[Grand
Tourilta keihäsmatkoille]
Kyösti Salovaara, 2011. Matkalla! |
Aivan kuin olisin istunut tässä ennenkin, hieman viileänä kesäaamuna kuistilla, lampaannahkatossut jalassa ja villapaita päällä, pihlajanmarjoista raskaina riippuvien oksien raoista tihkuvan punertavan valon hehkuessa kannettavan näppäimistölle.
Melkein
kuin déjà-vu mutta ei se ole, koska kaikki kiertyy ja sitä paitsi
kenties kuvittelen tuon punertavan valon.
Tervapääskyt
kirkuvat viimeisiä viikkojaan täällä Suomessa.
Ne
tulivat toukokuun puolessavälissä Afrikasta, ne lentävät Suomesta pois näinä päivinä. Kolmen kuukauden vierailu Pohjolassa. Pitävätkö
ne itseään suomalaisina vai afrikkalaisina?
Vai
tuntevatko ne lentäessään olevansa maailmankansalaisia, jotka
ryhtyivät kosmopoliiteiksi kauan ennen kuin ensimmäinenkään
kirjailija sulki kotiovensa ja matkusti maailmalle?
Tervapääsky
näkee matkoillaan paljon ja kertoo vähän. Kirjailijat näkevät
vähemmän mutta ovat suulaampia.
Ei
uutta auringon alla.
”Miksi
niin monet nykyajan amerikkalaiskirjailijat lähettävät henkilönsä
ulkomaille?” kysyttiin elokuun alussa The New York Timesin
kulttuuriosaston Bookends-palstalla, missä kulloinkin kaksi
kolumnistia pohtii yhteistä aihetta.
Kysymys
on pitkästä perinteestä, totesivat molemmat kirjoittajat -
Siddhartha Deb ja Charles McGrath - eikä se ole
pelkästään amerikkalainen ilmiö, vaikka meille heti tuleekin
mieleen Henry James, Ernest Hemingway tai F. Scott
Fitzgerald eurooppalaisessa yhteydessään.
Nuoret
vauraat miehet lähettiin, pääasiassa Englannista, 1700-luvulla ja sen jälkeen ”kasvamaan” eurooppalaiseen miljööseen (Ranskaan, Italiaan, Kreikkaan) ja
tietysti se synnytti uudenlaista kirjallisuutta vierailta mailta. Deb
sanoo että ns. Grand Tour kirjallisuuden ja sitä seuranneen
imperiumin aikaisen kirjallisuuden perinne jatkuu yhä, vaikka
maailma on muuttunut hevoskärryjen ja höyryvetureiden hitaasta
matkailusta pakettimatkailun kiihkeään rytmiin.
McGrathin
mukaan kirjailijat ja heidän sankarinsa matkailevat samasta syystä
kuin meistä kuka tahansa: löytääkseen vaihtelua, irrottautuakseen
arkipäivän rutiineista. Henry Jamesin tavoin amerikkalainen
kirjailijat kokivat Euroopassa sekä seksuaalista että
maantieteellistä vapautumista, samalla kun hämmentyivät
uudenlaisessa kulttuuriympäristössä.
Se
mihin McGrath ei viittaa, liittynee 1920-luvulla Yhdysvalloissa
vallinneeseen kieltolakiin, sillä eikö Hemingwayn ja Fitzgeraldin
kohdalla ranskalainen miljöö kiehtonut myös vapaan alkoholin
houkuttelevana tyyssijana?
Kun
puhutaan ”matkailevasta kirjallisuudesta” niin jostakin syystä,
vahingossa tai tarkoituksella, usein unohdetaan viihde- ja
jännityskirjallisuus. (*)
Koska
viihde ja jännärit ovat paljon enemmän kiinni ulkoisessa ajassa ja
ajan tavoissa kuin ns. vakava kirjallisuus – jolle usein riittää
työntyä ihmisen mielen sisälle – niille on tyypillistä
”seikkailla” vieraissa paikoissa, etsiä kummallisuuksia ja
eksotiikkaa, luoda pelkoa ja jännitystä erilaisuudesta ja sen
arvaamattomuudesta.
