[Silmäys
antiamerikkalaisuuteen]
Kyösti Salovaara, 2015. |
Jos
puhuminen ja kirjoittaminen olisi ”matematiikkaa”, maailma olisi
tylsä paikka elää, koska kaikki sanottu olisi niin yksikäsitteistä
ettei sitä kannattasi tulkita eikä arvottaa eikä kritisoida.
Aina
kun jotakin sanotaan, jää jotakin sanomatta.
Sanottu
paljastaa todellisuutta, mutta usein se myös peittää sitä,
piilottaa ajatuksen perimmäisen tarkoituksen. Suomessa tämän
piilotetun puhumisen kulttuurin vaistoaa heti, kun ryhdytään
puhumaan ulkopoliitikasta.
Suomessa
on tietty joukko ihmisiä, jotka osaavat ulkopoliittisen puheen
liturgian, sen miten sanotaan paljon kertomatta juuri mitään, ja
sen miten muutamalla sanalla ilmaistaan paljon.
Äskettäinen
keskustelu sotaharjoituksista, siitä että Suomen maaperälle tuodaan amerikkalaisia panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja ja
taivaalle moderneja hävittäjiä, puhkaisi muutamia tabuja kunnes
presidentti puuttui keskusteluun.
Mutta
samainen keskustelu paljasti, että YYA-henki (*) on yhä voimissaan ja
että 60-luvulla Yhdysvaltain vastaisissa mielenosoituksissa
kunnostautuneet poliitikan veteraanit ovat edelleen yhtä Amerikan-vastaisia kuin nuoruudessaan.
John
le Carrén romaanissa Sankari vai vakooja (1989) neuvostoliittolainen tiedemies aikoo paljastaa länsivalloille
Neuvostoliiton asevoimien todellisen tilan; sen että
”neuvostoritari kuolee haarniskaansa”, koska ”hän voi aloittaa
sodan, muttei jatkaa sitä eikä voittaa sitä”.
”Sanat
ovat venäläisen yhteiskuntamme vitsaus”, kohtalokkaaseen loikkaan
aikova tiedemies sanoo. ”Ne ovat tekojen korvike.”
Sanomatta
paras? Teot ratkaisevat?
Brittien
ja amerikkalaisten kannalta sanat ovat kuitenkin ongelma. Heidän on
tarkoitus esittää tiedemiehelle kysymyksiä, mutta kun kysytään
jotakin, vastapuoli pääsee selville siitä mitä kysyjä tietää
ja mitä ei tiedä. Kysymyslista paljastaa neuvostoliittolaisille
”mitä me emme tiedä ja miten me emme tiedä”,
muuan tiedustelumies sanoo. Kysyjä paljastaa näin ollen myös oman taustansa tilan.
Suomalaiset
tuntuvat olevan hieman samanlaisen lingvistisen paradoksin äärellä
uutisoidessaan amerikkalaisten osallistumisesta sotaharjoituksiin
Suomessa. Niistä pitää toki avoimessa yhteiskunnassa tiedottaa,
mutta kun sen tekee, sanottua ei voi peruuttaa eikä estää Venäjää
tulkitsemasta sanottua ja sanomatta jätettyä oman mielensä
mukaisesti. Toisaalta: hiljaakaan ei voi olla, koska sekin olisi
”merkittävä viesti” naapurille!
Niinpä
turvaudutaan sumeaan kieleen, liturgian kiemuroihin.
Kun
sosialidemokraattien veteraanipolitiikot Eero Heinäluoma ja
Erkki Tuomioja kritisoivat tulevia sotaharjoituksia, he
sanoivat ettei heillä ole Yhdysvaltoja vastaan mitään ja että
Nato on hyvä kumppani (mutta huono liittolainen).
Eräässä
keskustelussa Carl Haglund yritti saada Heinäluoman
myöntämään, että kysymys on Yhdysvalloista; että olisi
rehellistä ja aivan sallittua sanoa, että asia kiikastaa
amerikkalaisista.
