Hernekerttu ja Fitzgerald

[aiheetta ja ajatuksetta]

Kyösti Salovaara, 2024.

jo luonasi! Oi, yössä lempeässä

--

         vaan lehvikössä tässä

     vain tuulen tullen taivas paljastuu

         hohtaen sammalten hämärään.

- John Keats: Oodi satakielelle. Suom. Pentti Saarikoski.

Pitkin lämpimiä päiviä on hernekerttu laulanut pihapiirin lehvistössä. Sen uupumaton säksätys ja visertely kuuluu aamusta iltaan.

    Maanantaina käväisin Kotkassa katsomassa futista. KTP voitti kehnossa pelissä Käpylän Pallon. Katsojia oli paljon, nähtävää vähän. Vain pisteet lasketaan. Eikö pelin kauneudella ole väliä?

    Iltayöstä, Kotkasta palattuani, istuin kuistilla ovi auki lempeään yöhän. Jossakin kuulemisen äärirajoilla kaikui satakielen rummutus. 

    Kuullessani satakielen mieleeni tulee F. Scott Fitzgeraldin romaani Yö on hellä (1934) ja sen mottona oleva katkelma John Keatsin runosta Oodi satakielelle (1819).

    Keatsin runo on toki ongelmallinen, vaikea. Mutta Fitzgeraldin romaanin suomalainen laitos on sitä yhtä lailla, niin kuin myös Pentti Saarikosken runosuomennos. WSOY:n julkaiseman suomennoksen (1975) alkulehdellä lukee, että kyseessä on romaanin ”lopullinen laitos”. Saarikosken Keats-suomennos hukkaa oleellisimman, romaanin nimen selittävän rivin merkityksen: ”Already with thee! tender is the night”.

    Romaanista ei ole olemassa mitään ”lopullista laitosta”. Sitä vastoin Malcolm Cowley rustasi 1951 teoksen, joka perustui Fitzgeraldin sekaviin muistiinpanoihin ja kirjan reunaan tehtyihin kommentteihin siitä miten alkuperäisen teoksen saisi kenties paremmalle tolalle. Kirjailijan omassa mielessä romaanista oli täydempi versio, ehkä. En tiedä miksi WSOY nimenomaan suomensi Cowleyn version eikä alkuperäistä, kun Fitzgerald koki jonkinmoista renessanssia 1970-luvulla. Kustantajan älyllistä laiskuutta, ehkä.

Maailmaa, ihmisen elämää, pieniä ja suuria tapahtumia voi kuvailla ja selittää monella tavalla. Yhtä totuutta ei pidä toitottaa.

     Voi sanoa niin kuin Herakleitos: Kaikki muuttuu. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

     Tai sanoa niin kuin Parmenides: Mikään ei lopulta muutu. On jotakin mikä pysyy, yksi kokonaisuus.

     Ellei sitten heittäydy systeemifriikiksi Friedrich Engelsin tavoin: ”Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. Näin tähänastinen historia on kulkenut luonnonprosessin tavoin...” 

    Miten tämä liittyy hernekerttuun ja Fitzgeraldin romaaniin Yö on hellä?

    No, kaikin tavoin eikä mitenkään.

    Yksi ajatus johtaa toiseen, toinen kolmanteen joka unohtaa mitä ensin ajateltiin. 

Taiteilija, niin uskon, yrittää aina luoda täysin ”valmiin” teoksen, josta ei mitään puutu; johon ei ole mitään lisäämistä.

    Fitzgerald kirjoitti Yö on hellä -romaania kahdeksan vuotta. Takana oli Kultahatun (1925) suurenmoinen taiteellinen menestys, nuoruuden huuma, vaimon mielisairaus ja valtavat velat.

    Fitzgeraldista elämäkerran (Some Sort of Epic Grandeur, 1981) kirjoittanut Matthew J. Bruccoli sanoo, että toisin kuin urbaani legenda väittää, Yö on hellä ei ollut taiteellinen eikä taloudellinen epäonnistuminen. Kirjaa myytiin hyvin ja se sai enemmän myönteisiä arvosteluja kuin kielteisiä.

    Romaania tosin odotettiin kovasti ja sen ilmestyminen oli ehkä pettymys. Fitzgerald pettyi itsekin, koska ei romaanin tuotoilla pystynyt maksamaan jättivelkojaan.

    Bruccolin mielestä Fitzgerald kilpaili itsensä kanssa, omaa mainettaan vastaan. Ja kun hän tunsi epäonnistuneensa, hän ryhtyi miettimään oliko romaanin rakenteessa jotakin vikaa. Lukijoiden mielestä ei ollut, mutta…

    Kuinka usein taiteilijat epäonnistuvat luodessaan teostaan vuosikausia, olipa kyseessä romaani, maalaus tai elokuva? He eivät aina löydä pistettä missä teos tuntuu valmiilta. 

