torstai 19. toukokuuta 2016

Kirjan jälki sielussa

[vihaa ja rakkautta]

Mitä nyt! Mitä nyt!
Tuo mieshän hyppii hullun lailla!
On myrkkyhämähäkki häntä purrut.
-Poe/Reynold

Pitäisikö omaa käyttäytymistään ja elämäänsä arvioida niin kuin itsestä tuntuu vai ihan toisella tavalla?
    Jos toisella, niin mikä se tapa olisi?
    Peiliin katsominen ei kannata. Kavereille ei kehtaa kilauttaa. Terapiaan ei ole rahaa.
    Toivoton tilanne: ongelmana on kirjat joista ei pääse (kunniakkaasti) eroon.
    Tämä alkoi jo viime keväänä, kun yritimme ”myydä” isäni ja äitini ”kirjaston”. Vanhat kirjat eivät kiinnosta juuri ketään – jos eivät uudetkaan.
    Tyypillisen kommentin kuulin asuntoa tyhjentävältä kirpputorin pitäjältä hänen katsellessaan 1930-luvulta peräisin olevia kirjoja: ”Noita kiiltäväkantisia ei osta kukaan. Viedään kaatopaikalle.”
    Siinä eivät nobelistit paljon painaneet - paitsi kiloina. Pelastin noin sata kirjaa, jotka nekin nyt ovat ongelmana, purkamattomissa pahvilaatikoissa. Ja uusia täyteteen pakattuja laatikoita tulee, on tullut.
    Kauhukseni huomaan vihaavani kirjoja, koska rakastan niitä.


Pascal Mercierin romaanissa Yöjuna Lissaboniin fiktiivinen kirjailija miettii: ”Miksi menneen jäljet tekevät minut surulliseksi, vaikka ne olisivatkin jälkiä jostakin hilpeästä?”
    Miksi kirjat joiden keskellä, sisällä, reunalla olen varttunut tietoisessa lukijan elämässäni yli 60 vuotta tekevät surulliseksi, vaikka niissä on elämäni jälki? Vai onko niissä mitään oikeita jälkiä minusta? Alleviivauksista ja sivun reunaan piirretyistä kommenteista huolimatta?
    Jättääkö kirja jäljen lukijan sieluun mutta ei toisinpäin?
    Jos lukija ei jätä kirjaan minkäänlaista (siis filosofistakaan) jälkeä, lienee sama missä se on ja kenen hyllystä se löytyy eikä ole väliä viedäänkö se kaatopaikalle vai tuhotaanko jätteitä polttavassa voimalaitoksessa. Jos siis luettu kirja on ”tuhottu kirja”, miksi luopuminen tekee kipeää?
    Niin että jos yksittäistä kirjaa, kirja-kappaletta, ajattelee olentona, päteekö siihen sama toteamus, jonka Prado, tuo Mercierin fiktiivinen henkilö kirjoittaa muistiinpanoihinsa: ”Hautaaminen on toisten asia; kuolleella ei ole sen kanssa mitään tekemistä.”
    Miten tämän nyt ymmärtäisi. Niinkö että kirjan saa hävittää tuntematta tuskaa tai omantunnon viiltoja? Vai aivan päinvastoin: kuollut on mennyt eikä kysele hautajaistensa perään, mutta minulle, hautaajalle jää syyllisyys ja vastuu miten kuolleen jälki elää sielussani?
    Saattaa tuntua makaaberilta vetäistä kirja ja ihminen samaan filosofiseen ”arkkuun”.
    Mutta jäljelle jääneellä on hieman samanlainen olo, tulipa sitten hautajaisista tai kaatopaikalta, jonne kirjat päätyivät.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Kirjakuutio poltettavaksi?