Mitä
moderni kirjallisuus olisi (jos sitä katsoo kaikilta kanteiltaan)
ilman vaikkapa John Buchanin, Eric Amblerin, Graham
Greenen, Ian Flemingin, John le Carrén, Len
Deightonin tai Fredrick Forsythin matkailevia
vakoilujännäreitä? Tällaisella kirjallisuudella on niin monia
seuraajia, erilaisia soveltajia ja kokeilijoita, aina suomalaisia
kirjailijoita myöten, ettei nimiä tarvitse kirjoittaa tyrkylle.
Jos
haluaa kaunokirjallisuuden kautta tutustua maailmansotien väliseen
poliittishenkiseen ilmapiiriin, kannattaa poimia Amblerin ja Greenen
romaanit hyllystä ja istua nojatuoliin ja lähteä heidän
matkaansa. Jos haluaa tietää millaisessa ilmapiirissä toisen
maailmansodan jälkeistä kylmää sotaa vietettiin, ei liene le
Carréa tai Deightonia parempaa matkaopasta?
Kirjallisuudesta
matkaoppaita riittää jokaiseen lähtöön.
Nykymaailmassa
on tietysti vaikea löytää todella erilaista, eksoottista. Niin
kuin muuan kirjoittaja sanoi: Ei ole mitään eroa matkustaako
Itävallasta Englantiin tai Englannista Itävaltaan. Ja niinpä
kirjailijat, olivatpa amerikkalaisia tai eurooppalaisia, löytävät
matkustaessaan vain oman itsensä hauraan modernisuuden, kuten Deb
Bookendssissä kirjoitti.
Lopulta,
siitäkö on aina kysymys: Oman itsensä löytämisestä?
Ei
tarvitse palata kovin kauas taaksepäin muistaakseen kuinka iso
maailma oli vielä 1950-luvulla, ja kuinka pitkä matka oli ihan
lähelle.
Lapsuuteni
Kotkassa puhuttiin erilaista murretta kuin kymmenen kilometrin päässä
Kymissä. Kun matkusti serkun luokse kahdenkymmenen kilometrin päähän
Summaan, siellä kuuli aivan toisenlaista puhetta kuin Kotkassa. Ja
kun vieraili mummon luona Anjalassa, mihin matkaa kertyi
kolmisenkymmentä kilometriä, hämmästyi murteesta, jota oli joskus
vaikea jopa ymmärtää. Muistan kuinka hyväntahtoinen maatalon
vanha isäntä seurasi meidän jousiampumisharjoituksia pitkän saran päässä ja
totesi leppoisasti: ”Tählätään ja sihlataan!”
Jack
Kerouac ja kumppanit matkustivat Amerikan sisällä, tekivät
henkistä vallankumousta lähellä, siinä se beat. Juhanin
Ahon Rautatiessä maailman hurman ja hulluuden kokemukseen
riitti yksi pysäkinväli.
Toukokuun
lopulla 1928 Pentti Haanpää vetäisi muistikirjaansa:
”Yhtäkkiä
nousin minä vuoteeltani...yöllä klo 2,45. Ja nyt seitsemän tunnin
kuluttua makailen tässä Kärsämänjoen partaalla, peninkulmien päässä
kotimökistä. Ne olen kulkenut uuden Olympiani selässä ja sen
peräpuolessa telinejousien pihdeissä on kellunut matkareppuni. Ja
povitaskussa on rahaa yli kolmen tuhatlappusen. Sopiipa kesän iloja
etsiä.”
Muutaman
päivän pyöräiltyään, ihanan luonnon keskellä, jonkun järven
rannassa, Haanpäätä ahdistaa, on kotiin ikävä: ”Laulurastas
laulaa, joku käki kukkuu ja joku teeri kukertaa ja joku nainen
huhuilee karjaansa järven toisella rannalla. Ja tuskainen kaipaus ja
ikävä valtaa rintani, onea turvattomuuden tuntu, joka ei sovi
maantien ritarille. Se on ikävää kotimökkiinkin ja kuitenkaan en
sielläkään rauhaa saa.”
Haanpää,
ollessaan yksin, tajuaa mitä matkustaminen on.