    Fitzgeraldistakin tuntui, että hän kadotti pitkässä kirjoitusprosessissa kontrollin tekstiinsä, vaikka, kuten Bruccoli muistuttaa, romaanin lopullinen versio syntyi yhden vuoden kuluessa. 

    ”Mies joka aloitti romaanin ei ole sama joka sai sen valmiiksi”, Fitzgerald tunnusti eräässä haastattelussa. Niinpä: Jos samaan jokeen haluaa astua monta kertaa, pitää olla vikkelä.   

Kaunokirjallisia teoksia on kaiketi ”paranneltu” aika harvoin sen jälkeen kun ne on julkaistu. Eikä mieleen tule yhtään joka olisi todella parantunut. Kirjoitusprosessi on sitten toinen asia, ja siitä tiedämme aika vähän, mutta niin paljon kuitenkin että monia teoksia on syntyvaiheessa kirjoitettu kokonaan tai osittain moneen kertaan uusiksi kirjailijan omasta tai hänen ”esilukijoidensa” tahdosta.

    Elokuvia on sen sijaan ensi-illan jälkeen ”paranneltu” useammin. Monia filmejä on leikattu uudelleen, ja moneen on lisätty myöhemmin otoksia, joita ensi-ilta filmissä ei ollut.  Silloin kun elokuvaan on palautettu leikkauksia, jotka on tehty elokuvan sovittamiseksi teatteriesityksen kestoon tai jotka on aluksi poistettu kohtauksien herkkyyden (väkivalta, seksi, poliittisuus) takia, elokuva yleensä on parantunut. 

    Mutta joskus auteur-maineeseen kohonnut ohjaaja on myöhemmin halunnut tehdä elokuvastaan taiteellisemman version, ns. ohjaajan version, aikaisemmin julkaistun kaupallisen version tilalle. En kuitenkaan osaa sanoa onko näissä onnistuttu. Ei Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (1979) kohentunut vaikka ohjaaja teki myöhemmin ”oman” versionsa ja lisäsi elokuvaan roimasti pituutta, eikä Ridley Scottin Blade Runner (1982) tullut paremmaksi taideteokseksi, vaikka ohjaaja lisäili pois jätettyjä kohtauksia selventääkseen elokuvan tapahtumien kulkua. Melkeinpä päinvastoin, Scottin lisäykset köyhdyttivät filmin arvoituksellisuutta.

    Francis Coppola esitti äskettäin Cannesin elokuvajuhlilla filmin, jota hän on ”tehnyt” 40 vuotta. Kriitikot pettyivät. Ehkä he odottivat liikaa. Odotetun filmin vuosien mittaan kasvanut ennakkomaine tuhosi lopulta sen mahdollisuudet: mielikuvien kanssa ei kukaan voi kilpailla konkreettisella taideteoksella, ei edes taiteilija itse.

Joskus silmiin sattuu toteamuksia, jotka pistävät miettimään olemisen sietämätöntä keveyttä suhteessa sen alituiseen painoon.

    Eilisessä Helsingin Sanomissa (29.5.2024) Reima Leinonen osui ajatuksiemme kalkkeutumiin näin: ”Nykyisin näyttää, että ihmisten sietokyky vaan on heikompi.”

     Ehkä tässä tuli esille sekä kulttuurin että politiikan moderni olemus. Suomalaisten, ja kaiketi länsimaisten ihmisten, moraaliskulttuurispoliittinen resilienssi on heikentynyt. Kun sietokyky laskee, pienet ongelmat muuttuvat jättiläismäisiksi. Kun sietokyky heikkenee, kaikesta valitetaan, kaikki ahdistaa, koko maailma masentaa, tässä ja nyt, tuolla ja täällä.

    Hernekerttu säksättää ja visertää. John Keats (1795-1821) oli kauneuden ja katoavan nuoruuden tulkki. Ihminen kuolee, elämä ei. Yksilö poistuu, satakieli laulaa yhä lehvistössä. F. Scott Fitzgerald (1896-1940) ihaili Keatsin runojen nuoruuden romantiikkaa ja kauneuden ihailua. Molemmat miehet kuolivat nuorina lopullista kauneutta tavoitellessaan, kenties kultaisena hetkenään sen kuitenkin taiteeseensa vangiten.

    Ollakseni umpirehellinen, kerron että Reima Leinonen on hyönteistutkija ja että em. lainauksessani hän puhui hyttysistä eikä kulttuurista tai politiikasta. Leinonen sanoi, että ihmiset ovat aina selvinneet hyttysistä, olipa niitä paljon tai vähän.

    Ehkä erilaisista mielipiteistä ja monensorttisesta kulttuuristakin pitäisi selviytyä eikä ryhtyä parantelemaan kerran kerrottua ja kerran kankaalle maalattua.