Heinäluoma
ei antanut periksi. Kaikkien kanssa voidaan harjoitella, jopa
marssilaisten jos sikseen tulee, vaikka tätä Heinäluoma ei myöntänyt. Epäselvää tietysti on haluavatko marssilaiset harjoitella suomalaisten kanssa.
Mutta nimenomaan amerikkalaisten kanssa ei Suomessa pidä harjoitella – vaikka tätä
ei perustella täsmällisesti eikä sitä voi sanoa ääneen. Jos sanoisi, se olisi viesti sekä Venäjälle
että Lännelle.
Suomen
Kuvalehdessä haastateltiin viime viikolla turvallisuuspolitiikan
asiantuntijaa Pekka Visuria, joka vastaili toimittajan
johdatteleviin kysymyksiin odotetulla tavalla.
”Ongelma
ei ole Yhdysvaltojen kanssa harjoittelu sinänsä, vaan se että...”,
Visuri sanoi.
Ongelma
ei ole Yhdysvallat, vaan Yhdysvallat, koska se on Suomessa ongelma.
Antiamerikkalaisuus
ei tietenkään ole suomalainen keksintö.
Kylmän
sodan päättyessä ajateltiin, että antiamerikkalaisuus
katoaisi sen mukana, mutta niin ei käynyt. Osittain siitä pitivät
amerikkalaiset itse huolen mm. Irakin sotaretkillä.
Kaikesta
päätellen Yhdysvaltojen inhoaminen on tunnetila, josta ei pääse helposti irti jos on sen valtaan joskus joutunut. En tiedä onko tämä
enimmäkseen sukupolvikysymys; varttuuko uusia ”tuomiojia” runsaastikin
nuoremmissa sukupolvissa?
Sekin
täytyy myöntää, että jokaisessa meissä on myös pieni
antiamerikkalainen tunneihminen. Myös minussa, tunnustan. Jopa niin
että kun 70-luvun alkupuolella kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin
Markku Luodon kanssa lavean esseen Raymond Chandlerista,
muuan toimituksen päälliköistä totesi ettei juttua olisi pitänyt
julkaista, koska se oli niin Amerikan-vastainen.
Suomalaiset,
niin kuin lähes kaikki eurooppalaiset suhtautuvat Yhdysvaltoihin
yhtä aikaa vainoharhaisesti ja ihaillen. Amerikkalaisessa
kirjallisuudessa, viihteessä, musiikissa, elokuvissa, loputtoman
tylsissä tv-sarjoissa ei monen mielestä ole mitään pahaa, niiden
suhteen ei tarvitse olla antiamerikkalainen.
Päinvastoin
– eivätkö suomalaiset juuri päättäneet lähettää
euroviisuihin kappaleen, jonka kerrotaan olevan väkevästi velkaa
amerikkalaiselle soulille ja funkille?
Mutta
politikka on toinen juttu.
Historian
professorina Atlantassa työskentelevä Marko Maunula
kirjoitti syyskuussa 2013 Suomen Kuvalehteen kriittisen jutun
norjalaisen Johan Galtungin antiamerikkalaisuudesta. Galtungia
oli haastateltu samassa lehdessä hieman aikaisemmin.
Maunula
totesi, että Galtung on pitkään ollut ”amerikkalaisen
imperiumin” kriitikko, jolta on löytynyt sitkeää ymmärrystä ja
kauniita sanoja verta vuodattaneille Amerikan kriitikoille, jotka ovat torjuneet "Yhdysvallat ja läntisen ajattelun ja poliitikan kauhistukset”.
Maunulan mukaan Galtung on jatkuvasti povannut Yhdysvaltojen
romahdusta. Galtung ”on satunnaisesti myös maustanut lausuntojaan
antisemitismillä sekä ilman todisteita tarjotuilla paranoideilla
heitoilla...”
”Antiamerikkalaisuus
on vakava sairaus, ja siitä kärsivien paranemisennuste on
valitettavan huono”, Maunula kärjisti pirullisesti.
Suomalaisessa
keskustelussa on samaa poljentoa kuin Galtungin vainoharhaisessa antiamerikkalaisuudessa, mutta jokainen keskustelija on tietysti oma
ihmisensä eikä kaksi koskaan puhu niin kuin yksi. Ehkäpä YYA-
aikakauden kasvatit ovat oppineet – ovat joutuneet oppimaan –
varomaan sanojaan enemmän kuin Galtung.
