Maailma. Missä?

 [kirjoissako?]

Kuu katseli miettiväisin silmin Afganistanin karua vuorimaata ja on perin luultavaa, että se oli hiukan surumielinen. Sanotaan, että taivaankappaleetkin itkevät nähdessään ihmissuvun hurjaa riehuntaa kiertotähtemme pinnalla.

    Aina on Afganistanin historia ollut veristä, mutta harvoin sentään siinä määrin, kuin kuningas Habibullahin ja kuningas Nadir Khanin selvitellessä sotkuisia välejään Kabulin laaksossa. Kaksi suurta armeijaa oli iskenyt yhteen, ja tuhansia miehiä oli lähtenyt sille tielle, jolta ei ole paluumahdollisuuksia, tuhannet lesket ja orvot surivat vuoriston majoissa.

    Ja afgaanit taistelivat vallasta. Se onkin luonnollista, sillä Afganistanissa on kivääri miehen tärkein työkalu.

- Marton Taiga: Mustan lipun ritarit. 1937.

Missä kurdit ja kafiirit kohtaavat, liki porttia Peshawarin,

kadun oikeutta istumaan kävi maaherra Kabulin.

Oli mestausveitsi ja hirsipuu sen ainoa rangaistus,

vaan varassa paksun lompakon oli syyllisen armahdus.

Löi taannoin miestä Jusufzain eräs koira alamaan.

Hänet tuomitsivat kuolemaan, hänen sylkivät kasvojaan.

Oli veitsi jo kädessä mestaajan, niin oikusta kohtalon

luo saapui kuningas, henkeään kun aneli uskoton.

-Rudyard Kipling: Balladi kuninkaan armosta (ote). 1889. Suom. Antero Manninen, 1976.

Valloittajaehdokkaita on Afganistanissa käynyt kosolti. Aleksanteri Suuren armeijat, Tšingis-kaanin paimentolaislaumat, Timur Lenkin sotajoukot, kaikki ne työntyivät tämän alueen autiomaihin ja vuorille ja viljelyksille. Kaikki ne teurastivat ja hävittivät ja polttivat, kaikki ne rakensivat kaupunkeja ja temppeleitä omaksi kuvakseen, kaikki ne epäonnistuivat. Aika tuhoaa sen, joka yrittää taivuttaa tahtoonsa pataanit ja uzbekit ja tadžikit ja hetsarit. Hänen kaupunkinsa hautautuvat hiekkaan, hänen temppeleittensä kivet käyttävät maanviljelijät peltojensa aitoihin. Viktorian, Brittiläisen imperiumin hallitsijan lähettämät joukot tulivat kahdesti kuormastoineen ja palvelijoineen, saivat tylyäkin tylymmän vastaanoton, pääsivät hetkeksi voitolle ja perääntyivät sitten taas...

    Joitakin läksyjä ei kerta kaikkiaan opita helpolla.

-Gerald Seymour: Taistelu vuorilla. 1984.

Taleban palauttaa amputoinnin rangaistukseksi: ”Käsien katkominen on välttämätöntä.”

- otsikko Helsingin Sanomissa 24.9.2021

Maailma kirjoissako? Otsikko kuulostaa vanhanaikaiselta. Kukapa nykyään ajattelisi, että kirjat, nimenomaan fiktiivinen kertomakirjallisuus paljastaa maailman tilan ja tolan.

    Leikitään kuitenkin, että saan olla vanhanaikainen, ja että kaunokirjallisuudella on merkittävä tehtävä maailman selittäjänä.

    Matemaattisesti todeten: maailma ei ole kirjoissa, mutta kirjat ovat maailmassa.

    Kaunokirjallisuus on siis osa maailmaa, mutta se ei ole koko maailma. Mutta jos maailma on pelkästään konkreettinen entiteetti, niin minne sijoittuvat fiktiivisten romaanien kertomukset? Nehän eivät ole totta, mutta eivät täysin valhettakaan, vaan pikemminkin todellisuuden erilaisia mahdollisuuksia.