 

 

Kyösti Salovaara, 2024.

Uuden sivistyksen sumu

[lukutaidoton Erkki, modernin merkki?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Sivistää. Kirjakielessä opettamista, kouluttamista, kasvattamista yms. merkitsevä sivistää on johdos sanasta siveä. Murteissa sivistää merkitsee mm. siivoamista, raivaamista, koristamista tai pellavien harjaamista. Sanan on nykymerkityksessään ottanut kirjakieliseen käyttöön Reinhold von Becker vuonna 1822. Samoihin aikoihin ovat Beckerin ansiosta tulleet kirjakieleen sivistyä ja sivistys.

- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2004.

Jalkapallo on tärkeintä vähiten tärkeistä asioista.

- Jürgen Klopp, valmentaja

Ho, hoi!

    Maata näkyvissä!

    Huuto kaikuu märssykorista. Mutta sitten:

    Väärä hälytys! Se on kangastus!

    Mielen syövereistä horisonttiin noussut. 

    Toiveuni.

Ajan merkeistä on vaikea päätellä millaista aikaa elämme.

    Ei oikein tiedä mitkä merkit merkitsevät, eikä sitäkään mitkä käyvät ajan merkeistä. Maailma kohisee niin monella tasolla ja niin monessa suunnassa, että selkeää viestiä ei tavoita vaikka kuinka yrittäisi.

    Yritän.

    Selailin sisustukseen keskittynyttä aikakauslehteä. Paljon kauniita kuvia. Erilaisia asuntoja talvikäyttöön ja kesäksi. Monenlaisille ihmisille. Eri puolilla Suomea.

    Asuntoja voinee pitää ajan merkkeinä. Ne kertovat olemuksellaan ja estetiikallaan enemmän kuin sanovat ääneen.

    Selailemani lehden kuvissa ei näkynyt yhtään kunnollista kirjahyllyjä. Kauniit, komeat kodit oli puhdistettu kirjoista. Ei edes kirjailijan asunnossa näkynyt kirjoja eikä kirjahyllyjä. 

    Päätelmä: kirjat eivät kuuluu moderniin kotiin.

    Onko tämä uuden sivistyksen merkki? Vai sivistymättömyyden?

    

Tietenkin fyysisen kirjan kaipuu saattaa olla nostalgista turhanaikaisuutta. Sivistys on muutakin kuin kirjoja ja niiden lukemista.

    Sivistys-sanan alkuperä tulee siveästä ja siivosta. Siis jollakin tavoin ”elämän” rikkaruohoista puhdistetusta. Tässä mielessä Avotakan kodit näyttivät ”sivistyneiltä” – siis siistin siveiltä.

     Kun googlettaa sanalla sivistys, saa jo ensimmäistä lauseista käsityksen kuinka laajasta asiasta puhutaan.

    Sivistys on kasvatusta ja henkistä kehitystä. Se on kommunikaatiota. Sivistys on solidaarisuutta. Sivistys on taitoa käyttää tietoa hyväkseen. Se on ymmärrystä maailmasta, luonnosta, ihmisestä. Sivistys on kulttuuria, kehittyneisyyttä, valistusta ja lopulta se on sivilisaatio, missä sivistyneet ihmiset elävät keskenään miettien mitä sivistys tarkoittaa ja mitä hyvä sivilisaatio lupaa kansalaisilleen. 

    Näin ollen sivistys on kaikki "hyvä" mitä ihmisessä on ja mihin ihminen pystyy ja pyrkii, kunhan ei pyri tekemään pahaa toisilleen eikä ympäristölleen.

    Mutta ne kirjat - miten voi sivistyä jos ei lue mitään? 

Vai pitäisikö Jürgen Kloppin mainiota kaskua soveltaa uudella tavalla. Jospa oikein onkin sanoa, että kaunokirjallisuus on tärkeintä vähiten tärkeistä asioista.

    Kenties kirjojen merkitystä liioitellaan. Stalin ja Hitler olivat himolukijoita. Olivatko he sivistyneitä miehiä? Jos lukeminen kehittää ja sivistää, miksei se sivistänyt Stalinia ja Hitleriä?

    Ehkä tässä on näköharha. Kangastus. Kirjat eivät ole hyvä eikä paha. Ne ovat.

    Ja ajat ovat aikojaan.

    Maailmansotien välissä Suomessakin pohdittiin henkevästi ja syvällisesti mihin ollaan menossa, mistä tulossa ja millaiselta maailman kulttuuri näytti. Oltiinko kokemassa ”länsimaiden perikatoa” vai tragediaa vai oltiinko kokonaan jonkin uuden edessä. Sotarummut kaikuivat, sivistys lainehti uusilla koturneilla.

