torstai 28. joulukuuta 2017

Minä ja Matti

[jokseenkin henkilökohtaista]


                                                                                       Kyösti Salovaara, 14.5.2005.
Matti Salo, 1933-2017.

Juuri nyt!
    Nyt ryhdyn mahdottomaan.
    En pysty pitämään tarinan lankoja hyppysissä. Liian monta epämääräistä muistikuvaa, paljon keskeneräisiä ajatuksia ja myös tunteita. Vuosikymmenten varjo, seinä vastassa, viitta ja tikari, amerikkalainen kirjallisuus ja elokuva. Helsinki kuin Woody Allenin mielikuvituksessa, siis jalkaisin käveltynä, jossakin istuttuna, keskusteluja keskusteltuina, sanoja kirjoitettuina.
    Ryhdyn kirjoittamaan tätä pakinaa Matti Salosta tapaninpäivänä, aamulla. Aurinko ei ole vielä noussut. Sytytin kynttilät kuistille kuudelta kun panin kahvin kiehumaan. Heräsin turhan aikaisin. Mielessä oli tämä juttu. Pitää tehdä. Radio soittaa joululauluja.
    Illalla, vähän ennen nukahtamista etsiskelin sopivaa runoa pakinaani. Selailin Po Chü-in runokirjaa Korotan ääneni ja laulan (suom. Pertti Nieminen).
    Kuvastaako runo Ystävistä erotessa jotakin mitä yritän saada esille?
”Väsynyt lintu palaa illalla metsään, / ajelehtiva pilvi palaa vuorille, /kun taivas kirkastuu.”
    Kulkija kulkee polkuaan, ei tiedetä koska hän palaa. Ihmisen elämää ahdistaa alituinen touhu ja puuha, ”kaiket päivät hän rientää toimesta toiseen. / Ja vaikkeivät kaikkien toimet olekaan samat, / sama on kaikilla kiire.”
    Pursi saapuu kylään, hevonen menee solaan.
    ”Eron suru kiertää sydämen sopukoissa / kiertää kuin kehää. / Voin vain kohottaa viinimaljan - / ehkä se vähän lientää eron surua kasvoilta.”
    Pakinan langat sekaisin pitkin katuja ja vuosikymmeniä!
    Kirjoittaja yrittää mahdotonta. 
    Onneksi lukija ei tiedä mitä tavoitellaan, mihin pyritään. Lukijalle riittää mitä hän saa. Kaikki mitä sanotaan on kaikki mitä sanotaan. Enempää ei kirjoiteta kuin mitä sanotaan.


Viime torstaina palasin illalla kotiin Tuomaanpäivän markkinoilta – ahvenanmaalaista siikaa ja lohta, savuporoa pohjoisesta – ja tietokoneen avattuani näin Panu Rajalan blogikirjoituksen otsikon: Matti Salon muisto.
    ”Matti Saloa ei voi muistella ihan vakavana”, Panu Rajala kirjoitti Tuomaanpäivänä. ”Niin hauska veikko hän oli säkenöivimmillään. Samalla todellinen intellektuelli, vähenevää lajia. Hän jos kuka eli elokuvasta, kirjoista, musiikista, taiteesta. Ja seurasi kriittisesti, murhaavan ironisesti maailman menoa.”
   Seuraavan aamuna Rajala kertoo, kun kysyn, sähköpostiviestissä, että Matti kuoli joulukuun alussa kotonaan Perkkaalla, Espoon Leppävaarassa. Hänet haudattiin Tuomaanpäivänä Espoossa.
    Ja niin helsinkiläinen kuin Matti olikaan!
    Elämä on ironinen juttu.
    Melko tasan vuosi sitten, pari päivää ennen joulua Arto Merimaa, tuttava vuosien takaa, dekkarientusiasti, soitti yllättäen ja kysyi tiedänkö Paavo Lipposen puhelinnumeroa tai osoitetta. Merimaa oli ostanut töölöläisestä divarista Alfred Hitchcockin Takaikkunaan liittyvän kirjan. Kirjan oli divariin tuonut Matti Salo. Merimaa kertoi, että Matin terveydentilassa oli tapahtunut käänne huonompaan. Matti oli luopumassa kirjoistaan.
    Takaikkuna liittyi Lipposeen ja Matti Saloon sillä tavalla, että kun Matti muutama vuosi sitten keräsi luetteloa ihmisten parhaana pitämistä elokuvista, Paavo Lipponen ilmoitti mielielokuvakseen Takaikkunan. Matti sai listalle yli tuhannen ihmisen huippuelokuvat. Lista julkaistiin sittemmin Filmihullussa.
    Kirjoittajana ja elokuvatutkijana Matti keskittyi melkein maanisesti yksityiskohtiin, ikään kuin niistä syntyisi taikavoimalla kokonainen käsitys taiteesta ja elämästä. Ehkä syntyy, vaikka vähän epäilen.
    Vuosi sitten, juuri ennen joulua, en pystynyt auttamaan tietoa hakevaa Merimaata.