Oma ”kirjastoni” on ollut hajallaan kolmessa fyysisessä paikassa. Elämän riento aiheuttaa nyt sen, että kirjoja on vähennettävä, niille ei ole enää tilaa, ei tässä hetkessä eikä huomenna.
    Kun menet kyselemään helsinkiläisestä divarista ottavatko myytäväksi, vastaus on tällainen: ”Kuule, mulla on noita Remeksiä ja Mäkiä varastossa kolmeksi vuodeksi.”
    Kiitos!
    Olen pakannut ja luetteloinut noin 200 romaania, joita jonkun luulisi lukevan. Eräs matkan päässä toimiva antikvariaatti on lievästi kiinnostunut. Eihän divarikirjoista rahaa saa, mutta se ei olekaan pointti vaan että joku ostaisi lukeakseen. Periaatteesta haluan, että kirjoja myydään ja ostetaan, koska maailmassa ei ole ilmaisia lounaita eikä edes kirjoja, vaikka monet nykyään tuntuvat niin ajattelevan. Hyvinvointivaltion kriisissä taitaakin olla probleemana naiivin välinpitämätön käsitys tuotannosta ja elämästä; käsitys että ”minulle kuuluu kaikki eikä mikään maksa mitään”.
    Horjahdin asian sivuun.
    Tuusulassa poikani yksiössä on lattialla kuution verran kirjoja, kaikenlaisia, klassikoita, modernia, lastenkirjoja, eläinkirjoja, englantilaista proosaa – siis kirjallisuutta ylisummaan.
    Eräänä heikkona hetkenä ajattelin, että perkele kun kesä tulee, poltan kaikki kirjat jollakin vuokramökillä ja otan jokaisesta nuotioon heitetystä kirjasta valokuvan sen joutuessa liekkien syötäväksi ja julkaisen sitten pakinan poltetuista kirjoista – ja siitä miltä niistä tuntui ja miltä polttajasta tuntui.
    Sitten viimeistään vaikeroi sielu karrella.
    Mutta onko minusta kirjojen polttajaksi?
    Edes tässä vihassani rakastaa kirjoja?


Onko kirjoitetun, painetun, myydyn ja ostetun kirjan vika ettei se kelpaa vuonna 2016 modernille ihmiselle?
    Pitäisikö modernia ihmistä syyttää ja syyllistää kulttuuritahdon puutteesta?
    Ehkä pitäisi, mutta eihän kukaan lue (toivottavasti) kirjoja kulttuuritahdosta tai tukeakseen kultuuria. Jos lukee, se on ihan perverssiä.
    Kirja luetaan koska siitä jää jälki sieluun.
    Monen kirjan jälkeen olet täynnä palasia monesta kirjasta.
    ”Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?” Mercier kysyy.
    Mitä tapahtuu niille kirjojen jäljille sielussamme, joiden ei ole sallittu muuttua elämäksi? Onko kaikki, tämäkin, sattumasta kiinni? Jos on, olisihan järkevää varautua keräämällä sieluunsa kaikenlaisten kirjojen jälkiä, koska etukäteen ei tiedä mitä niistä tarvitaan, mikä jälki tulee käytetyksi – eikö vaan?
    Tästä valoisasta ajatuksesta huolimatta kirjallisuuden ja kirjojen kohtalo huolestuttaa. Egoismia ilmassa, ohutta yläpilveä Rankissa!
    Sattui silmään kirjoja koskevia tilastolukuja Yhdistyneistä kuningaskunnista.
    Kun siellä vuonna 2001 jokaista englanninkielistä kaunokirjallisuuden nimikettä myytiin keskimäärin 1153 kappaletta, niin vuonna 2015 niitä myytiin keskimäärin vain 263 kappaletta. Käännöskirjojen kohdalla kehitys on Englannissa ollut toisenlainen, mutta ei niitäkään myyty vuonna 2015 kuin 531 kappaletta per teos.
    UK:ssa asuu yli 60 miljoonaa ihmistä. Yhden romaanin myyntiluku keskimäärin 263 kappaletta! Eikö noin vähäinen määrä katoa jo kirjakauppakuljetuksessa?
    Kannattaako kirjallisuudesta enää puhua? Elämmekö kuvitellun kirjallisuustahdon kuplassa? Onko mitään mieltä surra kirjoja, jotka viedään kaatopaikalle tai poltetaan?


Vihaan kirjoja koska rakastan niitä.
    Paradokseja historiassa, käänteitä.
    "Hegel huomauttaa jossakin", kirjoitti Karl Marx, "että maailmanhistoriassa kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa."
    Kirjan farssia näytellään nyt: kadonneiden merkityksien koominen nauru.
    Murhenäytelmä 83 vuotta sitten: Saksalaiset opiskelijat polttivat huhtikuussa 1933 natsihengen paheksumia kirjoja Berliinissä.
    Bertolt Brecht kirjoitti sarkastisen runon tapahtumasta.
    Brechtin Kirjaroviot-runossa muuan huolestunut, kotoaan karkotettu runoilija kysyy, miksei hänen kirjojaan poltettu Berliinissä.
    Sitten tuo kirjailija hirmustuu.
    Viha kiidättää hänet työpöydän äärelle ja hän lähettää kirjeen vallanpitäjille:

Polttakaa minut! hän kirjoitti kynä suihkien,
                               polttakaa minut!
Tätä älkää tehkö minulle! Ette saa jättää pois minua!
Enkö kirjoissani aina kertonut totuutta? Ja te
kohtelette minua kuin valehtelijaa! Annan teille käskyn:
Polttakaa minut!