     Yksi 1930-luvun henkevistä tarkkailijoista oli Tatu Vaaskivi (1912-42), jonka esseeproosa hengästyttää yhä ja painaa syvällisyyden tavoittelullaan arkipäiväisen nykylukijan polvilleen.

    Teoksessa Huomipäivän varjo (Gummerus, 1938) T. Vaaskivi kirjoittaa, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa virisi sodalle ”vastapaineena voimakas hakeutuminen ihmisruumiin orgaanisen rytmin lähteille, luontoon”. Sodanedellinen alastomuusliike elpyi, ruumiin palvonta pesiytyi jopa Kurfürstendammin yöklubeihin ja suurkaupunkien huvittelupaikkoihin. Sama koski koko läntistä maailmaa.

    Ja Vaaskivi kiteyttää: Ruumiinkulttuuri ”hyrskyää yhä voimistuvana vuoksena yli Länsimaiden, temmaten pyörteisiinsä laajat kansanainekset ja kieltämätöntä on, että juuri urheilussa nousee ajan tajuttomista syvyyksistä väkevä protesti liiallista hengenviljelyä vastaan, joukkoliikkeen luontoinen pako sivilisaatiosta pois.”

    Historia ei toista itseään, mutta jokin toistuu. Jos ei muu, painajaiset kuitenkin.

Mitä enemmän on tietoa, sitä sumuisemmassa maisemassa kuljemme.

    Onko noin?

    1900-luvun alkupuoli oli tekniikan vallankumouksen aikaa, mutta eri tavalla kuin nykyään. Silloin tekniikka esittäytyi konkreettisina, aineellisina ”esineinä”. Tulivat autot, lentokoneet, radiot, gramofonit, jääkaapit, sähköhellat, pölynimurit, puhelin ja televisio. 

    Tänään tekniikka on ”henkisempää”. Kätkeytymällä älypuhelimeen ja tiktokvideoihin se soluttautuu ihmisen aivoihin saumattomasti. Sitä vastoin 1900-luvulla teknologian kehityksen vuosina tekniikka oli käden ja jalan jatke. 

    Kun sanoma- ja aikakauslehdet ovat vuonna 2024 pullollaan elämäntapaohjeita, hyvän kehon parantamisohjeita, niin onko menossa jotakin samansuuntaista kuin maailmansotien välissä? 

    ”Kysymyksessä on ilmeinen pyrkimys yksinkertaiseen, orgaaniseen elämään, luonnon parantaville voimanlähteille, jonnekin, missä ihminen on olemassa vain fyysillisesti tuntevana, ponnistavana, nauttivana olentona, vapautuneena aivojen terrorista ja ’hengen’ ylivallasta”, Vaaskivi kirjoitti vuonna 1938.

   Mutta vuoden 2024 todellisuus on oudosti pelottavampaa kuin Vaaskiven vuosi 1938. Nyt toki luovutaan kirjoista, tuosta keskittymistä edellyttävästä sivistysvälineestä, hengen ylivallasta, mutta kun samaan aikaan yritetään palata yksinkertaiseen keho- ja luontokokemukseen, se tehdään älylaitteen kuulokenappi korvassa toisella silmällä videoita tuijottaen.

    Luovuttaako moderni ihminen aivonsa vapaaehtoisesti?

Vaaskivi kirjoitti, että vaaditaan kaukaisuuksien välimatkaa, jotta ajan ilmiöistä saisi tolkkua. Ei pidä antaa yksityiskohdille analyysin valtaa.

    ”Vasta etäisyyksien paatos tekee metsästä metsän ja virrasta virran”, Vaaskivi kirjoitti, ”sillä ennen kuin analyysistä voidaan päästä synteesiin, vaaditaan suurten pelkistysten lintuperspektiiviä. Erittäin yksinkertainen optillinen laki: joka tahtoo nähdä kokonaisuudet, nouskoon alpeille.”

    Yritys nähdä sivistyksen sumun läpi oleellinen.

    Ajoin omalla autollani viime lokakuussa jylhää reittiä Italiasta Itävaltaan. Odotin että uskomattoman huikealla Timmelsjoch-alppireitillä pääsen korkeimmalle kohdalle nähdäkseni kokonaisuuden, ollakseni vihdoin synteesin partaalla.

    Mutta korkeimmalla kohdalla, jossain 2400 metrin korkeudessa, sumu kietoi matkalaisen syliinsä kuin pehmeä palttoo.  

    Modernin sivistyksen sumu oli kaikkialla, niin kuin se on joka päivä.   

Kyösti Salovaara, 2023.

Jossakin korkealla Timmelsjoch Hochalpenstrassella.

   

Koira haudattuna

[ja ketunhäntä kainalossa?]

Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.

Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.

- Albert Camus, 1945.

Maailma on kummallinen paikka ja Suomi.