                                                                                    Jaakko Salovaara, 24.2.2007.
60v syntymäpäiväni Siltamäessä.
Kulttuurin piiriä vasemmalta:
Risto Hannula, Leena Maunula, Liisa Koskinen, Markku Luoto, Matti, Aino.


Ajan pyörää voi kieputtaa mielessä taaksepäin.
    Selaan sähköpostiviestejäni.
    Tammikuussa 2014 olen onnitellut Mattia. Täyttikö hän joulukuussa 2013 kahdeksankymmentä? Olen myös kertonut käyneeni leikkauksessa.
    Matti vastaa 17.1.2014:
    ”Kiitos onnentoivotuksista." Sitten Matti kertoi omasta sairaudestaan ja jatkoi: "Alkushokista selvittyäni olen taas päässyt lukemisen makuun: monta laiminlyötyä / unohdettua kirjaa odottaa vuoroaan. Kirjastoni on täynnä aarteita, vaikka olenkin kasannut satamäärin teoksia myytäväksi. Pakkasviimojen sietoa. Terv Matti.”
     Heinäkuun 30. päivän illalla 2015 Matti kehottaa minua aukaisemaan silmäni: ”Iltaa. Lue Dos Passosia niin et ehkä niin kovasti häntä enää mainosta ja suosittele. Tai sitten, mikä olisi kiintoisaa, pitäisitkin hänestä yhä enemmän.”
  Seuraavana aamuna Matti korottaa panoksia: ”Huomenta. Tajuat varmaan, miten valtavan riskin kustantaja ottaisi valitessaan suomennettavaksi 1500-sivuisen U.S.A:n. Tehtävän voisi suhteuttaa siihen, että Tammi ei ole rohjennut ottaa Suurkaupungin kasvoista uutta painosta. Ainoa tapa, millä voisi kuvitella vaikuttavan kustantajaan, olisi tehdä esim. Parnassoon innostunut essee, jossa John Dos Passos vakuuttavasti osoitettaisiin maailman kirjallisuudeksi. Mikään merkki ei viittaa siihen, että sinä tuon esseen kirjoittaisit. Sehän edellyttäisi loikkausta mukavuusalueeltasi, elämän nautiskelusta johonkin todelliseen urakkaan.”
   ”Hahaa, joo, kukapa mukavuusalueeltaan poistuisi!” minä vastaan. ”Paitsi ne jotka poistuvat ja saavat jotakin aikaiseksi, isompaa.”
    ”Voit kutsua minua masokistiksi”, Matti jatkaa keskustelua, ”mutta lähes kahden vuoden aikana, jolloin elämän rajallisuus on vahvasti konkretisoitunut, olen monastikin poikennut mukavuusalueeltani ja aion niin tehdä jatkossakin. Jos aikaa riittää, aion lukea tuossa lähipöydälläni odottavat kirjat, mm. 1400-sivuisen Vankileirien saariston ja yli 600-sivuisen Virginia Spencer Carrin Dos Passos -biografian. Saatat siis lukea uudestaan Suurkaupungin kasvot, mutta uteliaisuutesi / energiasi ei riitä U.S.A:n ’kahlaamiseen’. Minusta Dos Passos ei varsinaisesti edusta kirjallisuuden modernismia (Joyce, Faulkner, Lowry…).”
    Joulukuun alussa 2014 Matti kertoo lukevansa John le Carrén romaaneja: ”Olen hämmästynyt kirjojen korkeasta tasosta, ottaen huomioon kuinka tiheästi le Carré on niitä julkaissut. Kylmän sodan loppuminen (jos se nyt ikinä loppuikaan) ei kirjailijan luovuutta heikentänut, pikemmin päin vastoin, sillä muuttama jälkituotannon teoksista kuuluvat hänen parhaisiinsa… Sinun pitäisi tehdä kirja le Carrén romaaneista, koska Suomesta ei taida siihen tehtävään ketään sopivampaa löytyä.”
    Noin puoli vuotta aikaisemmin, 29.7.2014, Matti soimasi minua ajan hukkaamisesta viikottaisten pakinoiden parissa: ”Tämmöistä tuli taas mieleen. Miksi käytät energiaasi kolumneihin, joilla, kommenteista päätellen, on vain muutama lukija? Suunnilleen samalla vaivalla voisit rustata kirjan rikoskirjailijoista, joista sinulla ennestään on jo runsaasti materiaalia kasassa, niin että et joutuisi starttaamaan nollapisteestä. Lukijoita saisit satoja ellet tuhansia. Aihepiiri on suosittu, kuten tiedät. Yhtä maneeriasi voisit mielestäni hieman karsia. Aloitat tekstisi lähes aina kysymyksillä, joihin aika harvoin vastaat. Ei niihin kukaan lukijakaan tule vastaamaan, joten kysymykset jäävät ilmaan, tuulen viemiksi. Petteri olisi tiedoillasi jo tehnyt kymmenen kirjaa. Lämpöjatkoa.”
    Kun epäilen ettei minulle ole kompetenssia siihen eikä tähän, Matti heittää point blank: ”Miten niin ei ole kompetenssia? Kenellä muka Suomessa sitä sitten olisi mainitulla alueella? Mistä v:sta nuo alemmuudentunteet periytyvät?”


