tässä infantilisoituvassa ja pinnallistuvassa maailmassa, myös Suomessa, on sentään vielä intellektuelleja. Olisipa meillä vain viisautta kuulla ja kuunnella heitä.

    Osmo Soininvaaran lasken kiistatta tähän joukkoon, niin poliitikko kuin hän onkin. Hän ajattelee usein tavanomaisen ulkopuolelta, ja - voisin kuvitella - kohotuttanee joskus kulmakarvoja omassakin puolueessaan. Hän pohdiskelee hyvin käytännönläheisesti sitä, mitä meidän pitäisi tehdä tehdä esimerkiksi nykyisessä vaikeassa tilanteessa. Miten tätä yhteiskuntaa saisi kehitettyä järkevään suuntaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ajatellaan parlamenttia - ja parlamentarismia - niin kyllä kai eduskunnan ja hallituksen käyttämä "valta" on aina ns. hyvää valtaa. Vai mitä? Tietysti sen vallan toimenpiteistä voi olla, saa olla ja pitää olla hetkittäin eri mieltä, jos on itse eri mieltä, mutta se kuuluu asiaan, siis siihen että itse demokratin ideaa ei aseta kyseenalaiseksi. Meillä on oikeus olla eri mieltä. Vapaus myös sanoa se.

      Tämä ei tarkoita, että eläisimme ihannemaailmassa, edes demokratian suhteen. Mutta kuten tuolla aikaisemmin pohdittiin, vallan ja jopa enemmistövallan tyrannian suhteen pitää olla tarkkana.

      Julkinen tiedonvälitys pinnallistuu - kaiketi siksi että ihmiset etääntyvät toisistaan. Minusta tähän pinnallistumiseen eivät suomalaiset intellektuellit juurikaan ole tuoneet syvällisempää sanottavaa, vaan on menty mukaan siihen mitä on, usein vasta-argumentein jotka ovat yhtä ohuita kuin koko pintajulkisuus.

      Minua todella häiritsee, kun kuulen etukäteen että tässä ohjelmassa tähän asiaan ottaa kantaa henkilö X, jonka mielipiteet tiedän täsmälleen kuuntelematta itse ohjelmaa.

      Intellektuellin pitäisi aina yllättää - todistaa että hän osaa ja haluaa ajatella. Siis, ajatella.

      Poista