    Gibraltarin salmessa miekkavalaat upottivat taas purjeveneen. Viime syyskuussa näin Barbaten satamassa edellisen upotetun purjeveneen raadon. Miksi miekkavalaat hyökkäävät purjeveneiden eikä moottoriveneiden kimppuun? Onko niillä sellaista tietoa ilmastonmuutoksesta joka meiltä puuttuu?

    Toissalauantaina Veikkausliigan ainoa suurseura HJK kohtasi kotistadionillaan pikkuruisen tammisaarelaisseuran. 22 pelaajaa: tasapeli. Katsojia oli 5000.

    Samana päivänä Viikin koetilalla päästettiin 60 lehmää kesälaitumille. Katsojia oli 7000. 

    Johtopäätös: suomalaiset elävät agraarista menneisyyttään.

    Yhtä kaikki: satakielet laulavat jo kosteikkojen reunamailla.

Eurovision laulukilpailut nostattivat mielenosoituksia pitkin Eurooppaa. Oltiin kovasti Hamasin puolella Israelia vastaan. Mielenosoittajilta unohtui, että Hamas on terroristijärjestö, joka käyttää Gazassa siviilejä militanttina puolustusmuurinaan.

    Tietenkin mieltä saa osoittaa.

    Hyvin usein, ellei aina, demokraattisissa yhteiskunnissa mielenosoittajat ovat jonkin epädemokraattisen ilmiön kannalla omaa, demokraattista hallitustaan vastaan. Hyvä demokratia kestää senkin.

    Jonkinlainen paradoksi tässä on. Eikä se ole vain tätä päivää.

    Kuinkahan usein kylmän sodan aikana Kremlissä huokailtiin tyytyväisenä: taas nuo hyödylliset idiootit Pariisin, Bonnin, Länsi-Berliinin, Lontoon, Rooman ja Washingtonin kaduilla edistävät meidän asiaamme.

    Kun nyt Eurovision laulukilpailujen kuluessa edistyksellinen toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka otti kovasti kantaa Israelia vastaan, niin mihin koira olikaan haudattuna ja kenen kainalossa ketunhäntä vilkkuikaan?  Ei kai taas Kremlissä myhäilty: hyödylliset idiootit jaksavat auttaa meitä!

No eihän maailma noin simppeli ole, sanotaan.

    Ei olekaan.

    Mutta ei sitä ymmärrä sittenkään.

    Esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto toitotti päivästä toiseen, että laulajien pitäisi boikotoida Malmön laulukisoja ja estää Israelin pääsy lavalle. Asiantuntijoitakin haastateltiin. He olivat samaa mieltä. Israelin mukanaolo politisoi kilpailun.

    Vaatimalla Israelin boikottia, toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka yritti politisoida Eurovision laulukilpailut ja onnistui siinä.

     Kun kilpailu sitten käytiin, yhdentekevä sellaisenaan, ns. asiantuntijaraadit ikään kuin yhteisellä päätöksellä yrittivät vesittää Israelin kappaleen kilpailun voitosta. Mutta kansalaiset eri puolilla Eurooppaa olivat toista mieltä ja nostivat esityksen melkein kärkeen. Ehkä tavikset vain kapinoivat median yksiniittistä ohjausta vastaan.

     Nyt toimituksissa surraan äimän käkenä. Eikä helpota, että satakielet jo laulavat Vantaanjoen rannoilla.  

Eilisessä Hesarissa tutkijoita haastettiin pohtimaan, miksi laulukilpailutkin jakavat mielipiteet poliittisesti, miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasia ja oikeistolaiset Israelia.

    Myös tutkijat, Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Timo R. Stewart, olivat ymmällä, elleivät äimän käkenäkin. Laulukilpailun herättämällä ”kulttuurisodalla” on hyvin vähän tekemistä itse konfliktin kanssa, he sanoivat.

    Miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasin terroristijärjestöä? ”En täysin ymmärrä, mistä se johtuu”, Hannu Juusola vastasi. ”Jos ajatellaan konfliktia itseään, Israel eikä Hamas kumpikaan edusta millään mittareilla vasemmistolaista politiikkaa. Politiikan osalta konfliktissa ei ole mitään luontevaa jakajaa.” (HS. 15.5.2024.)

    Ei mitään luontevaa jakajaa!

    Juusola ei kuitenkaan rohjennut epäillä, että kenties kysymys  on sittenkin piilevästä antisemitismistä. Monelle tulee jatkuvasti yllätyksenä, että myös vasemmistossa esiintyy juutalaisvihaa, kenties hieman samalla asenteella kuin kansallissosialisteilla aikanaan. Juutalaiset nähtiin kapitalisteina ja riistäjinä.

   Vapaamielisyyttään puhkuvien taiteilijoiden, toimittajien ja poppareiden mahdollinen antisemitismi on vielä kummallisempaa.