                                                       Kyösti Salovaara, 16.6.2006.
Matti ja Risto Raitio - keskustelun tenhoa Malmilla.


Ajan pyörä kierii kuin rantapallo vedessä. Ei siitä otetta saa.
    Marraskuussa 1975 Matti Salo kirjoitti hyvin kriittisen – ja jälkikäteen arvioiden perustellun - arvostelun Helsingin Sanomiin Peter von Baghin suurteoksesta Elokuvan historia. Ystävysten välit katkesivat joksikin ajaksi. Arvostelu herätti laajan keskustelun Baghia puoltavien kulttuurijulkkisten julkilausumin. Taustalla oli myös yliopistollista kähinää Baghin tutkimuksen arvosta tai arvottomuudesta – siitä oliko kyseessä ylipäänsä tutkimus vai pelkkä hakuteos.
    Oliko tuo arvostelu jonkinlainen käännepiste molempien miesten uralla?
    Peter von Baghista (1943-2014) tuli Matin kriittisestä arvostelusta huolimatta suomalaisten Herra Elokuva! Matista puolestaan ei ole esimerkiksi Wikipediassa sanaakaan. Baghin kirjat, tv-dokumentit ja radio-ohjelmat olivat ”elämää suurempi” juttu. Mattikin julkaisi muutaman kirjan, mutta ne jäivät haileaan varjoon, jos niitä vertaa von Baghin komeaan uraan. Ironista tietysti on, että kun Matti kritisoi syksyllä 1975 von Baghia marxilaisen luokkataistelun ryvettämästä elokuvatulkinnasta, Baghin myöhempi julkaisu-ura ilmentää hyvinkin laskelmoitua kaupallisuutta.
    En muista millaisen kannan otin vuonna 1975 Matti Salon Bagh-teilaukseen. Voisin hyvinkin kuvitella ymmärtäneeni paremmin Baghin marxilaisuutta kuin Matin piikittelevää kritiikkiä, mutta julkisesti taisin välttää ottamasta kantaa.
    Sitäkään en muista, milloin tutustuin Mattiin lähemmin. Julkisia elokuvaluentoja kuuntelin Porthaniassa 70-luvun alussa. Kävin kerran, keskellä päivää, töistä lintsaten, katsomassa Matin järjestämän privaattinäytöksen Arthur Pennin Yön siirroista, josta ei ilman tekstejä ymmärtänyt mitään, eikä myöhemmin tekstitettynäkään kaikkea. Tämä saattoi tapahtua vuonna 1974 tai -75. Elokuvan jälkeen mentiin Yliopiston päärakennuksen kahvilaan Riston (Hannula), Markun (Luoto) ja Reijo Lehtosen kanssa, mutta Matti ei ehtinyt (?). Eräässä muistiinpanossa kerron olleeni katsomassa vuonna 1974 Matin ja Petterin järjestämässä yksityisessä näytöksessä Museokadun Cinemassa Robert Altmanin filmiä McCabe&Mrs Miller.

