Kirjallisuus matkailee

[Grand Tourilta keihäsmatkoille]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2011.
 Matkalla!

Aivan kuin olisin istunut tässä ennenkin, hieman viileänä kesäaamuna kuistilla, lampaannahkatossut jalassa ja villapaita päällä, pihlajanmarjoista raskaina riippuvien oksien raoista tihkuvan punertavan valon hehkuessa kannettavan näppäimistölle.

    Melkein kuin déjà-vu mutta ei se ole, koska kaikki kiertyy ja sitä paitsi kenties kuvittelen tuon punertavan valon.

    Tervapääskyt kirkuvat viimeisiä viikkojaan täällä Suomessa.

    Ne tulivat toukokuun puolessavälissä Afrikasta, ne lentävät Suomesta pois näinä päivinä. Kolmen kuukauden vierailu Pohjolassa. Pitävätkö ne itseään suomalaisina vai afrikkalaisina?

    Vai tuntevatko ne lentäessään olevansa maailmankansalaisia, jotka ryhtyivät kosmopoliiteiksi kauan ennen kuin ensimmäinenkään kirjailija sulki kotiovensa ja matkusti maailmalle?

    Tervapääsky näkee matkoillaan paljon ja kertoo vähän. Kirjailijat näkevät vähemmän mutta ovat suulaampia.

Ei uutta auringon alla.

    ”Miksi niin monet nykyajan amerikkalaiskirjailijat lähettävät henkilönsä ulkomaille?” kysyttiin elokuun alussa The New York Timesin kulttuuriosaston Bookends-palstalla, missä kulloinkin kaksi kolumnistia pohtii yhteistä aihetta.

    Kysymys on pitkästä perinteestä, totesivat molemmat kirjoittajat - Siddhartha Deb ja Charles McGrath - eikä se ole pelkästään amerikkalainen ilmiö, vaikka meille heti tuleekin mieleen Henry James, Ernest Hemingway tai F. Scott Fitzgerald eurooppalaisessa yhteydessään.

    Nuoret vauraat miehet lähettiin, pääasiassa Englannista, 1700-luvulla ja sen jälkeen ”kasvamaan” eurooppalaiseen miljööseen (Ranskaan, Italiaan, Kreikkaan) ja tietysti se synnytti uudenlaista kirjallisuutta vierailta mailta. Deb sanoo että ns. Grand Tour kirjallisuuden ja sitä seuranneen imperiumin aikaisen kirjallisuuden perinne jatkuu yhä, vaikka maailma on muuttunut hevoskärryjen ja höyryvetureiden hitaasta matkailusta pakettimatkailun kiihkeään rytmiin.

    McGrathin mukaan kirjailijat ja heidän sankarinsa matkailevat samasta syystä kuin meistä kuka tahansa: löytääkseen vaihtelua, irrottautuakseen arkipäivän rutiineista. Henry Jamesin tavoin amerikkalainen kirjailijat kokivat Euroopassa sekä seksuaalista että maantieteellistä vapautumista, samalla kun hämmentyivät uudenlaisessa kulttuuriympäristössä.

    Se mihin McGrath ei viittaa, liittynee 1920-luvulla Yhdysvalloissa vallinneeseen kieltolakiin, sillä eikö Hemingwayn ja Fitzgeraldin kohdalla ranskalainen miljöö kiehtonut myös vapaan alkoholin houkuttelevana tyyssijana?

Kun puhutaan ”matkailevasta kirjallisuudesta” niin jostakin syystä, vahingossa tai tarkoituksella, usein unohdetaan viihde- ja jännityskirjallisuus. (*)

    Koska viihde ja jännärit ovat paljon enemmän kiinni ulkoisessa ajassa ja ajan tavoissa kuin ns. vakava kirjallisuus – jolle usein riittää työntyä ihmisen mielen sisälle – niille on tyypillistä ”seikkailla” vieraissa paikoissa, etsiä kummallisuuksia ja eksotiikkaa, luoda pelkoa ja jännitystä erilaisuudesta ja sen arvaamattomuudesta.

    Mitä moderni kirjallisuus olisi (jos sitä katsoo kaikilta kanteiltaan) ilman vaikkapa John Buchanin, Eric Amblerin, Graham Greenen, Ian Flemingin, John le Carrén, Len Deightonin tai Fredrick Forsythin matkailevia vakoilujännäreitä? Tällaisella kirjallisuudella on niin monia seuraajia, erilaisia soveltajia ja kokeilijoita, aina suomalaisia kirjailijoita myöten, ettei nimiä tarvitse kirjoittaa tyrkylle.

    Jos haluaa kaunokirjallisuuden kautta tutustua maailmansotien väliseen poliittishenkiseen ilmapiiriin, kannattaa poimia Amblerin ja Greenen romaanit hyllystä ja istua nojatuoliin ja lähteä heidän matkaansa. Jos haluaa tietää millaisessa ilmapiirissä toisen maailmansodan jälkeistä kylmää sotaa vietettiin, ei liene le Carréa tai Deightonia parempaa matkaopasta?

    Kirjallisuudesta matkaoppaita riittää jokaiseen lähtöön.

    Nykymaailmassa on tietysti vaikea löytää todella erilaista, eksoottista. Niin kuin muuan kirjoittaja sanoi: Ei ole mitään eroa matkustaako Itävallasta Englantiin tai Englannista Itävaltaan. Ja niinpä kirjailijat, olivatpa amerikkalaisia tai eurooppalaisia, löytävät matkustaessaan vain oman itsensä hauraan modernisuuden, kuten Deb Bookendssissä kirjoitti.