On
mielenkiintoista, jos se on vähänkin totta, että
antiamerikkalaisuus ja antisemitismi kulkevat joskus tai jopa usein käsikädessä.
Sekin
on mielenkiintoista etteivät YYA-veteraanit saa suustaan ulos
selväkielistä sitoutumistaan läntiseen ajatteluun, kuulumistaan
läntiseen arvoyhteisöön.
Harmaalla
alueella myös sanat ovat harmaita.
Amerikan-vastaisuus
näyttää syntyneen 60-luvulla Vietnam-mielenosoituksien myötä,
mutta se on laajempi henkinen asenne kuin pelkkä sodan vastustaminen
tai pasifistinen puhe.
On
tietysti hieman koomista, että antiamerikkalaisuus kumpusi
Eurooppaan amerikkalaisilta kampuksilta. Siinä oli mukana kosolti
sekä auktoriteettien että teollisuusyhteiskunnan kritiikkiä.
Mutta
tämäkään kriikki ei itse asiassa syntynyt 60-luvulla eikä
Yhdysvalloissa.
Tarkastellessaan
maailmansotien välisen ajan fasismia, Tarmo Kunnas kertoo esimerkein, kuinka fasismiin viehättyneet eurooppalaiset kirjailijat ja
filosofit esittivät antiamerikkalaisia (ja myös antisemitistisiä)
mielipiteitä.
Kyösti Salovaara, 2012. Holokaustimuistomerkki (osa) Berliinissä; taustalla Yhdysvaltojen suurlähetystö |
Luigi
Pirandello oli yksi fasismiin viehättynyt kirjailija. Kunnaksen
mukaan hänen antiamerikkalaisuutensa oli kuitenkin maltillista.
”Amerikan-vastaisuus oli Papinin, Sofficin ja Malaparten
maailmankuvan taustalla”, Kunnas kirjoittaa teoksessaan Fasismin
lumous, ”samoin kuin lukemattomilla fasismin houkuttelemilla
eurooppalaisilla intellektuelleilla Knut Hamsunista Gottfried Benniin
ja Louis-Ferdinand Célineen... Pirandellon mukaan Yhdysvallat
massasivilisaatioineen, käsityön arvoa uhkaavine standardoituine
teollisuustuotteineen, monikansallisine ja kulutushysteriasta
kärsivine suurkaupunkikulttuureineen edusti uhkaa inhimillisyydelle.
Julius Evolan mukaan Amerikan juutalaiset, vapaamuurarit ja
protestanttiset kapitalistit rappeuttivat euroopalaisen hengen
maailmaa kun kevyt viihdekulttuuri purjehti vanhalle mantereelle
valtameren yli.”
Eikä
tässä yhteydessä voi ohittaa Martin Heideggeriä, joka
Kunnaksen mukaan varoitti sekä Neuvostoliiton kommunismin että
Yhdysvaltojen amerikkalaisen elämänmenon uhkaavan eurooppalaista
sivilisaatiota.
Heidegger
kirjoitti 30-luvulla näin:
”Tämä
Eurooppa, parantumattomasti sokaistuna, aina valmiina hyppyyn
antaakseen itselleen tikarinpiston, on tänään suurissa pihdeissä
toisaalta Venäjän, toisaalta Amerikan välissä. Venäjä ja
Amerikka ovat molemmat metafyysisesti tarkasteltuna yksi ja sama.
Sama lohduton irti päässeen tekniikan ja konkreettista maaperää
vailla oleva normaali-ihmisen organisoinnin raivo.”
Kuulostaa aikamoisen ironiselta, että tänään länsimaisen yhteiskunnan
kritiikki toistaa melkein sanasta sanaan 1930-luvun fasistisen
älymystön puheenpartta.
Maailma
muuttuu, mutta sanan mahti pysyy.
Kun
Suomi liittyi Euroopan yhteisöön, moni huokaisi helpotuksesta.