                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2012.
Muistutus kirjojen polttamisen kauheudesta. Berliini.

********
Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 4.p. 1973.
Alison Flood: Translated fiction sells better in the UK than English fiction, research finds. The Guardian, 9.5.2016.
Karl Marx. Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen sosialistiserua, 1938.
Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. (Nachtzug nach Lissabon, 2004.) Suom. Raija Nylander. Tammi, 2010.  

15 kommenttia:

  1. Kyösti, nuo kirjaamasi tilastot ovat hurjia.

    Minulla on sängyn alla laatikko kirjoja, joita hankin Anjalan kirjaston loppuunmyynnistä muutama vuosi sitten, kun tämä kirjasto lakkautettiin. En raaski millään luopua niistä, koska ne ovat kaikki jossain elämänvaiheessa jäljen sieluuni jättäneitä. Nämä maksoivat muistaakseni euron kappale. Akateeminen myi ennen Bonnierille siirtymistään vuoden vanhoja kirjoja 30 sentillä, mikä tuntuu pilkalta. Vuosi aiemminne olivat makseneet noin 30 euroa. Miksei ilmoitettu kirjailijoille, että tulkaa hakemaan omanne pois tai annettu kylkiäiseksi jonkin muun kirjan ostajalle!

    Ennen sairaaloissa kulki kirjastokärryt. Mutta silloin ihmisiä pidettiinkin pitkään toipumassa. Minä olin Meilahdessa keuhkokuumeesta 70-luvulla kolme viikkoa ja luin useamman teoksen. Odotin aina kärryä kiihkeästi. Ylilääkäri huolehti, etten kiihdytä itseäni liikaa ja tarkasti myhäillen, mitä olin lainannut. Tällainen tuntuu nyt monella tapaa idylliseltä.

    Laitokset eivät ota vastaan kirjalahjoituksia. Syy: ne keräävät pölyä ja muodostavat tulipalovaaran.

    Sattumoisin meilläkin on poika Tuusulan kulttuurimaisemissa. Ja hänelläkin on paljon kirjoja. Toivottavasti jättävät hyviä jälkiä sieluun.

    Pidän kovasti tästä kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kannuksesta Marjatta!

      Joo, maailma muuttuu. Kirjat keräävät pölyä ja saunavihdasta irtoaa lauteille lehtiä, joten monet luopuvat kirjahyllyistä eivätkä vihdo saunassa. Eikä asuntoihin enää tarvita "pitkiä" yhtenäisiä seinäpintoja kun ei tarvita paikkaa kirjahyllylle.

      Poista
  2. No niin. Kukas sen sanoikaan että tänään poltetaan kirjoja, huomenna ihmisiä? Brecht -parka. Yritti pakopaikassaan Amerikassa kirjoittaa ja saada tekstejä teatteriin tai edes Hollywoodiin. Eivät ottaneet vastaan.

    Tuo on se ongelma meillä kirja-ihmisillä. Kirjojen määrää kodeissa lisää sekin, että kirjastomäärärahoja on pienennetty ja kirjasto alkaa luopua menneiden vuosikymmenien kirjoista. Kukaan ei lainaa. Kirjakaupat eivät ole toimineet kirjakauppoina enää aikoihin. Kirjat on tilattava kustantamoista.

    Olisi kohtuullista että kirjan kierto olisi edes sama kuin 10 vuotta sitten. Silloin sain arvostelukappaleitakin vielä divariin. Ei onnistuisi tänään. Sellainen tuntuma minulla on että seuraavat sukupolvet eivät lue yhtä paljon kuin me. Mutta me ollaankin isoja sukupolvia. Ehkä siinä on pulma.

    Olen aktiivisesti kaivannut vanhempieni keräämää kirjastoa, joka meni sille leskelle joka vei kaiken. Tuntuu siltä että vanhempia ei oikeasti ole ollutkaan, kun ei ole heidän kirjojaan.