Lopulta, siitäkö on aina kysymys: Oman itsensä löytämisestä?

    Ei tarvitse palata kovin kauas taaksepäin muistaakseen kuinka iso maailma oli vielä 1950-luvulla, ja kuinka pitkä matka oli ihan lähelle.

    Lapsuuteni Kotkassa puhuttiin erilaista murretta kuin kymmenen kilometrin päässä Kymissä. Kun matkusti serkun luokse kahdenkymmenen kilometrin päähän Summaan, siellä kuuli aivan toisenlaista puhetta kuin Kotkassa. Ja kun vieraili mummon luona Anjalassa, mihin matkaa kertyi kolmisenkymmentä kilometriä, hämmästyi murteesta, jota oli joskus vaikea jopa ymmärtää. Muistan kuinka hyväntahtoinen maatalon vanha isäntä seurasi meidän jousiampumisharjoituksia pitkän saran päässä ja totesi leppoisasti: ”Tählätään ja sihlataan!”

    Jack Kerouac ja kumppanit matkustivat Amerikan sisällä, tekivät henkistä vallankumousta lähellä, siinä se beat. Juhanin Ahon Rautatiessä maailman hurman ja hulluuden kokemukseen riitti yksi pysäkinväli.

    Toukokuun lopulla 1928 Pentti Haanpää vetäisi muistikirjaansa:

    ”Yhtäkkiä nousin minä vuoteeltani...yöllä klo 2,45. Ja nyt seitsemän tunnin kuluttua makailen tässä Kärsämänjoen partaalla, peninkulmien päässä kotimökistä. Ne olen kulkenut uuden Olympiani selässä ja sen peräpuolessa telinejousien pihdeissä on kellunut matkareppuni. Ja povitaskussa on rahaa yli kolmen tuhatlappusen. Sopiipa kesän iloja etsiä.”

    Muutaman päivän pyöräiltyään, ihanan luonnon keskellä, jonkun järven rannassa, Haanpäätä ahdistaa, on kotiin ikävä: ”Laulurastas laulaa, joku käki kukkuu ja joku teeri kukertaa ja joku nainen huhuilee karjaansa järven toisella rannalla. Ja tuskainen kaipaus ja ikävä valtaa rintani, onea turvattomuuden tuntu, joka ei sovi maantien ritarille. Se on ikävää kotimökkiinkin ja kuitenkaan en sielläkään rauhaa saa.”

    Haanpää, ollessaan yksin, tajuaa mitä matkustaminen on.

Noin kahdeksan vuotta myöhemmin ranskalainen Albert Camus – jonka äidin suku oli Menorcalta kotoisin - oivaltaa Mallorcalla vierailtuaan, että matkustamisen arvo perustuu pelkoon.

    Jonakin hetkenä, näin Camus kirjoitti muistikirjaansa, kun ihminen on kaukana kodistaan, hänet valtaa pelko. Silloin omankielinen sanomalehtikin tuntuu äärettömän kallisarvoiselta. Illalla hetki kahvilassa vieraiden ihmisten keskellä, halu koskettaa kyynärpäällä vieressä istuvaa, ja ihmisen valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.

    ”Siinä on matkan ilmeisin hyöty”, Camus jatkoi. ”Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pienikin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon”

    Sitten Camus pääsee komeaan ajatukseen.

    Koti-ikävässään ihminen tuntee ikuisuuden läsnäolon. ”Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin.”

    Camusin mielestä ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistin eli ikuisuuden aistin harjoittamista. ”Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme”, Camus ajattelee. Matkalla koettu epävarmuus, pelko, jännitys saa ihmisen ajattelemaan perimmäistä olemistaan: ”Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

    Ihmisen pitää mennä palatakseen.

Pilvet kiitävät sinistä taivasta vasten.

    Valo siilautuu lehvistön läpi.

    Vieläkö tänään tervapääskyt ryntäävät huimaan pudotukseen?

    Moderni tekniikka vapauttaa ihmisen... mutta vapauttaako se myös pelosta, kotiinpaluun kaipuusta, ikävästä?

                                                                                                                        S.I. 2016.
Jos et tiedä minne suunnata,
seuraa kuuta.

___________________________________________________________________

 (*)

Pakinaa viimeistellessäni hdcanis kommentoi viime viikkoista juttuani ottamalla esiin Guy Delislen matkasarjakuvat. Ja tietysti ei-sarjakuvaharrastajallekin tulee heti mieleen Hergén Tintti-kertomukset, joissa seikkaillaan eri puolilla maailmaa. Siispä myös sarjakuva pitäisi muistaa, kun puhutaan matkailevasta kirjallisuudesta. Mutta siitä päästään helposti elokuvien maailmaan ja se on jo toinen tarina.

__________________________________________________________________________________________

Albert Camus: Kapinoiva ihminen – Esseitä ja katkelmia. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen, Otava, 1971.

Siddhartha Deb ja Charles McGrath: Why Do So Many Contemporary American Authors Send Their Characters Abroad? The New York Times, 2.8.2016.

Matt Gross: What is the Grand Tour. The New York Times, 14.5.2008.

Pentti Haanpää: Muistiinmerkintöjä vuosilta 1925-1939. Otava, 1976.