                                                      Kyösti Salovaara, 16.6.2006.
Matti ja Sirpan kynnet, Malmilla.
    Tuohon aikaan, 1970-luvun alkupuolella me kaikki ihailimme Matin laajoja ja tietäväisiä elokuvaesseitä Helsingin Sanomien sunnuntainumeroissa. Miksi ne loppuivat?
    Mutta Mattiin tutustumisen kokoavana voimana toimi Suomen Sosialidemokraatin Risto Hannula (1936-2008), johon tutustuin talvella 1974 kun kirjoitimme Markku Luodon kanssa lavean Raymond Chandler -esseen Demarin kulttuurisivuille. Saattaa olla, että varsinainen yhteys Mattiin syntyi sitten Markun kautta, sen jälkeen kun hänestä oli tullut Hesarin kulttuuritoimittaja.



Keskipakovoima heittää ajan karussellista irralleen jääneet yksityiskohdat sivuun, ties minne. Niitä ei löydä lampullakaan.
    1970-luvun loppupuolella olin – ja olimme vaimoni Railin, ja ystävysten Markun ja Riston kanssa – paljonkin tekemisessä Matin kanssa. Matilla oli ”hovinsa”, johon kuului kauniita naisia. Kerrottiin myös että Mattia vaivasi mimosan herkkyys; hän saattoi suuttua vähästä.
    Usein tavattiin Kosmoksessa, mutta kerran Matti ja Vesa Karonen tulivat Leppävaaraan Perkkaalle kylään, mukanaan Risto, Markku ja töölöläisestä ravintolasta hankitut pizzat. Se oli luultavasti ensimmäinen kerta kun söin pizzaa. Matti ja Vesa eivät selvittäneet ennalta pidänkö valkosipulista - tuon vierailun jälkeen meni monta vuotta ennnen kuin palasin pizzojen pariin. Sitten ja sen jälkeen olen syönyt pizzani ilman valkosipulia.
    Jälkijuomaksi tein gimlettejä Raymond Chandlerin Pitkien jäähyväisten innoittamana. Vesa kiskaisi miehekkäästi puoli ginipulloa ilman limettiä.
    Tuliko meistä hyvät ystävät, minusta ja Matista?
    Ystävyys on haastava sana, jos sillä tarkoitetaan tiheää yhteydenpitoa ja pakonomaista jutustelua (yhdentekevistä) arkipäivän asioista. Tuttavuus taas tuntuu hieman laimealta määritelmältä ”suhteellemme”. Ehkä se oli jotakin siltä väliltä. Matilla oli oma sisäpiirinsä, johon emme kuuluneet, vaikka aina joskus kuulimme kuinka vaikkapa Reijo Lehtosen luona oli juotu dry martineja ja tanssittu 1920-lukua fitzgeraldmaisesti.
    Minähän olin ex-jalkapalloilija, joka luki Chandleria ja amerikkalaista kirjallisuutta oikean puolustajan runnovalla otteella, kun taas Matin herkkätuntoisuus lähti jostain Eino Kailan syvähenkisyydestä vertautuen lopulta Leslie Fiedlerin kaltaisen laajojen kaarien kirjoittajan kulttuurituntemukseen. Koska työskentelin koko ajan kirjoittamisen ohessa IT-alalla, Matti piirsi teoksensa Seinä vastassa omistuskirjoitukseen tällaiset sanat: ”Kyöstille, työn orjalle Helsingissä 14.5.1982, Matti Salo.”
    Eräänä vappuna Matti oli silloisen tyttöystävänsä kanssa Perkkaalla meillä kylässä. Iltapäivällä lähdettiin sitten kävellen kohti Etelä-Helsinkiä Alapurojen luokse kylään, me kuokkavieraina. Nyt kun yritän muistella, luulen että kävelimme ainakin Meilahden ohitse ennen kuin otimme raitsikan.
    Matti oli ripeä mies kävelemään.
    Kun 2000-luvulla taas tapasimme useammin, hän käveli kepeästi Maunulasta Malmille.
    Matti pääsi jossakin vaiheessa normaaliin palkkatyöhön, perusti perheen ja asui Perkkaalla, melkein tai täysin samassa taloyhtiössä jossa olin itse asunut vuosina 1973-78. Kun kuulin tuosta, ja emme kai Matin "palkkatyön" vuosina tavanneet, se tuntui kummalliselta, sillä matka Töölöstä Perkkaalle oli varmasti Matille pitempi kuin oma matkani Perkkaalta Tapiolaan ja sieltä Soukanrantaan.
    Matti kuului pikemmin woodyallenimaisesti viritettyyn suurkaupunkiin kuin espoolaiseen lähiöön.