    Varmaan sinulla on ollut edellisessä sukupolvessa iso kirjasto sitten. Ymmärrän kyllä asian, koska kirjoja on pakko olla kotona ja sitten voisi toivoa että kirjastossa olisivat kuitenkin edellisen sukupolven kirjat, että voisi käydä ja tehdä muistiinpanoja. Koko kirjojen historia pitäisi olla ulottuvilla, koska historia tiivistyy nykyhetkessä ja pitäisi käsittää mikä on oleellista. Ja Marjatta lisäsi tuohon vielä että lahjoituksiakaan ei oteta edes sairaaloihin. Kamala tulevaisuus, jos sairastuu sairaala-kuntoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eräänä päivänä juolahti mieleen synkänkerrettiläinen ajatus: Entäpä jos kirjailijoille määrättäisiin aikaväli jonka puitteissa saa julkaista kirjan, esimerkiksi kerran neljässä vuodessa? Tällä tavalla syntyisi vähemmän poltettavaksi tai kaatopaikalle vietävää (tai tietokantoja täyttävää).

      Historia siinä sitten vähitellen muuttuisi usvaksi, mutta usvaahan se näyttää olevan jo nyt. Ryhdyttäisiin reilusti downshiftaamaan.

      Hyvinvoinnin leppoinen nirvana, jotakin mitä Huxley ennusti.

      Poista
  3. Ai niin, tuo lausehan kirjojen polttamisesta on Henrich Heineltä; se on painettuna tuossa muistolaatassa Berliinistä (kun klikkaa kuvaa sen saa sen verran suuremmaksi että tekstistä saa selvää). Näköjään Heine kirjoitti ajatuksensa vuonna 1820.

    VastaaPoista
  4. No kun tuohon on ilmestynyt joku typerä Google-määräys tai jotain (Sivuston käyttötiedot lähetetään Googlelle! Meillä on siis isoveli täällä), niin en saanut kuvia takaisin pieniksi, vaan piti mennä kokonaan ulos. Minulla kyllä on tässä vieressä suurennuslasi, yleensä, mutta kissa on kai vienyt sen pois. Kävin silmälääkärillä torstaina, vasen silmä on sumuinen ja kestää ennen kuin saan uudet lukulasit.

    Ymmärsin sen verran että paikka on sen kirjojenpoltto-orgioiden ajalta. Ahaa, että Heine. Meillä oli tilanne mökillä joku aika sitten, kun lämmitin pyykkivettä polttamalla kaiken mitä nyt oli poltettavissa pitkästä menneisyydestäni. Enpä kuitenkaan polttanut päätäni, joten nyt sitä tavaraa on varmaan saman verran jos enemmänkin.

    Oman historian nivoutuminen muuhun historiaan on täysin luonnollista. Hirvittää kun ajattelen lapsenlapsia, jotka eivät juuri lue. Netissä on paljon kirjoja, koko se Gutembergin galaksi esimerkiksi ja joka päivä löytyy uutta.

    Mutta lapsia houkuttelevat kirkkaat värit ja visuaalinen tavara, myös animaatiot. He eivät ehkä tiedä että Suomella on historia, ehkä eivät tule tietämäänkään. Muistaakseni reaaliaineista aiotaan vähentää nyt nimenomaan historian kursseja, nähtävästi lukiossa. Ehkä sitä ei sitten enää kirjoiteta ylioppilaskirjoituksissa, vaan sen sijaan fysiikka ja kemia?

    Mutta eivät kirjailijat voi olla kirjoittamati. Se on ammatti.

    VastaaPoista
  5. Muutamia satoja kirjoja panin haaskioon ennen viimeistä muuttoani. Nakkelin kovat kannet sekajätteeseen, koska eivät käy kartongista, ja jämät heittelin paperinkeräyssäiliöön. En kirjoja repiessäni kyynelehtinyt, mutta muutamaa kirjaa olen kaivannut ja ostin uudestaan Otavan kymmenosaisen, koska siinä on Tenkun Jussilta hyviä pienoisesseitä filosofiasta. Eero Valtaoja kertoi aikovansa eläkepäivinään lukea nimenomaan tätä teosta. Otavan neliosaisen säilytin ja sehän löytyy netistäkin. Yksiosaisen hävitin. Suhtaudun jonkin verran varauksella Wikipediaan, vaikka olen siihen itsekin kirjoittanut. Minulla oli jonkin aikaa melko edustava arvostelijankappalekirjasto, mutta kaikkea en vienyt kotiin, vaan poikkesin matkalla Hakaniemeen Hiltusen antikvariaattiin. Kirjat palavat saunan pesässä huonosti ja tuottavat paljon tuhkaa. Kaunokirjallisuutta en ole sanottavasti lukenut vuosiin. Runokirjoja en ole hävittänyt ja ostin taannoin Claes Anderssonin viimeisen. Nykyrunoudesta minun ei pidä sanoa mitään. Siitä en kanna huolta, ettei kirjoja kirjoitettaisi, myytäisi ja luettaisi iankaikkisesta iankaikkiseen. Kaupalliset spektaakkelit kirjojen tuottamiseksi, myymiseksi ja yliarvostamiseksi ovat minulle vastenmielisiä.