Nyt
oli lupa sanoa ääneen kuuluvansa länteen.
Arkipäivän
elämässä läntinen yhteys toimii vaivatta ja pakottamatta.
Virallinen
puhe kuiskataan edelleen kahden maailman välissä, melkein
kuin kylmän sodan aikana.
Meillä
on yli tuhannen kilometrin raja ynnä... jne.
(*) YYA-sopimus (eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta) solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välille huhtikuussa 1948 ja se purettiin vuonna 1992.
John
le Carré: Sankari vai vakooja. (The Russia House, 1989.)
Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.
Tarmo
Kunnas: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin
ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena, 2013. Kolmas painos, 2014.
Marko
Maunula: Antiamerikkalaisuus on vakava sairaus. Suomen
Kuvalehti, 10.9.2013.
Tuomas
Pulsa: 70-vuotisen linjan loppu. Harjoitustoiminta
Yhdysvaltojen kanssa vie Suomen mukaan suurvaltapeliin, sanoo
vatiotieteiden tohtori Pekka Visuri. Suomen Kuvalehti, 26.2.2016.
Hyvä, HYVÄ! Arvaa, monestiko olen kiristellyt hampaitani omassa lähipiirissäni tämän ilmiön takia. Minulla on ystävä, jonka kanssa käyn joskus elokuvissa, mutta mikään amerikkalainen elokuva ei kelpaa, koska niissä kaikissa muka "suolenpätkät lentää".
VastaaPoistaHänen mielestään amerikkalaisten ystävällisyys on epäaitoa. Itse koin nuorena vuoden USA:ssa erittäin vapauttavana juuri ihmisten rentouden ansiosta. Kun tuon tämän esiin, hän kallistaa päätään kaikkitietävästi ja antaa ymmärtää, että minäkin menin siellä joltain osin pilalle, hymyilen liikaa vielä vuosikymmenten päästä enkä tiedä, millaisista elokuvista KUULUU pitää.
Viivoja suoraksi vetävistä osa ei ehkä oikeasti tiedä, että Amerikassa on muutakin kulttuuria kuin se, mitä meidän televisiossa näkyy.
Tämä on nyt vain tällainen mikrotason lisä sinun ansiokkaaseen kirjoitukseesi.
Huomaan tunnisteissa sanat 'kulttuurinen vainoharha'. Todella!
Tuo kertomasi vahvistaa osuvasti sitä, että kyseessä on tunnetila, johon ei järjellä(kään) pysty vaikuttamaan. Voi hyvinkin olla, että "ryssäviha" on samanlainen tunnetila, jos kohta sen taustalla on, ainakin osittain, konkreettinen historian kokemus ties kuinka pitkältä ajalta.
PoistaYhdysvallat on kuitenkin niin "kaukana" (vaikkei kulttuurin näkökulmasta) ettei naapuri-konkreatia antiamerikkalaisuutta oikein selitä.
Vaikka tiedämme (vaikka emme ehkä tunnetasolla hyväksy) että Yhdysvallat on niin monesta alakulttuurista tehty ettei "Amerikkaa" ehkä ole olemassakaan, antiamerikkalaisuuteen hurahtaneilla tuntuu olevan selvä, metafyysinen käsitys siitä mitä se Amerikka oikein on ja miksi se pitää "tuomita".
Mutta - ehkä ihmisen, jokaisen meistä, pää on täynnä kultuurikliseitä muista maista ja vieraista ihmisistä ja heimoista, ja niiden kliseiden vaikutus sitten ohjaa ajattelua ja tunteita.