                                                                                     Jaakko Salovaara, 24.2.2007.
Äitini Meri ja Matti - tarkkaavaisuus.


Tuntuu tietysti vähän tyhmältä kirjoittaa itsestään, kun tarkoitus on kirjoittaa Matti Salosta, kulttuurimiehestä, man of lettersistä.
    Mutta mistä muustakaan voi kirjoittaa kuin itsestään, sillä eihän ihminen, niin kuin Paul Auster on sanonut, tunne edes itseään saati sitten muita. Minä olen mattini, mattini on minua, ja maailma meitä poloisia yhdessä.
    Demarista eläkkeelle jäänyt Risto Hannula täytti elokuussa 2006 seitsemänkymmentä vuotta. Risto Raitio, Pertti Vuorinen ja Jerker A. Eriksson toimittivat juhlakirjan, johon tein laajan ”eeseen” suhteestani Hannulan kulttuuriosastoon ja kirjoittamiseen ylipäänsä.
    ”Istuimme kerra kapakassa 90-luvun puolella ja minä huokaisin, että mitäköhän hyötyä tästä loputtomasta juttujen kirjoittamisesta on ollut”, kirjoitin Hannulan juhlakirjassa. ”Risto sanoi aikaakaan miettimättä: ’Olet tutustunut lukemattomiin ihmisiin.’ Niinpä, jopa Kalevi Sorsan esseitä päädyin toimittamaan! Tai syömään lämpimiä voileipiä Mauno Koiviston Tähtelään ja kirjoittamaan syndikalisoituja puheenvuoroja Paavo Lipposen Teema-lehtitoimistolle. Mutta toisin sanoen: kirjoitinko vuodesta toiseen, illat ja viikonloput normaalityön ohella, päästäkseni ihmisten ilmoille, tutustuakseni erilaisiin ihmisiin? Ehkä niin, vaikka ajatusta on vaikea hyväksyä. Tunnustan että Riston kanssa oli hauskaa ja jännittävää surffata Helsingissä, koska hän tunsi ja tuntee kaikki ihmiset eikä edeltä käsin koskaan, mentiinpä mihin kapakkaan tahansa, voinut arvata kenen pöydässä lopulta istuttiin.”
    Matti Salo oli tätä samaa kuviota, joskus tiiviimmin ja joskus väljemmin. 2000-luvulla yhteys taisi syntyä uudestaan Dekkariseuran lehden päätoimittajan Risto Raition kautta. Matti kävi Riston kanssa ainakin pari-kolme kertaa Malmilla kylässä. Kun 60-v synttäreitäni vietettiin Siltamäessä, kivenheiton päässä Malmilta, ystäväni ja kollegani asunnolla, Matti oli luontevasti kunniavieraana, muiden kunniavieraiden keskellä puhetta johtamassa. Pakinani kuvat ovat noilta vierailuilta; 1970- tai 80-luvulta minulla ei ole kuvia Matista, tai jos on, ne ovat jossakin kenkälaatikossa diakuvina.
    Jostakin syystä Matti sieti minua.
    ”Nuoruuden vuosina minä en ollut paras seuranpitäjä, koska väsymättä jaksoin väitellä samoista asioista mistä lehden palstoilla kinasin”, tunnustin Hannulan juhlakirjassa vuonna 2006. ”En antanut tippaakaan periksi sosiaalisen elämän diplomatialle. Tästä puutteesta en osaa itseäni kunnioittaa. Muistan kuinka Pekka Tarkka halusi tutustua minuun. Matti Salon välityksellä kohtasimme eiralaisessa ravintolassa Pietarinkadun varrella. Pekalla oli mukanaan tuore väitöskirjansa Putkinotkosta. Minä tietysti ryhdyin väittelemään siitä, miten paljon tärkeämpi kirjailija Raymond Chandler oli kuin Putkinotkon kirjoittaja. Kauheaa, Salovaara! Ihminen on lapsi kunnes aikuistuu. Jotkut eivät aikuistu koskaan.”