    VastaaPoista
  6. Pitää huomauttaa seikasta joka tuli itselle tutuksi kirppiksellä ja joka lienee tuttu myös divarien pitäjille, kirjastonhoitajille, kirjakauppiaille, kustantamojen varastoista vastaaville yms. henkilöille jotka ovat tottuneet näkemään samaa kirjaa lukuisina kappaleina: kirja ja kirjan kopio ovat eri asioita, ja se fyysinen hyllyssä oleva kappale on kirjan kopio.
    Yksityiselle ihmiselle jolle kirja esiintyy vain yhtenä kopiona, tämä ero ymmärrettävästi hämärtyy.

    Kirjan hävittäminen vaatii kaikkien kirjan kopioiden hävittämistä, myös käsikirjoitusten, ja mielellään myös kirjailijan. Tähän mm. natsit aikoinaan pyrkivät, samoin monet muut vielä nykyäänkin, mutta se on aika lailla eri asia kuin yhden kirjan kopion polttaminen.

    Mietitäänpä vaikka jotain kirjaa jota on aikoinaan lähtenyt markkinoille 50000 kappaletta, bestseller siis. Kuvitellaanpa että kysymyksessä on kirja joka on säilyttänyt jossain määrin kiinnostavuutensa, mutta koska ensi-innostuksen jälkeen huomio levittäytyy pitemmälle ajalle, jatkuvaa kiinnostusta riittää tyydyttämään 5000 kappaletta kirjastoissa, divareissa ja yksittäisten ihmisten kirjahyllyissä.
    Tämä tarkoittaisi, että kierrossa olisi 45000 ylimääräistä kappaletta kirjaa (josta pois luonnollinen poistuma). Tuo on kirjastoille, divareille yms aikamoinen ongelma, samoin juuri nyt Kyösti Salovaaralle. Varsinkin kun maailmassa on paljon kirjoja joiden potentiaaliset nykylukijat pysyisivät tyytyväisinä ehkä parillakymmenellä kappaleella...
    Divarien kannalta kiinnostavampia ovat kirjat joita on aikoinaan lähtenyt markkinoille 1000 ja joiden nykysuosiota vastaa myös 1000 kappaletta...menneet kulttikirjat usein säilyttävät arvonsa, mutta menneet bestsellerit eivät. Vaikka olisivat kuinka hyviä kirjoja tahansa, ja juuri se "mutta tämä oli tosi iso juttu ja kohukirja 20 vuotta sitten"-argumentti sisältää ongelman ytimen.

    Ratkaisu onkin sitten vaikea, kun mukana on lukuisia osatekijöitä jotka kaikki vinouttavat tilannetta ja josta kenenkään on vaikea luopua.
    Kirjakauppojen ja kustantamojen sykli on nopeutunut, on yhä vähemmän varaa luottaa mihinkään steady-sellereihin, vaan nimenomaan nopeaa impaktia pitää maksimoida: myydä nopeasti mahdollisimman monta kirjaa, ja sitten tuoda esiin seuraava teos ja nopeasti häivyttää se edellinen seuraavan impaktia syömästä, siispä suhteettoman kalliita mainostettuja uutuuskirjoja jotka ovat seuraavassa sesongissa alessa ja sitten katoavat kirjakaupasta ja kustantamon varastosta.
    Tämä aiheuttaa luonnollisesti myös divareille vaatimuksen muuttaa toimintatapojaan, koska uutuuskirjat tulevat niin nopeasti aleen niin ei niistä ole myöskään divareissa mitään järkeä maksaa suuria summia, eli arvostelukappaleet pitää viedä divariin sinä samana päivänä kun kirja tulee kauppoihin, sen jälkeen hinta romahtaa.