Kyllä se amerikkalaisuus on suomalaisuutta, samalla lailla kun se on, ja on ollut, Puolassa, Ruotsissa, ja kaikkialla siellä missä ajan sävel on ilmestynyt, ja mihin hollywoodin kuvat ovat yltäneet. Ei kai amerikkalaiset itse itseään niin paljon palvo kun nämä pikkuiset hili bili kylät, missä kurkotellaan lännen jäätelötiskeille. Nytkin, amerikan asian ovat suuremman kiinnostuksen kohteena kuin omat, ja mihin tyttön hupakot ja heidän Bekos bill poikaystävänsä, tahtovat ensimmäiseksi lentää, panemaan päähänsä neljän gallonan hatut
VastaaPoistaKyllä se amerikkalaisuus on suomalaisuutta, samalla lailla kun se on, ja on ollut, Puolassa, Ruotsissa, ja kaikkialla siellä missä ajan sävel on ilmestynyt, ja mihin hollywoodin kuvat ovat yltäneet. Ei kai amerikkalaiset itse itseään niin paljon palvo kun nämä pikkuiset hili bili kylät, missä kurkotellaan lännen jäätelötiskeille. Nytkin, amerikan asian ovat suuremman kiinnostuksen kohteena kuin omat, ja mihin tyttön hupakot ja heidän Bekos bill poikaystävänsä, tahtovat ensimmäiseksi lentää, panemaan päähänsä neljän gallonan hatut
VastaaPoistaNiin että myyttinen "Amerikka" on enemmän kuin se oikea?
PoistaLuulen että niin on.
Huomaan myös itsessäni tämän ristiriitaisen suhtautumisen amerikkalaisuuteen. Moni sikäläinen ilmiö herättää torjuntaa, vaikka samalla myönnän maan suuret ansiot usealla saralla. Taustalla on varmaan tällaista sisäistettyä suomalaista tai laajemmin eurooppalaistakin suhtautumista, joka menee välillä harhaan.
VastaaPoistaToisaalta: ehkä he ansaitsevatkin tämän? Maahan on tavattoman ristiriitainen. Sieltä tulee monet aikamme kulttuurin upeimmat saavutukset, mutta samalla myös se kaikkein joutavin, halpahintaisin ja pinnallisin viihteen kuona. Ja se tulee täydellä kulttuuri-imperialismin voimalla, mikä herättää luonnostaan epäluuloa.
Kyllä kai amerikkalaiset ansaitsevat, kuten mikä tahansa kansa, avoimen ja oikeudenmukaisen suhtautumisen. Myönnetään sekä hyvä että huono. Ei vastusteta kaikkea amerikkalaista, muttei myöskään ihannoida sitä.
Olen tavannut sanoa, että olen kaikkien kunnon ihmisten puolella, ovat he sitten kotoisin mistä päin maailmaa tahansa.
Olen suunnilleen samaa mieltä; ja tunnustan että Amerikan moninaisuus ja alakulttuurien ristiriitaisuus jne. on jotakin mitä ei kokematta sitä kaikkea (ja miten se edes olisi mahdollista?) todellakaan voi ymmärtää mitä Amerikka on.
PoistaJa voiko sitä edes teoreettisesti ymmärtää, jos yhtä Amerikkaa ei ole edes olemassa?
The Guardianassa oli tällä viikolla mielenkiintoinen kolumni, jossa väitettiin etteivät amerikkalaiset oikeastaan usko Jumalaan, koska amerikkalaisille Jumala on Amerikka, ja pyhäkkönä on tähtilippu. Uskotaan siis Amerikkaan, se on pyhä "maa".
Mutta, näin ollen, ei ole lainkaan järkevää jos suomalaiset poliitikot antavat epämääräisen tunteen johdatella heidän päätöksiään ja suhtautumistaan ulkopolitiikkaan, siis Yhdyvaltoihin.
Aina kun Eurooppa on ollut - 1900-luvun alusta pitäen - todellisessa hädässä, on tarvittu amerikkalaisia kivääreitä pelastamaan tilanne. Kyynistä todeta... mutta sellainen historia meillä on.
No, 1980-luvulla taisivat olla viimeiset rauhanmarssit. Meillä oli aika lailla protestimieliala Natoa vastaan vain sen takia, että Suomessa oli kylmän sodan vuoksi Naton maaleina esimerkiksi Kauhava joka on keskellä koko Pohjanmaatta ja ydiniskukohteena säteilisi varmaan Tampereelle ja Jyväskylään ja Ouluun asti. Minä en todellakaan tiedä eikä kukaan muukaan meistä, ovatko nämä maalit poistuneet.