                                                     Jaakko Salovaara, 24.2.2007.
Kulttuurimme vaatimattomat jättiläiset:
Matti Salo ja Risto Hannula.


Kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä”, Matti Salo kirjoitti teoksensa Viitta ja tikari (Like, 2015) ensimmäisessä lauseessa.
    Teoksen alaotsikko kuuluu: Johdatus poliittiseen jännityselokuvaan.
    ”Ehkä on aiheellista lyödä pöytään omat poliittiset korttini”, Matti jatkoi kirjan esipuheessa. ”Olen äänestänyt eduskuntaan niin Arvo Salon kuin Tuija Braxin sekä, kahdesti tasavallan presidentiksi Tarja Halosen. En onnistunut, lähellekään, saamaan presidentiksi Eva Biaudetia enkä, sillä kertaa täpärämmin, Brysseliin Anni Sinnemäkeä, mitä pahoittelen kummankin puolesta. Parikymmentä vuotta sitten päätin, Arvo Salon taannoista vaalilausetta ’Vasen on oikea’ mukaillen, ottaa ohjenuorakseni moton ’Nainen on oikea’.”
    ”Ilman naisia ei ole todellista joukkoliikettä.”
    Tuollaisen sitaatin Leniniltä olen kirjoittanut muistikirjaani erään elokuvan yhteydessä v.1972.
    Olisiko Matti allekirjoittanut Leninin lausahduksen?
    Ehkä, kenties, mutta palataanpa vielä edellä viitattuun elokuvahistorian arvosteluun. 
    Marraskuussa Helsingin Sanomat julkaisi tuon kirjoituksen otsikolla Maailman elokuva Peter von Baghin silmälaseissa: Yhden miehen sota.
    Elokuvan historia sai Matilta hyvää kriittistä kyytiä. Monen mielestä ansaitsematonta. Huhuttiin että Matilla oli kesken oma mammuttiteos, jota hän ei näyttänyt saavan valmiiksi. Kerrottiin että tekeillä olevassa kirjassa oli jo satoja ellei tuhansia sivuja, joiden yksityiskohtiin Matti näytti eksyneen lopullisesti.
    Oliko Matti kateellinen Baghin elokuvahistorialle?
    En tiedä. Ainahan se riipoo, kun joku tekee jotakin, mihin kuvittelet itse olevasi muita pätevämpi.
    Kun nyt lukee Matin arvostelun, se tuntuu osuvalta ja perustellulta, vaikka luulen, että monet Baghin kirjoittamistyyliin ihastuneet eivät ole kanssani samaa mieltä – enkä minäkään ehkä ollut vuonna 1975 samaa mieltä kuin nykyään.
    ”Baghin maailman ja elokuvan katsomus on marxilainen”, Matti kirjoitti Hesarissa 9.11.1975. ”Luokkataistelu, dialektiikka (hämärästi käytetty termi), materialismi, historia, sosialismi, kapitalismi, imperialismi, työ, rakentaminen, väkivalta, kollektiivi, kansa ovat kirjan avainsanastoa.”
    Matti jatkoi, että elokuvahistorioitsija saa olla mitä tahansa, juutalainen, marxilainen, eksistentialisti, kristitty, anarkisti, konservatiivi, radikaali, freudilainen tai jungilainen, ja on varmasti hyvä, jos tutkija Baghin tavoin tunnustaa värinsä.