    Sekin kannattaa muistaa, että kaunokirjallisuus ei ole (luonnon)tiedettä. Kun romaani ilmestyy, se ei koskaan kumoa jonkin aikaisemmin samasta aiheesta kirjoitetun romaanin kertomusta. Ne ovat yhtä totta - tai valhetta.

Romaaneja on kahdenlaisia: hyviä ja huonoja.

    Mutta niinkin voi sanoa, että romaanit ovat joko viihdyttäviä tai tylsiä.

    Kertooko hyvä mutta tylsä romaani enemmän todellisuudesta kuin huono mutta viihdyttävä?

    Ei tietenkään kerro eikä jaottelulla muutenkaan ole mieltä. Subjektiivisia arvioita ei voi laittaa universaaliin puntariin. Kaunokirjallisuutta voi toki luokitella mielensä mukaan vaikka sataan lokeroon, mutta se ei auta hahmottamaan maailmaa. Eikä välttämättä edes kirjallisuutta.

    On vain erilaisia romaaneja, siinä kaikki.

Luin kolme fiktiivistä kertomusta Afganistanista. Tavalla tai toisella ne olivat ”jännäreitä”, seikkailukertomuksia.

    Mitä niistä pitäisi ajatella?

    Usein sanotaan - ja minäkin sanon - että jännityskirjallisuus kertoo todellisuudesta enemmän kuin ihmissuhteiden psykologiaan keskittyvä ns. vakava romaani. Jännityskirjallisuus kuvaa sitä mitä ihmiset tekevät, psykologinen romaani kertoo sen mitä ihmiset ajattelevat. Jännityskirjallisuudella on lupa, melkein velvollisuus, kuvata kaikenlaisia ”asioita” juonikuvion reunalta.

    Tuokin lienee liioitteleva yleistys, melkein klisee.

    Mutta jonkinmoista totuuden siementä ajatuksessa on. Lukijasta sitten riippuu arvostaako hän enemmän ihmisen ajatuksia ja tunteita kuin sitä mitä ihmiset tekevät, ja millaisessa maailmassa elävät.

    Mielenkiintoista on, että ylläoleva jännityskirjallisuuden luonnehdinta muistuttaa Aristoteleen käsitystä tragediasta: ”Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

Ensin luin Marton Taigan (1907-1969) vuonna 1937 ilmestyneen seikkailuromaanin Mustan lipun ritarit (Tammi, 2.p, 1976), jossa eletään 1920-luvun jälkipuoliskoa Afganistanissa ja missä afgaanikuninkaiden keskinäiseen sotaan osallistuu joukko palkkasotureita Suomesta, Saksasta ja Englannista ja missä naruja taustalla vetelee Kabulissa toimiva amerikkalaisen öljy-yhtiön pomo.

    Taigan romaani, hänen ensimmäinen romaaninsa muuten, on hauska ja muistuttaa huumorillaan vähän Edgar Wallacen Sandi-juttuja. Sandin Afrikka ja Taigan Afganistan eivät tietenkään huumorimielessä naurata sellaista nykylukijaa, joka tietää tarkasti mitä sopii sanoa ja mitä ei.

    Toiseksi tartuin englantilaisen vuonna 1941 syntyneen ja ensi kuussa 80 vuotta täyttävän Gerald Seymourin romaaniin Taistelu vuorilla (In Honour Bound, 1984. Suom. Aulis Rantanen. WSOY, 1988.) Tässä kertomuksessa englantilainen olalta laukaistavien ilmatorjuntaohjuksien asiantuntija menee auttamaan afganistanilaisia sodassa Neuvostoliiton miehitysjoukkoja vastaa. Miehitystä on jatkunut 4 vuotta ja neuvostoliittolaiset taisteluhelikopterit hallitsevat laaksoja ja vuoria. Englantilainen sotilas pyrkii ampumaan alas vähintään yhden helikopterin, jotta brittien tiedustelupalvelu pääsisi tutkimaan tuon ylivoimaisen sotilaskoneen salaisuuksia. Kertomus avautuu vähitellen vaikeampaan kysymykseen: miten ja mihin pitää kunniantunnossaan sitoutua. Onko puolen valitseminen ylipäänsä mahdollista?