Äänekäs toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka hämmästelee, että kansa ei eliitin esimerkistä huolimatta dissannut Israelia. Taiteilijaporukan israelinvastainen yksimielisyys ei läpäissyt koko Eurooppaa. Kansalaiset eri puolilla mannerta äänestivät mitä halusivat eivätkä niin kuin media kehotti äänestämään.

    Tästä tietenkin syytetään somea. Ainahan sitä syytetään.

    Mutta entäpä jos kansalaiset todellakin ajattelevat omilla aivoillaan? 

   Kansalaisiin pettyneet toimittajat vaativat nyt, ettei Suomen pidä enää osallistua yhteisiin laulukilpailuihin. Heidän mielestään, kuten Ilkka Mattila kirjoitti eilisessä Hesarissa, kotikutoinen UMK (Uuden musiikin kilpailu) riittää hyvin suomalaisten laulajien ja musiikintekijöiden areenaksi. Mitä sitä nyt Eurooppaan menemään, jos suomalaisten esittämä omahyväinen saarna maailman hyvästä ja pahasta ei tehoa.

    Hetkinen, mitäs tämä nyt on?

     Kun tähän asti perussuomalaiset ovat sulkeneet fyysisiä rajoja, nyt sitten edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit haluavat sulkea suomalaiset musiikintekijät (ja kuuntelijat) kulttuurisen rautahaarniskan sisälle.

    Kammottava pyrkimys! Meikäläisen kulttuurin finexit!

    Aikoinaan kulttuuriväki availi ikkunoita Eurooppaan. Tänään ikkunat ja ovet halutaan sulkea jykevällä munalukolla, koska Eurooppa ei tanssi suomalaisen moraalipillin nuotein.

   Edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit näyttävätkin noudattavan Franz Kafkan määrittelemää elämänalun kaksoistehtävää: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

         

Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.

Tekemisen tekeminen ja lukemisen lukeminen

[terapian tarpeessa, häh?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Se tosiasia, ettei ole mitään muuta kuin henkinen maailma, vie meiltä toivon ja antaa meille varmuuden.

...

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka

Oiskohan noin?

    Täytyy olla, koska muu ei mahdollista, ellei toisin määritellä.

    Senkin voi tehdä.

    Mutta juttu pitää aloittaa alusta.

Kafka on kummallinen tapaus.

    Lehdessä oli otsikko tv-minisarjasta. Joka käsittelee Franz Kafkan elämää.

    Kafkan elämä ei ollut kafkamaista, kirjoitettiin.

    Jollakin tavalla, jostakin syystä, Kafka tiesi mitä kafkamainen elämä on.

    Ainakin me luulemme niin.

    Miksi muuten lukisimme kafkamaista Kafkaa?

Keväisessä maisemassa ei ole juurikaan kontrasteja.

    Tai on kontrasteja mutta ei kontrapunkteja.

    Vai ovatko Otaniemen mudassa taapertavat kahlaajat kontrasti talvelle? Dilemma siis.

    Insinöörioppilaat eivät selviä tästä(kään) kuivin jaloin.

Lähestyn asiaani kiertelemällä. Se ei hämää ketään. Tässä vaiheessa toivon eksyväni.

    Julkista keskustelua seuraamalla pääsee perille mistä julkisuudessa keskustellaan.

    Riittää kun lukee.

    Yleispiirre: kaikki ovat Suomessa terapian tarpeessa.

    Ei ole muuta kuin henkinen elämä.

    Puusepältä kysytään, kun kirveenvarsi tulee valmiiksi: Saitko henkistä tyydytystä veistäessäsi kirveenvarren?

Niin kuin tiedetään - jos siis tiedetään – suomalaisten lukutaito hiipuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

   Niinpä ryhdytään opettamaan lukemisen lukemista. Pelkkä lukeminen ei riitä. Täytyy olla jotakin enemmän. Ei riitä että ymmärtää.

   Ennen riitti kun luki.

   Sitä ei tarvinnut selittää toiseksi. Eikä pyydellä anteeksi.

   Älä kysy rantasipiltä miksi se kahlaa vesijättömaalla. Kysy itseltäsi: riitänkö minä?

Pitää kuulemma opetella lukemaan kriittisesti.

    Miten se onnistuu jos ei opettele ensin lukemaan?

    No opettelemalla kriittiseksi, tietenkin.

    Miten opin kriittiseksi?

    Opettelemalla olemaan kriittisesti kriittinen, tyhmyri.

    Aha!

Miksi tekeminen ei riitä?

    Lainaan Raimo Summasta. Joka mietti Helsingin Sanomissa (3.5.2024) miksi nuoret jääkiekkoilijat eivät pärjää.

