Farkut, antipaavit ja roomalaiset

[Hyvää kyytiä Nîmesiin]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Farkut Nîmesissä, sieltä ne kotoisin ovatkin.

Suurta ja pientä, paikkoja ja vauhtia niiden välillä, kuin elävä kumilanka.

    Gare de Lyon, lauantain aamuviileässä teräsristikoiden alla amerikkalaista kahvia ja odottelua, ihmisiä ja pianomusiikin teräviä sointuja – kohta suurnopeusjuna lähtee etelään.

    Nîmes Provencen rajamaalla, ei ihan Provencessa, kolme tuntia myöhemmin, olet 700 kilometriä Pariisista, hui tätä vauhtia. Siistiä, kaunista, roomalaisten jälkiä tien pielessä, joka vei Roomasta Cádiziin, Espanjaan. Huhtikuussa otin kuvia Córdobassa saman tien varrelta, roomalaisten rakentamasta Quadalquivirin ylittävästä sillasta.

    Tuossa on Nîmesin Areena, jossa gladiaattorit viihdyttivät kansalaisia, melkein kuin Colosseum, toki paremmin säilynyt, nyt härkätaistelujen ja pop-konserttien tyyssija. Nykyaikaa on niin monenlaista ettei sitä olekaan. Norman Fosterin piirtämä taidemuseo roomalaisen temppelin vieressä – kestääkö aika ajan paineen?

    Olet kaupungissa missä historia langettaa pitkiä varjoja eteesi. Rooma ja denim, farkkukangas täällä ensin kudottua ja indigonsiniseksi värjättyä, toisin kuin Suomen Wikipedia väittää. Tosin sana ”jeans” tulee Genovasta, mutta kun kirjoittaa farkuista, ei kankaan kutojaa pidä unohtaa.

    Toisin kuin… kuinka pitkälle historia ohjaa askeleita tietämättäsi?  Menisitkö muualle jos tietäisit?

    Tietäisit – mitä?

    Katsot hotellihuoneen ikkunasta roomalaisten rakentamaa amfiteatteria – se valmistui noin 1900 vuotta sitten. Siis, noin 1900 vuotta sitten!

    Vedät farkut jalkaasi. Menet kaupungille. Istut kahvilassa. Lepakko lepattelee kuin nahkahiiri roomalaisen holvikaaren suojassa. Vajaat seitsemänkymmentä vuotta sitten Marlon Brando ja James Dean puettiin farkkuihin, jeanseihin ja sitten melkein kaikki ryhtyivät pöksyillään kapinoimaan, vaikka kaikki eivät voikaan tehdä kapinaa. Jos tekevät, se ei ole kapinaa vaan konformismia, mutta siitä viis. Ensin USA:n etelän puuvillapeltojen orjat puettiin denimiin, sitten karjapaimenet ja lopulta koko länsimainen väki, pääministeristä pultsariin, lökäpöksystä kurvikkaaseen kaunottareen. Farkut sopivat vain harvoille, mutta kaikki niitä käyttävät.
    Missä housuissa kuljetaan kahdentuhannen vuoden päästä? Vai hameetko liehuvat?

    Historian mittasuhteet, roomalaisten rakentamia temppeleitä ja siltoja ja amfiteattereita 1900 vuotta kestettyään ja istut farkuissa 70 vuoden perstuntumalla. Otapa kiinni tästä – kumisevat leijat historian taivaalla ja aurinko paistaa Provencen rajamaalla, jota sanotaan enemmän ideaksi kuin paikaksi.

    Sitten tiistai-iltana kävelet kapealla kujalla Nîmesin kaupunginteatterin ohi ja huomaat, että sen on omistettu tässä kaupungissa syntyneelle Bernadette Lafontelle - etkä ikinä unohda ihanan Lafonten roolihahmoa Jean Eustachen mammuttimaisessa, mestarillisessa elokuvassa Äiti ja huora (1973). Mennyt on kokemus vailla tulevaisuutta.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalainen temppeli ja Norman Fosterin suunnittelema
temppeli modernille taiteelle.
Onko Fosterin työ jäljellä 1900 vuoden päästä?

Eteenpäin!

    Katsoaksesi taaksepäin.

    ”Junanvihellykset soivat korvaani loitsua”, kirjoitti Paul Theroux kirjassaan Suuri junamatka (1975). ”Rautatiet ovat vastustamattomia basaareja, ne kiemurtelevat eteenpäin täydellisen vaakasuorina olipa maasto millaista tahansa. Joutuisa meno nostaa mielialaa, mutta ei kaada drinkkilasia. Junalla on rauhoittava vaikutus mitä kauheimmissa paikoissa – olotila junassa on aivan toisenlainen kuin se tuomitun tuskanhiki, josta kärsii lentokoneessa, pitkänmatkan bussien ähkyvä tunnelma tai pikkuauton tuoma väliaikainen halvaus. Jos juna on suuri ja mukava, edes päämäärä ei ole tarpeen, riittää kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista, kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä pidä sitä tarpeellisena...”