Noin
kahdeksan vuotta myöhemmin ranskalainen Albert Camus – jonka
äidin suku oli Menorcalta kotoisin - oivaltaa Mallorcalla
vierailtuaan, että matkustamisen arvo perustuu pelkoon.
Jonakin
hetkenä, näin Camus kirjoitti muistikirjaansa, kun ihminen on kaukana
kodistaan, hänet valtaa pelko. Silloin omankielinen sanomalehtikin
tuntuu äärettömän kallisarvoiselta. Illalla hetki kahvilassa
vieraiden ihmisten keskellä, halu koskettaa kyynärpäällä
vieressä istuvaa, ja ihmisen valtaa epämääräinen pelko ja
vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.
”Siinä
on matkan ilmeisin hyöty”, Camus jatkoi. ”Sinä hetkenä olemme
kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pienikin töytäisy
järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon”
Sitten
Camus pääsee komeaan ajatukseen.
Koti-ikävässään
ihminen tuntee ikuisuuden läsnäolon. ”Siksi ei pidä sanoa, että
ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin
siinä pikemminkin askeesin.”
Camusin
mielestä ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä
tarkoitetaan salaisimman aistin eli ikuisuuden aistin harjoittamista.
”Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme”, Camus ajattelee.
Matkalla koettu epävarmuus, pelko, jännitys saa ihmisen
ajattelemaan perimmäistä olemistaan: ”Matka, joka on ikään kuin
suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”
Ihmisen
pitää mennä palatakseen.
Pilvet
kiitävät sinistä taivasta vasten.
Valo
siilautuu lehvistön läpi.
Vieläkö tänään tervapääskyt ryntäävät huimaan pudotukseen?
Moderni
tekniikka vapauttaa ihmisen... mutta vapauttaako se myös pelosta,
kotiinpaluun kaipuusta, ikävästä?
S.I. 2016. Jos et tiedä minne suunnata, seuraa kuuta. |
___________________________________________________________________
(*)
Albert Camus: Kapinoiva ihminen – Esseitä ja katkelmia. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen, Otava, 1971.
Pakinaa
viimeistellessäni hdcanis kommentoi viime
viikkoista juttuani ottamalla esiin Guy Delislen
matkasarjakuvat. Ja tietysti ei-sarjakuvaharrastajallekin
tulee heti mieleen Hergén Tintti-kertomukset,
joissa seikkaillaan eri puolilla maailmaa. Siispä myös sarjakuva
pitäisi muistaa, kun puhutaan matkailevasta kirjallisuudesta. Mutta
siitä päästään helposti elokuvien maailmaan ja se on jo toinen
tarina.
__________________________________________________________________________________________Albert Camus: Kapinoiva ihminen – Esseitä ja katkelmia. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen, Otava, 1971.
Siddhartha
Deb ja Charles McGrath: Why Do So Many Contemporary American
Authors Send Their Characters Abroad? The New York Times,
2.8.2016.
Matt
Gross: What is the Grand Tour. The New York Times, 14.5.2008.
Pentti
Haanpää: Muistiinmerkintöjä vuosilta 1925-1939. Otava,
1976.
Kotkan murteessa sekoittuvat hämäläis-, savolais- ja kannakselaismurteet, ainakin. Ei se ole erityisen kaunista, mutta tietysti kodikasta, kun on sen lapsuudessaan omaksunut. Kun poikasena olin kesän maalla, jossa opin puhumaan mää ja sää, niin palattuani kaveripiiri pani minut oitis kielelliseen ojennukseen ja niinpä kohta käytin taas sanoja miä ja siä.
VastaaPoista"Moderni tekniikka vapauttaa ihmisen", ja rapauttaa.
Joo, "rumalta" se kuulostaa. Aidoilla kotkalaisilla on (tai oli ainakin ennen) ihan oma nuottinsa puheessa, siitä erottaa esim. kotkalaisen ja lappeenrantalaisen toisistaan vaikka kieli muodollisesti kuulostaisi samalta. Itseltäni lienee tuo nuotti kadonnut aikoja sitten vaikka edelleen käytänkin miätä ja siätä.