    Kolmantena Afganistan-juttuna oli Nobel-kirjailija Rudyard Kiplingin (1865-1936) satiirinen novelli kahdesta miekkosesta, joista toinen päätti ryhtyä Afganistanissa kuninkaaksi. Kiplingin novelli Mies, joka pyrki kuninkaaksi (The Man Who Would Be King) julkaistiin v. 1888. John Huston ohjasi siitä vuonna 1975 kohtuullisen hyvän filmin, jossa kuninkaiksi pyrkiviä miekkosia esittivät Sean Connery ja Michael Caine. Suomeksi novelli löytyi V. Hämeen-Anttilan toimittamasta ja suomentamasta kertomuskokoelmasta Kolmas ”Hyvää yötä” – Hetki lepoa kunnes nukahdatte (Arvi A. Karisto, 1936.)

    Kolmen kertomuksen fiktiivinen otos Afganistasta on tietysti mielivaltainen eikä todista juuri mitään - ei Afganistanista eikä jännityskirjallisuudesta.

Päällys Urpo Huhtanen.
Antero Mannisen valitsema ja suomentama
 runokokoelma perustui teokseen
Rudyard Kipling's Verse, Definitive Edition, 1940.
WSOY, 1976.

Uskallan sanoa, että kolme lukemaani Afganistan-kertomusta suhtautuvat kriittisesti tarinoidensa länsimaisiin seikkailijoihin ja heidän rooliinsa ”valkoisen miehen taakan” kantajina. Se ei kuitenkaan tarkoita, että afganistalaisia pidettäisiin millään muotoa romanttisina alkuasukkaina. Päinvastoin, kaikki kirjailijat kertovat yhä uudestaan paikallisten heimojen ja sotapäälliköiden julmuudesta ja keskenään kilpailevien uskontokuntien takapajuisuudesta, eräänlaisesta fatalistisesta suhtautumisesta sekä ankaran luonnon että aggressiivisten ”kuninkaiden” ylivaltaan.

    Marton Taiga ja Rudyard Kipling osoittautuvat melkoisiksi humoristeiksi, eri tavalla luonnollisesti. Taiga piruilee kaikelle, jopa romantiikalle eikä oikein ota tosissaan mitään, mutta kirjoittaa elävää proosaa. Yllätyin!

    Koska Kipling on jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, hän ei voi olla ”huono” kirjailija. Kuitenkin Kiplingin maine taitaa nykyään olla jopa epäilyttävä - olihan hän brittiläisen imperiumin (ja niin ollen kolonialismin) ylivallan runoilija. Käsillä olevassa novellissa kirjailijan ote on kuitenkin huikaisevan taitava; hän kritisoi ja pilkkaa sarkastisesti kaikkea mikä liikkuu, yhtä hyvin länsimaista lehdistöä kuin afgaaniheimojen taikauskoa. Novellissa afgaanit hyväksyvät brittiseikkailijan kuninkaakseen, koska pitävät tätä jumalana, mutta kaveri sotkeutuu naimapuuhiin, ja kun vastentahtoinen vaimoehdokas raapaisee miestä kasvoille ja niistä valuu verta, kuninkaan tekijät tajuavat ettei verta valuva mies voi olla jumala. "Laakso oli täynnä ulvovia, kirkuvia olentoja, ja jokikinen siellä huusi: 'Ei jumala eikä paholainen, vaan tavallinen ihminen.'"

    Kiplingin novellin minäkertojana on englantilainen, Intiassa työskentelevä kyyninen lehtimies, jonka korvien läpi kuninkaiksi pyrkivien miesten tarina toistetaan. Lehtimies siis kertoo kuulemastaan, ei näkemästään. Kiplingin lehtimies ”tietää” millaista rajan takana Afganistanissa on:

    ”Teidät on silvottu kappaleiksi, ennenkuin olette ennättäneet tunkeutua kahdeksankymmentä kilometriä rajan taakse”, varoitin minä. ”Teidän on matkustettava Afganistanin halki, päästäksenne siihen maahan. Koko seutu on vain louhikkoa, vuorenhuippuja ja jäätiköitä, eikä yksikään englantilainen ole siellä käynyt. Ihmiset ovat oikeita petoja, ja vaikka pääsisittekin niiden luo, ette voisi saada mitään aikaan.”