    Samoin kaventunut kulttuurijournalismi joka keskittyy vain muutamaan kirjaan sesongissa, ostopäätöksiin vaikuttavat kirjallisuuspalkinnot ja mainoskampanjat aiheuttavat myynnin polarisoitumista, myynti keskittyy tiettyihin nimikkeisiin joita sitten saadaan puskettua tonnikaupalla markkinoille, mutta kun impakti menee ohi niin sitten niille tonneille pitäisi tehdä jotain.
    Tämähän näkyy myös kirjastoissa, joillekin nimikkeille pamahtaa massiiviset varausjonot koska niistä oli hyvä arvostelu Hesarissa tai ne saivat Finlandian tms, jonka johdosta kirjastot ostavat kyseisiä nimikkeitä isot kasat, mutta sitten vuoden päästä niitä nimikkeitä pitää poistaa valikoimista, ja tämähän herättää sitten ihmetystä kun kirjastojen poistomyynnissä on vuoden kahden ikäisiä kirjoja...

    Mutta mikä sitten olisi ratkaisu? Olla ostamatta kaupoista uutuuskirjoja, ainakaan niitä joita mainostetaan tai jotka saavat palkintoja? Olla kiinnittämättä mitään huomiota siihen mitä Hesari arvostelee?
    No, sitä ennen minä jatkan kirjojen heittelyä roskiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se menee ja kuvio kiertää, hyvin kuvattu ja silti yksittäiseen kirjaan (siis kappaleeseen) suhtautuu jotenkin toisin, ei tietysti kaikkiin ja kaikkialla.

      Kun katselen omiani, niin onhan valikoimassa paljon yhdentekevää kirjallisuutta (siis tänään, ei ehkä aikanaan) ja varmasti osaltaan vain siksi että "kaupallinen prosessi" on niitä ilmoille päästänyt ja tupannut.

      Siksipä tulikin mieleen tuo kerettiläinen ajatus: aletaan säännöstellä julkaisutahtia, mistä tietysti (kenties) seuraisi että koko ala tuhoutuisi, joten... sellaista ei voi toivoa eikä ehdottaa.

      Tosin, jos tuo lukemani ja oikein ymmärtämäni luku, että Englannissa kotimaista (tai siis englanninkielistä) kaunokirjallista teosta myydään vain 263 kappaletta keskimäärin, niin eiköhän olla jo lähellä viimeistä rajaa; siis sitä rajaa jonka jälkeen julkaistulla kirjallisuudella ei ole paljonkaan väliä.

      Poista
    2. Joo, julkaisutahdin säännöstely vaatisi rajuja muutoksia myös kaikkiin muihin toimijoihin toimiakseen...mutta tuohon kyllä liittyy yksi tekijä josta symppaan pieniä kustantamoja, kirjakauppamyynti ei heillä voi olla kovin merkittävä mutta julkaistuja kirjoja sitten pidetään myynnissä pitemmällä aikavälillä.

      Mutta tuo 263 kuulostaa kyllä rajulta luvulta, se vaatisi että olisi valtavasti nimikkeitä joita myydään sellaiset parisenkymmentä kappaletta...muistelen myös kuulleeni arvioita Yhdysvalloista (en tosin dataa eli en tiedä onko vedenpitävä fakta vai arvio) että kirjojen myynti polarisoituu voimakkaasti, muutama nimike myy hyvin mutta "kaikki muut"-osasto yhä huonommin, ihan kohtuullisesti myyviä on yhä vähemmän ja vähemmän...

      Oman hyllyn kirjoihin tietysti suhtautuu vähän eri tavalla kun kappaleissa on myös omaa henkilökohtaista kosketusta, henkilökohtaista arvoa. Mutta se ei vain kovin helposti muutu antikvaariseksi arvoksi, paitsi tietysti jos kyseisen kappaleen marginaaleihin on piirrellyt luonnoksia Pablo Picasso tms.

      Ja varmasti on paljon kirjoja joista voi ihan todeta että niiden sisällönkin aika on ihan vaan mennyt ohi. Joku kerta on tullut keskusteltua esim. lääketieteen populaariteoksista, että kuinkakohan moni lähtisi nykyään hoitamaan lastensa terveyttä vaikkapa jonkin 50-luvun Kodin Lääkärikirjan ohjeiden mukaan...joillain tuollaisilla teoksilla on kuriositeettiarvoa, joskus hyvinkin paljon, mutta aika monta on myös sellaista joiden kohdalla pitää vain huokaista syvään että jahas, mitäköhän tälle tekisi.