    Romantiikkaa, toiveajattelua, unelmia vapaudesta joka on unelmaa, ei muuta, eikä moderni luotijuna ole niin mukava kuin Theroux toivoo mutta riittävästi kuitenkin ja pääasia on hirvittävä vauhti, jolla se syöksyy eteenpäin, jotain 300 kilometriä tunnissa niin että 700 kilometrin matka taittuu kolmessa tunnissa, kuin ajaisi paholaisen vaunuilla Helsingistä Ouluun alle kolmessa tunnissa, ja istuisi pehmeässä kyydissä ilman aikojaan.

    Naapuripenkeillä kolme ranskalaista miestä puhuu taukoamatta ja siemailee olutta ja syö eväsleipiä.

    Mistä noita sanoja piisaa?

                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Senegalilaisen Ndary Lon
veistos paavien palatsissa,
Avignon.

Avignon ja Arles, polttavan auringon paahtama Provence!

    Paavien ja antipaavien Avignon 1300-luvulla, taistelua vallasta ja rahasta ja kenties myös oikeasta uskonnosta, kuka tietää mikä usko on oikeaa, minä en.

    Paavien palatsin aukiolla katusoittaja vetää trumpetilla kuluneita standaareja, turistit puhuvat niin monella kielellä ettei kukaan saa selvää toisistaan, toisilleen. Avignonin paavit keräsivät luokseen taiteilijoita ja huijareita, rosvoja ja seikkailijoita, kaikkia joita maallinen hunaja vetää puoleensa. Viimeinen antipaavi pakeni Espanjaan 1400-luvulla, sielläkin sodittiin, Katalonia oli silloinkin osa suurempaa henkistä yhteyttä.

    Takerrutaan eiliseen. Tunteillaan isänmaasta. Suljetaan rajoja aivan kuin ne olisivat todellakin olemassa, kulkisivat maanpiiriä piikkilankoina ja terävinä seipäinä varomattoman kulkijan rinnassa.

    Ei kuulu hyvää edes Saksasta, enkä tiedä mitä Kataloniassa kohta tapahtuu.

    Kummallista on havaita, kuinka esimerkiksi vasemmistolainen The Guardian ”kannattaa” Katalonian nationalisteja, ikään kuin keskusvallan romanttinen vastustaminen olisi aina oikea toimenpide, siitä huolimatta millaisia ”fasisteja” tulee lopulta kannattaneeksi. Aivan toisenlaisella sävyllä puhuu yhtä vasemmistolainen El País, joka vertaa katalonialaisten itsenäisyystemppuilua Francon vallankaappaukseen.

    On sanottu että Euroopan sairaus on tällä hetkellä vasemmiston kyvyttömyydessä katsoa eteenpäin, osoittaa ja etsiä moderni visio. Suomessakin vasemmisto hokee kaikkeen ja kaikkiin muutoksiin: Ei! Ei! Ei! Ja kun kaikkeen sanoo ei, jotkin muut voimat tekevät maailman kaltaisekseen.

    Paaveja ja antipaaveja Avignonissa, paavien palatsin sisäpihalla ja lounashuoneissa afrikkalaista nykytaidetta, kuin kirkas pisara sameassa vedessä. Kerrotaan että Kataloniassa kirkko sotkeutuu nyt politiikkaan, samalla tavalla kuin Francon Espanjassa ja kauan sitä aikaisemmin, ja venäläiset yrittävät hajoittaa omilla konsteillaan Espanjan koska se hajoittaa myös Eurooppaa.

    Hieman harmittaa etteivät suomalaiset eivätkä englantilaiset vasemmistopukarit näe edes tätä, vaikka suuren ääneen ovat näkevinään kaikenlaista. Minäkin kuljen unessa usein.

    Ja Rhônen rantapenkereellä katutaiteilija maalaa Arlesin aurinkoista kuvaa, aivan kuin Vincent van Goghin kärsimys loistaisi Rhônen sinivihreänä värisevästä pinnasta kaikkialle.

    Ihminen.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Taiteilija Rhônen penkereellä, Arles.

Junat lähtevät asemalta.

    Asemalle kävellään, ajetaan autolla, kuljetaan muina miehinä julkisesti ja ajatuksissa salaa. Plataanien varjossa istuu tyytyväisiä ihmisiä, kuppi kahvia, lasi pastista, tuulen hento vire.

    Sinä et tiedä mitä ajattelen. Minä en tiedä mitä sinä ajattelet.

    Otan roomalaisesta amfiteatterista yhä uudestaan valokuvan, aivan kuten Paul Cézanne maalasi sitä omaa vuortaan. Yritän tavoittaa roomalaisten ajatuksen, mutta en onnistu löytämään oikeaa sävyä, en illalla enkä aamulla. Ehkä Cézanne onnistui paremmin. Kenties hän tunsi vuorensa aamusta iltaan.

    Sitten istumme luotijunan mukavilla penkeillä ja nautimme kun vauhti kiihtyy. Tämä liike ei tarkoita luonnonsuojelua vaan vauhdin hurmaa.

    Hei me mennään taas, kohti Espanjaa!

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisten rakentama amfiteatteri, Nîmes.