Neuvostoliitto kuvitteli vuonna 1983 - aika jota Seymourin romaani kuvaa - kääntäneensä ylivertaisten taisteluhelikopterien avulla sodan Afganistanissa voitokseen.

    Mutta, Seymour kirjoittaa, nyt vastassa ei ollut NATO:n sotilaat eikä Vietnamin taisteluista selviytyneet USA:n merijalkaväen joukot. ”Heidän vihollisensa on mies, joka ei osaa lukea”, Seymour sanoo. Eikä sellaisen ”miehen” lannistaminen onnistu perinteisen sotataidon opeilla. Ironia on siinä, että samalla kun Seymour ennusti Neuvostoliiton häviävän ”lukutaidottomille” afgaanisotureille, hän tavallaan myös ennusti 2000-luvun länsiliittoutuman tulevan häviön talebaanien konservatiiviselle, autoritaariselle ja kurinpidossa väkivaltaiselle elämänkatsomukselle.

    Gerald Seymour on hieno kirjailija, joka ei ole koskaan löytänyt paikkaa suomalaisessa käännöskirjallisuudessa. Hän on taustaltaan toimittaja; hän paneutuu tarinoidensa yksityiskohtiin tarkasti, jopa kliinisesti, aika lailla samalla tavalla kuin Frederick Forsyth. Toimittajataustaiset kirjailijat ovat usein aikaansa edellä; he vaistoavat mitä julkisen tiedonvälityksen takana tapahtuu, huomaavat kehityskulkuja joita päivän normaali tiedonvälitys ei huomaa. Jälkikäteen lukien esimerkiksi jotkut Forsythin romaanit käyvät melkein kansainvälisen politiikan tutkimuksesta, vaikka ne on kirjoitettu keskellä sitä aikaa jota kuvaavat.

Miksi länsimaalaiset ovat yhä uudestaan rynnänneet Afganistaniin?

    Lukemani tarinat eivät vastaa tuohon kysymykseen. Toki Taigan romaanissa amerikkalaiset ovat Kabulissa varmistaakseen pääsyn Afganistanin öljyyn - jos semmoista olisi ollut saatavilla. Muita luonnonvarojahan siellä ainakin riittää. Nyt vuonna 2021 niiden perässä ovat kiinalaiset, kenties.

    Enkä tiedä kuinka suurta tai pientä kirjallisuutta Taigan Mustan lipun ritarit, Seymourin Taistelu vuorilla ja Kiplingin Mies, joka pyrki kuninkaaksi edustavat. Jos kirjallisuudella ei ole enää kovin suurta merkitystä maailman selittäjänä, näillä tarinoillakaan sitä ei voi olla, paitsi suppeasti historiallisessa katsannossa.

    Ja kuitenkin, eivätkö ne noudatakin jopa yllättävän monipuolisesti Aristoteleen tragedian sääntöä: Päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.

    Ollakseni vanhanaikainen – siis ”uskossani” seikkailuromaaniin – lainaan tähän vielä Graham Greeneä (1904-1991), joka kirjoitti sekä vakavia romaaneja että jännäreitä, ja joka lopulta onnistui jännäreissään paremmin kuin vakavissa romaaneissaan. Jotkut hänen jännäreistään saattavat elää klassikkoina, vakavat romaanit eivät.

    ”Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla”, Greene muisteli kirjoituskokoelmassa Pakoteitä vuonna 1980. ”Ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua vähän samaan tapaan kuin tein kesällä 1940, kun minulla oli tapana viettää lauantai-illat Southendissä odottaen pommituksia vähääkään aavistamatta, että jonkin ajan kuluessa olisin saanut niistä tarpeeksi Lontoossa sekä yöllä että päivällä.”

Päällyksen kuva Petri Holm.
Päällyksen typografia Liisa Holm.