    Mutta: ”Kriteerinä pysyy pakottaako kirjoittaja materiaalin ideologiaansa vai antaako hän aineistolle ilmaa, joustaako perusfilosofia vai tukehduttaako se? Peter von Bagh ei ole tarpeeksi kimmoisa asenteiltaan eikä (kuivakkaalta) tyyliltään, jotta maailman elokuva saisi riittävästi hengitystilaa hänen pihdeissään.”
    Matin mielestä Bagh ei pystynyt tai halunnut nähdä elokuvan, kertomuksen eikä taiteen sävyjä. ”Bagh mitätöi mielikuvituksen voimaa, myyttien ja arkityyppien vetoa, ihmiskunnan perintöä. Luokkataistelun vääjäämättömän ankea perustotuus harmaannuttaa elokuvan ruusutarhan, viljapellon. Kukat peittyvät rahan saasteen ja ruumiskasojen alle.”
    Kun olen nykyään yrittänyt käyttää von Baghin elokuvakirjaa hakemistona, olen todennut ettei siitä ole apua, koska Bagh todellakin sotkee faktat poliittiseen argumentointiin tavalla, joka estää faktojen hyväksikäyttämisen. Kun yritin löytää pakinaani esimerkiksi uskottavia näkemyksiä Rohmerin tai Tatin elokuvista, en löytänyt Baghin kirjoituksista mitään lainattavaa. Baghin poliittisia kliseitä en halunnut kierrättää.
    Mutta kuinka kaukana Matti Salo lopulta oli von Baghin maailmasta – sitä en osaa sanoa. Jos Bagh liimasi kaikkeen poliittisen arvioinnin, Matti puolestaan tuntui pakenevan jopa esteettistä kannanottoa loputtomiin yksityiskohtiin ja melkein syövyttävään behaviorismiin etsiessään ja luetellessaan erilaisten elokuvien teknis-ulkoisia yhtymäkohtia – sanomatta lopulta mitä estetiikan takana on, millainen poliittis-filosofinen maailman tulkinta siellä mahdollisesti lymyää.


Ajan pyörä jättää jälkiä maahan, niitä seuraamalla voi palata menneisyyteen.
    Ihminen katsoo eteenpäin ja kuvittelee tietävänsä mitä seuraavan mutkan takana odottaa.
    Ihminen kääntää päätään ja luulee muistavansa mistä tuli.
    Mutta yllätyksiä tapahtuu. Kaikkea ei muista, kaikkea ei tiedä.    Tietämättömyydestä ja muistamattomuudesta syntyy tarinoita.
    Panu Rajala kertoo ettei Matti uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Kuitenkin ikuisen elämän illuusio lohduttaa ainakin hetken.
    Eletty elämä ei katoa ennen kuin sen viimeinenkin jälki ja jäljen jälki ja jäljen jäljen jälki katoaa. 
    Matti jätti monta jälkeä.
    Niissä, niissäkin eletty elämä jatkuu.


                                                              Kari Aronen, 24.2.2007.
Matti ja Minä, egojen ilme Siltamäessä.