    ”Joku voi suuttua tästä, mutta suomalaisessa lätkässä on tällä hetkellä aivan liikaa sepitevalmentamista.” Summanen sanoi. ”Sepitetään ja muka-valmennetaan. Monet valmentajat joutuvat valmentamaan joillekin muille kuin pelaajille. Paljon rakennetaan tarinaa ja sepitetään pelikirjoista, urheilullisuudesta ja eettismoraalisista jutuista, mutta valmentajien kieli ei oikein kohtaa nuorten pelaajien kanssa."

    Summasen mielestä ”pelaajat haluaisivat vähemmän puhetta ja enemmän tekoja. Teko on aina lähempänä totuutta kuin puhe. Nuoret haluavat enemmän konkretiaa.”

    Mutta tekemisen tekeminen on komeampaa kuin tekeminen. Henkiseen meidät on velvoitettu. Eettismoraalinen ylpeys voittaa kaikki esteet, paitsi kun se juoksee paitsioon, maalia ei hyväksytä.

Miksi kaikki psykologisoidaan?

    Eikö ensin tulisi oppia perusasiat? Peruspeli: lukeminen ja laskeminen. Teonsanoja.

    Vasta sen jälkeen tulee fiilistely. Omahyväinen omahyväisyys. Adjektiivit. 

    Tietysti kaikki on lopulta tunnetta. Mutta kun tuon tajuaa, on jo myöhäistä.

    Psykologia ei potkaise palloa.

    ”On kahdenlaisia valmentajia”, sanoi Real Madridin valmentaja Carlo Ancelotti. ”Niitä jotka eivät tee mitään ja niitä jotka aiheuttavat paljon harmia. Peli kuuluu pelaajille.”

Olikohan kirjoituksessani jokin syvällinen ajatus?

    Että kaikki tässä sanottu on viittauksenomaisessa suhteessa todellisuuteen.

    Että me tarvitsemme lisää terapiaa?

    Että eiku vähemmän!

    Häh?

Kyösti Salovaara, 2024.

   

Perspektiivissä

[todellisuus hahmotetaan]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Ihminen on sopeutunut elämään kolmiulotteisessa tilassa. Niin monet muutkin eläimet. Kaksiulotteisessa tilassa, vaikkapa paperin sivulla, olisi vaikeampi elää, ellei sitten tällaisia kirjoituksia pidetä elämänä.

    Fyysikot saattavat puhua monista muistakin ulottuvuuksista, mutta miten esimerkiksi 16-ulotteinen todellisuus pysyisi kasassa ja miten siellä osaisimme suunnistaa tästä tuonne etäämmälle. Millaiselta ”perspektiivi” näyttäisi 16-ulotteisessa tilassa? Vai olisiko niitä useampia? Ristiin rastiin toistensa yli kurkottavia?

    Sanotaan että aika on neljäs ulottuvuus. Aika tarvitaan, jotta tajuamme menneisyyden, tänäisyyden ja tulevaisuuden. Vertauskuvallisesti myös ajalla on perspektiivi. Menneisyydessä ”näkyvät” tapahtumat ovat pienempiä kuin juuri nyt ympärillämme tapahtuva, vaikka tosiasiassa asioiden tola saattaa olla toinen.

    Ihmistä kiehtoo vaistomaisesti perspektiivin tajuaminen, sen näkeminen. Siinä taitaa olla jotakin atavistista, mikä osaltaan liittyy tuohon ajan ulottuvuuteen. Kun kiskot yhdistyvät kaukaisuudessa yhdeksi pisteeksi, se havahduttaa tajuamaan missä menneisyys oli ja missä tulevaisuus saattaa olla.

    Jos ihmisen hermosto ei tajuaisi perspektiiviä, taiteilijoiden maalaukset olisivat toisenlaisia. Mitättömiä, väitän. No, monet modernistit ja kuvien kaatajat ovat maalanneet tauluja, joista perspektiivi puuttuu, mutta kenties juuri siksi, että tajuaisimme mitä tarkoittaisi jos emme näkisi asioiden ja esineiden mittakaavaa, suhdetta toisiinsa ja meihin, jotka katsomme niitä. Joidenkin taiteilijoiden mielestä todellisuus on atomistinen kaaos, jossa ei ole järkeä, ei edes perspektiiviä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Perspektiivi kiehtoo. On vaikea olla pysähtymättä pylväskäytävän tai palmujen reunastaman pyörätien äärelle nähdessään etäisyyteen pakenevat viivat; perspektiivi on pakko toistaa yhtä uudestaan valokuviin, vaikka niillä ei pysty enää sen enempää kertomaan. Olemme kuvamme.

    Onko perspektiivi, tilan tajuaminen, opittu asia vai syntymässä saatu?