PoistaOlen samaa mieltä Camusin kanssa matkustamisesta askeesina. Varsinkin yksin matkustamisen lumo piilee juuri siinä. Kun on irti omasta arjesta ja kaikesta tutusta, voi tutustua itseensä.
VastaaPoistaMinulla on ollut tapana käydä aika ajoin yksin lomalla, ei millään ihmeellisellä itse suunnitellulla seikkailureissulla vaan ihan matkatoimiston järjestämällä valmismatkalla, jossa ei tarvitse käyttää aikaa ja energiaa edes käytännön asioiden järjestelemiseen. Lukemista, mietiskelyä ja ihmisten seurailua, ja parhaitenhan se sujuu Välimeren rannalla ja sen lämpimissä aalloissa kelluessa. Tunnen tarvitsevani pysäytystä kaikesta tohinasta ja niinpä olenkin pikapuoliin lähdössä tuollaiselle matkalle.
Minä asuin lapsena vajaan 30 kilmetrin päässä Porista. Meillä maalla puhuttiin hidasta pohjalaistyylistä murretta ja Porissa lyhyttä, jossa lopputavukin jää usein pois. "Sit me kyl lähdettii, mut ei oltu kauaa." Lyhyyden vastapainoksi Porin alueella saatetaan sitten venytellä "tua... tuaa" (tuota noin, totanoin).
Kymenlaakossa on tuota lällätystä siellä täällä vieläkin. Valkealassa on omituiset pronominit min (minun) ja sin (sinun) ihan nuortenkin käytössä.
Kotkalaisten ja kouvolalaisten puheen rytmissä on eroa, mutta en osaa selittää sitä.
Itselläni on minä-pronominin muodot vaihtuneet elämän aikana. Muistan kun muutimme mieheni kanssa nuorina Helsingistä Pohjois-Karjalaan ja pysähdyimme johonkin huoltoasemalle. Pieni poika tuli Sisu-askin kanssa, tarjosi miehelleni ja sanoi:"Syöpikö se mies karkkie?" Mie ja sie -kieli tuntui ihan satuhahmojen kieleltä ja nuorten puhe vanhojen ukkojen huastelulta.
Nykyään sanon miä ja siä, paitsi puhelimessa Satakuntaan soittaessa vaihdan mä-muotoon.
Joskus olenkin ajatellut, että esim. kotkalaisten tylysti lyhentämät sanat ja pois jätetyt lopputavut liittyvät teollistumisen kauden kiireiseen puheenparteen, mutta tuskinpa noilla asioilla oikeaa yhteyttä on; kenties tämä saattaa pikemminkin juontua siitä, että niin monia murteita yhdistyi "uuudenlaiseksi" kieleksi kun sahoille ja tehtaille tuli työvoimaa niin monelta suunnalta.
PoistaNiin, satama- ja tehdaskaupungissa tuo on paljon mahdollista.
PoistaTäällä meidän ympäristössä lyhennetään nen-päätteet, kotkalainen on kotkalain ja myllykoskelainen on mylsäläin.
Maaseudulla on puhuttu yleensä pitkään ja rauhallisesti. Kainuussa se Porin tua on tuotapahan, ja ota on otapa tai otapahan. Se on kohteliaampaa niin, ihan kuin olisi please lisätty sanan loppuun.
Sinuttelun välttäminen tarttui minuun Kainuussa asuessa, niin että huomasin täälläkin pitkään leperteleväni hän-muodossa tyyliin "Ottaako Matti kahvia?", kun olisi pitänyt kysyä:"Otaks siä Matti kahvia?"
Kuulun siihen ikäpolveen, joka ei koskaan ole oikein lukenut varsinaisia matkakirjoja, vaan olen matkustellut itse. Kirjallisuuden mukana on kyllä tullut matkusteltua paljonkin, ja siitähän tässä pakinassa on tietysti kyse. Kirjallisuushan antaa mahdollisuuden matkustaa paitsi paikoissa niin myös ajassa. Ja kauas todellisen maailman tuolle puolen.