5 kommenttia:

  1. kyösti

    tämä oli niin jumalaisen hieno kirjoitus salon matista, ettei mitään rajaa. luin sen aamulla ja mieleen palautui monta matti-muistoa: kirjadivarit, raition risto, hannulan risto, dekkarit, pakettinarulla sidotut ruumiin kulttuurin vuosikerrat, joita kannoin kotiin, kaikki matin terävät ja koskettavat huomion elokuvista ja ihmisistä ja niin pois päin. matin kanssa sitä aina tajusi miten virkistäviä omasta ajatusmaailmasta poikkeavat ajatukset ovat.

    tässä lista haluista, joita sinun kirjoituksesi aiheutti: tekee mieli painella lähimpään divariin ja hankkia joku leffakirja ja tulla filmihullu-humalaan. katsoa joku elämää suurempi elokuva ja jatkaa kaiken uuden oppimista historiasta, taiteesta, kirjallisuudesta, eri kulttuureista, ihan mistä vain ... ja vahvimpana, varmimpana: on hienoa elää - se tekee hyvää ja pitää aistit valppaina. varmaankin juuri tällaiselta tuntuu niistä tyypeistä, jotka näkevät paahtoleivässä tai liiskaantuneessa banaaninkuoressa jonkun pyhimyksen kasvot, ja se pyhimys kertoo, että kaikki tulee menemään hyvin.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, meri! Kommenttisi todistaa, kuinka vähän lopulta sain noinkin pitkään pakinaan Matista kerrottua. Ihminen on sanoja isompi.

      Poista
  2. Minulla ei ollut ilo tuntea Matti Saloa, mutta hänen kirjoituksiaan olen kyllä lukenut. Pakinan kuvissa (ja tekstissäkin) näkyy sentään useita ihmisiä, joita olen elämäni varrella saanut tavata ja tunteakin.

    Ajatuksia pakina silti herättää. Osuvasti kirjoitti Matti Salo John le Carrésta, joka on omiakin suosikkikirjailijoitani.

    Miksi Kyösti kirjoittaa viikottaisia pakinoitaan sen sijaan että kirjoittaisi jotain suurempaa? Miksi minäkin näitä mietin? Omalta osaltani olen ikääntyessäni huomannut yhä lisääntyvän tarpeen kiteyttää ajatuksiani kirjoittamalla. Blogeihin kirjoittamalla saa joskus aikaan jopa keskustelua, mikä on hyvä tapa kehittää omaa ajatteluaan.

    Kyösti kirjoittaa usein aiheista, jotka minuakin kiinnostavat, joten häiriköin täällä varmaan usemmin kuin olisi suotavaa. Usein olemme samaa mieltä, mutta välillä sitten tervehenkisen railakkaasti myös aivan eri kannoilla. Totuus jäänee tuonne jonnekin?

    Kuulun niihin ihmisiin, joiden leipätyö on ollut aherrusta aivan muualla kuin kulttuurin parissa, joten kulttuuri on jäänyt rakkaaksi harrastukseksi. Tämä on väkisinkin rajoittanut mahdollisuuksiani sellaiseen laaja-alaisuuteen kuin monilla suuresti arvostamillani ja tässäkin jutussa mainituilla ihmisillä.

    Peter von Bagh oli voimakkaasti johdattajani elokuvan maailmaan, vaikken häntä edes tavannut paria ohutta kohtaamista lukuun ottamatta. Mutta ne elokuvaesittelyt ja -kirjoitukset! Nautin niistä suuresti, vaikka näinkin niissä niitä usein mainittuja puutteitakin. Senkin olen ymmärtänyt, että ihmisenä von Bagh ei totisesti ollut sieltä helpoimmasta päästä.

    Nyt minäkin kirjoitan itsestäni kommentoidessani Kyöstin pakinaa. Minä, Kyösti ja Matti!

    VastaaPoista
  3. Hieno kirjoitus. Lukukokemuksena vertautuu Risto Hannulan juhla-/ystäväkirjaan: molemmista sai monia ajatuksia arvioon, mitä elokuvakulttuuri on Suomessa ollut.

    Omat muistikuvani Matti Salosta ihmisenä ovat etäiset. Näin tai kuulin häntä Orionissa satunnaisesti. Antikvariaatteja ahkerasti kiertäneenä vaikutuin hänen kirjakokoelmastaan, jota hän ajoittain harvensi muiden entusiastien iloksi ja opiksi. Hänen kotikirjastonsa oli kaiketi yhtä ainutkertainen kuin vaikkapa Peter von Baghin tai Jörn Donnerin.

    VastaaPoista