VastaaPoistaMe olemme kotirintama-ihmisiä ja on oltu aina. Meiltä on aina menty Amerikkaan, minä myös. Osuin sinne 1960-70-lukujen vaihteissa ja päädyin Vietnamin sodan vastaiseen oppositioon. Siihen oli kaikki syyt. Ei vähiten moraaliset ja muuten myös pasifistiset syyt. Meitä oli siinä maassa paljon.
Minä lähdin pois, enkä totisesti ole kaivannut takaisin. Tekevät hyvää kirjallisuutta edelleen. Mutta kun koulutus on jätetty hoitamatta ja pyssy kuuluu kaikkien omistaa, niin ei siellä kyllä kovin mukavaa ole edelleenkään. Ampuvat paremman puutteessa omiaan...
Niinpä - mutta kun Amerikka on myyteillä rakennettu, niin voiko siihen rationaalisesti suhtautua?
PoistaJossakin dokumenttiohjelmassa kerrottiin, että oikeassa elämässä "oikeita" cowboyta, siis sellaisia kuin westernit kuvaaavat, oli vain todella lyhyen ajan, muutaman vuoden ja silti tässä lännenmiehen myytistä on tullut osa Amerikan selitystä, myös heidän itsensä näkökulmasta.
Poliitikot yrittävät niitä myyttejä haalia, mutta vaikka nyt löytyi niitä bandiitteja, viimeisiä cowboyta entisen kotivaltioni Oregonin alueelta, niin niillä ideana oli että keskusvalta on vienyt heiltä maan.
VastaaPoistaKeskusvalta oli nimittäin cowboyden kauhistukseksi perustanut lintujen suojelureservaatin kosteikkoalueelle. Se olisi pitänyt antaa cattlerancheille. Siis lihakarjan valtavaksi alueeksi. Linnuista ja vesivarannoista viis. Ne olivat sitten hampaisiin asti aseistettuna rynnäkkökiväärit tanassa haltuunotetussa liittovaltion rakennuksessa.
Juuri silloin sen Trumpin voittokulku oli alkanut. Ne muutama kymmenen gorillan (siis eläimen) näköistä tyyppiä on nyt kyllä jo saatu sieltä ulos. Ideana oli ollut aloittaa täysmittainen kapina liittovaltiota vastaan. Aattelivat että aate leviää kuin kulovalkea kaikkialle Amerikassa.
Ei levinnyt. Mitenkähän Trumpille käy?
Tuo lännenmiesten myytti alkaa ehkä ennemminkin nyt vähitellen rakoilla. Ei synny isompia konflikteja maan sisälle. Sitä oli, kyllä, lännessä nimenomaan, mutta kyllä se porukka oli paljon rauhallisempaa kuin mitä leffoissa kuvataan. Toisaalta oli tapauksia jotka olivat semmoisia ettei nykyään leffoissa kehdattaisi esittää. Esimerkiksi miten kiinalaisia rautatienrakentajia kohdeltiin ja semmoista.
Ehkä Trumpille käy hyvin - silmäilin juuri Guardianista esseetä, jonka kirjoittaja oli kuunnellut kaikki Trumpin pitämät puheet ja löysi niistä aika lailla vasemmistolaista kritiikkiä vapaakaupalle yms ja kun kirjoittaja vertasi Trumpin saamia kannatuslukuja alueittan niin paljastui, että kannatus korreloi vahvasti niihin seutuihin, joilta globalisaatio on vienyt teollisuustyöpaikat ja joilla on palattu ikään kuin esiteolliseen aikaan.
PoistaPopulismilla on monet kasvot; sitä ei aina muista eikä havaitse. Kunnaskin toteaa kirjassaan, että monet fasismiin hurahtaneet taiteilijat puhuivat usein kuin sosialistit.
Ongelmahan on siinä, että kun riittävän pontevasti vastustaa esim. markkinataloutta ja globaalia kaupan yhteistyötä, huomaa joutuvansa aika kummalliseen porukkaan, josta ei tiedä minkä värinen lippu siellä oikein heiluu (ihan musta vaiko ihan punainen).