      Poista
    3. Niinpä. "Vanhentuneilla" tietokirjoilla on tietysti käyttöarvoa tutkijoille ja romaania kirjoittavalle, joka haluaa aidon ajankuvan menneiltä vuosilta.

      Keskitien proosa kärsii ajan kulumisesta eniten. Tosin aikanaan suosittukin jännäri- ja viihdekirjallisuus saattaa nykyhetkessä tuntua melkein lukukelvottomalta; mutta sitten on paljon "hyviä" romaaneja joita kukaan ei enää lue ja sitä ihmettelee että miksi ei, että miksi luetaan aika yhdentekevää nykyhetkessä kirjoitettua. Jälkimmäinen seikka on kaiketi aika paljon tarjonnasta kiinni.

      Poista
    4. Niin, ajankuvaa löytyy tietysti noista, jonka johdosta mikään julkaisu ei ole ihan täysin mielenkiinnoton sopivalle henkilölle, mutta aika marginaaliseksi menee kiinnostuneiden joukko.

      Ja aika taitaa olla tosiaan julmin niille "ihan hyville" kirjoille, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa muttei myöskään mitään koukkua jonka syystä juuri niitä pitäisi lukea parikymmentä vuotta myöhemmin...
      Toisaalta viihteellisemmässä puolessa tulee rajuja eroja, kun esim. vanhoilla Sapoilla ja Riksin sarjalla on keräilijöitä jotka nostavat hintoja (ja kun ne on alunperin näyttäneet vähemmän "kestävältä" kirjallisuudelta niin varsinkin hyväkuntoiset kappaleet voivat olla hinnoissaan). Samoin scifi säilyttää suht hyvin arvonsa, se on jatkuvasti tarpeeksi marginaalinen laji että painokset eivät olleet valtavan suuria, mutta uudet lukijat ovat kiinnostuneita myös vanhemmista kirjoista...

      Poista
    5. Tuostahan voisi päätellä, että genre-kirjallisuus ylipäänsä säilyttäisi lukijnasa, uudetkin. WSOY:n Sapot ja Gummeruksen Salamat ovat hyvinkin lukukelpoisia, lienee syitä monta. Yksi varmaankin että noihin sarjoihin aikoinaan valittiin (päästiin valitsemaan) dekkarigenren parhaimmisto. Minä en Sapoista enkä Salamoista luovu, eikä se liity mitenkään keräilyyn vaan siihen, että niitä aina silloin tällöin tulee luetuksi uudestaan.

      "Iso kuva" on tietysti aina sävykkäämpi kuin yksityiskohdat sinänsä. Puolitoista vuotta sitten tein "tilaustyönä" esseetä Margaret Millarista - jonka nimi ei taida sanoa paljon mitään paljon kenellekään - ja etsin nettidivareista suomennoksia; niitä löytyi mainiosti (n. 5 euron kappalehintaan) ja ostin riittävän määrän kirjoittaakseni jutun. Eli, jotenkin nuokin olivat säilyneet kirjallisuus-kaupan kierrossa.

      Poista
  7. Kirjailijat eivät voi olla kirjoittamatta, totta, mutta voidaanko kirjoja kirjoittaa ilman että kirjoittaminen on ammatti, tulonlähde? Marxhan unelmoi yhteiskunnassa jossa itse kukin on jonain päivänä taiteilija, toisena seppä ja kolmantena joutenolija jne.

    Tuokin vielä että kannet pitäisi repiä irti, hemmetti. Helpompi olisi tehdä kirjoista näyttävä juhannuskokko - jos olisi paikka semmoiselle.

    Mutta tietysti oma valittamiseni on tämmöistä urbaania narinaa kun ei viitsisi tehdä mitään fyysistä elettä kirjoista pääsemiseksi, ikään kuin toivoen että sopivasti kirjoitettu lause mitätöi kirjakappaleen lopullisesti.

    Sen toki muistan kun ihmiset, tutut ja puolisemmoiset muuttivat 80-luvulla, niin tapana oli kehuskella kuinka monta muuttolaatikkoa tarvittiin kirjoille; meillä oli muistaakseni 70 kun muutettiin Tapiolasta Soukanrantaan. Niin se ylepys käy lankeemuksen edellä!

    VastaaPoista