VastaaPoistaOlen aina vähän vierastanut sitä, kun niin kirjallisuuden kuin matkustamisenkin viehätykselle annetaan kovin yksioikoisia syitä ja selityksiä. Molempien viehätykseenhän kuuluu juuri se, että ne ovat niin monimuotoisia, muuttuvia ja vaikeasti määriteltäviä kokonaisuuksia.
Marjatta Mentula kuvaa varsin mainiosti yhtä matkustamisen nautintoa. Ei seikkailua, ei asioiden junailuja, ei sen kummempia suuria kokemuksia. Ympärillä vain Välimeren lämpö, kasvillisuus, rakennukset ja ihmiset. Omanlaisensa tunnelma. Ja mukana hyviä kirjoja ja omat ajatukset!
Välillä tietysti tekee hyvää matkustaa toisellakin tavalla.
Joo, maailman kokeminen on todella monimuotoista, vaikka kulttuurit, maat ja mannut näyttävätkin muuttuvan samanlaisiksi - mutta ihminen on yksilö yhä ja nykyisin melkein kuka tahansa voi matkustaa kohtuuhinnalla, ja aina vaan kauemmaksi. Jokainen saa taaplata tyylillään, niin kuin lautatarhalla ennen sanottiin.
VastaaPoistaMutta pakko ei ole, voi pysytellä kotosallakin ja lukea vaikka kirjoja ja katsella telkkarista mitä haluaa.
Itse olen viime vuosina monta kertaa havahtunut Aurinkorannikolla tajuamaan, että hemmetti, koska täällä kaikki ovat lomalle, ei kenenkään tarvitse tehdä mitään erityistä. Tuollaisen tunneilmaston jotenkin vaistoaa istuessaan kahvilassa ja katsellessaan merta ja ihmisiä, jotka menevät ohi, vasemmalta oikealle ja oikealta vasemalle, jonkun pysähtyessäkin.
Mielenkiintoista on, että vaikka niin monet matkustavat niin moniin paikkoihin, myös kirjallisuus edelleenkin matkailee siitä huolimatta että ihmiset ovat jo "kaiken nähneet".
Mutta kun maailma globalisoituu, myös jännärien (esimerkiksi) kohteet ja tarinat globalisoituvat, jolloin myös pahuus, salaliitot, talousrikokset jne ovat entistä suurempia ja pelottavampia. "hyvää" ainesta siis kirjailijoiden mielikuvitukselle.
Hyvä esimerkki kirjallisuuden moninaisista viehätyksistä on tuo suhde matkustamiseen. Entisaikoina lukija pääsi monesti nauttimaan siitä, miten kirjailija vei hänet kaukaisiin paikkoihin ja ympäristöihin, joita hänellä ei arkielämässä ollut mitään mahdollisuutta nähdä. Yksi James Bond -kirjojen suosion syistä oli epäilemättä eksoottisten ja jet set -ympäristöjen kiehtovuus.
VastaaPoistaToisaalta monet kirjat ja kirjasarjat ovat parhaimmillaan, kun ne kuvaavat niin osuvasti tuttuja paikkoja. Esimerkiksi Seppo Jokisen Tampere-dekkareiden suuria ansioita on juureva paikalliskuvaus. Paljon on menetetty silloin, kun komisario Koskinen on lähtenyt ulkomaille.
Eksoottinen ja arkinen tietysti lähestyvät toisiaan tässä globalisoituvassa maailmassa.
Minulle on tullut hieman samanlainen tunne kun Simenon lähettää Maigretin pois Pariisista - jotakin oleellista katoaa. Siitä huolimatta, että Simenonin Pariisin kuvaus on varsin ylimalkaista eikä kovinkaan yksityiskohtaista.
PoistaEräänä päivänä tuli mieleen, että jos ajattelee ns. poikien seikkailukirjoa (osahan niistä on tai oli aikuisille kirjoitettuja klassikkoja), niin melkein jokaisessa on tämä matkustamisen vs. kotonaolon jännite, tosin "matkustaminen" voi tarkoittaa, niin kuin vaikka Riikkilän kotkalais- (tai peremminkin karhulais-) kirjoissa joissa aina matkustetaan Suulisniemestä lähelle, johonkin saareen, Kymijoen deltalle jne.