    En tiedä tieteen vastausta, mutta ajattelen että perspektiivin tajuaminen on ihmisen (ja muidenkin eläinten) perimässä, aivojen hermosoluissa. Tai syntyvän lapsen aivoissa on ainakin valmius perspektiivin tajuamiseen: kun se on tajuttu, siitä ei voi oppia pois.

    Skotlannissa syntynyt Tom Gauld (s. 1976) piirtää absurdin, piikikkään huumorin sävyttämiä kirjallisuussarjakuvia The Guardian -lehteen. Joskus Gauldin vitsiä on melkein yhtä vaikea löytää kuin vitsiä Fingerporin stripeistä. Melkein aina Gauldin ironian tai sarkasmin kohteena on kirjallisuus ja kirjailijat.

    Viime lauantaina Gauldin sarjakuvassa esitettiin Kahden kirjailijan illuusio. Itse asiassa siinä oli vain yksi kuva. Kaksi kirjailijaa seisoo eri puolilla huonetta, kenties kirjahyllyn vieressä. Perspektiivi on korostetun voimakas. Etualalla on pienehkö kirjailija kirja kädessään, huoneen perällä suurikokoinen kirjailija suurempi kirja kädessään.

    Kuvateksti sanoo: Kirjailijat voivat näyttää eri kokoisilta, mutta he ovat identtisiä. Samoin he voivat tuntua ystävällisiltä kollegoilta, mutta he ovat nimettöminä haukkuneet toistensa romaanit lyttyyn somessa.

    Gauldin piirros huijaa ihmisen aivoja. ”Perspektiivivirheen” takia kirjailijat näyttävät eri kokoisilta, vaikka ovat täsmälleen yhtä pitkiä. Mittasin että ovat. Piirtäjän toinen letkautus sitten ironisoi kirjallisuuden jumalointia. Kirjailijoiden erilaisuus on Gaultin mielestä kulttuurinen perspektiiviharha.

Nyt tulen pakinani pointtiin.

    Vaikka tiedän, että Gauldin kuvassa kirjailijat ovat saman kokoisia, en pysty käskemään itseäni näkemään heitä saman kokoisina. Kuvaan piirretty perspektiivi on vahvempaa kuin tahtoni. Tästä päättelen, että perspektiivin näkeminen on aivoissa valmiina kun synnymme eikä siitä voi oppia pois vaikka kuinka tekisi mieli.

    Kuinka paljon meillä on aivoissa vastaavanlaisten ”rakenteiden” näkemisen alttiutta syntyessämme? On ollut muodikasta väittää, että lapsen aivot ovat syntyessään tyhjä kangas, jota sitten aletaan piirtää todellisuutta vastaavaksi ihmisen varttuessa. Nykyään, niin kuvittelen, tästä tyhjän kankaan ideasta on tingitty. Aivoissa saattaakin olla monia malleja tai niiden alkioita, jotka periytyvät miljoonien vuosia takaa. Biofyysinen menneisyys ohjaa meitä tahtomattamme.

    Amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky väitti aikanaan, että ihmisellä on syntyessään aivoissaan jonkinlainen ”universaali kielioppi”, jonka avulla hän oppii puhumaan ja kirjoittamaan jne. Kieltä ei tämän ajatuksen mukaan opita tyhjästä vaan hermosoluissa valmiina olevan mallin ohjaamana.

    Nykyään Chomskyn universaalia kielioppia ei kai pidetä todennäköisenä, mutta se tuntuu kuitenkin kiehtovalta hypoteesilta, samanlaiselta kuin perspektiivin tajuaminen kolmen ulottuvuuden tilassa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Entä sitten aika? Onko meillä sen tajuamiseen jokin synnynnäinen havaintoväline hermosoluissamme?

   Eipä taida olla.

   Ajan käsitys on muutenkin vaikea. Mitä se on? Stephen Hawking tähdensi, ettei luonnonlaeilla ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Mutta meidän elämässämme on menneisyys ja tulevaisuus, aivan kuten kolmiulotteisessa tilassa kaikki nähdään perspektiivissä.

   Onko niin etteivät eläimet miljoonien vuosien evoluutiossa ole tarvinneet päähänsä ”kellon rakennetta”? Kissa menettää ajantajunsa vaaniessaan peltohiirtä heinikossa. Ihminen sitä vastoin tarvitsee joka puolelle kellokoneita muistuttamaan paljonko kello on, joko pitää lähteä tai tehdä sitä sun tätä. Menettäisikö ihminenkin ajantajunsa ilman kellokoneiden tyranniaa?

    Tiedän kyllä yhden ihmisen, joka ei tarvitse kelloa tietääkseen paljonko kello on. Hän on Jack Reacher. Mutta fiktiivisiä henkilöitä ei lasketa merkittäväksi poikkeukseksi ihmiskunnan avarassa mitassa.

    Johtopäätös: Ihminen on tilansa herra ja aikansa vanki.

Kyösti Salovaara, 2024.